perjantai 17. lokakuuta 2014

Sylvi Tyyni

Ystävä sanoi eilen, että näytänpäs hyvinvoivalta, seesteiseltä. Että ehkäpä se ihmissuhde on sitten vakiintunut, arveli. Sanoin, että ei, päinvastoin, ja juuri siksi tuntuu taas niin hyvältä.

Kyllähän se syö, kun lukee toisen kirjoittamaa sähköpostiviestiä, jossa saa kuulla olevansa itsekeskeinen, epäkypsä, ylimielinen ja kaikin tavoin liian epätasapainoinen. Kun toinen analysoi, kuinka teini-ikäinen sitä sitten on ollut. Tarkoituksenaan ei kuulemma ollut loukata, mutta ei kai sen ilmoittaminen mitenkään vapauta vastuusta, jos loukkaa kuitenkin?

Arvatkaa, onko tehnyt mieli iskeä samalla mitalla. Onnekseni olen lukuisissa "sekavissa ja itsekeskeisissä" sähköposteissani tyytynyt sivaltamaan vain yhdellä lauseella ja olemaan marttyyri vain sivulauseen verran. Jotain kypsymistä tapahtunut minussakin vuosien varrella? Toki tiedän aivan taatusti loukanneeni tietämättäni, puheillani ja teoillani. Sekin, että on ollut täysin epävarma suhteesta, koska ei ole ollut rakastunut, on tietyllä tapaa loukkaavaa. Miksi esittää rakastunutta, jos ei sellainen ole? 

Kaikesta tästä pienestä ikävästä huolimatta viimeisin miessuhteeni oli oikeastaan pelkästään positiivinen. Olin kesällä ihan sekaisin kaipuusta ja yksinäisyydestä, mutta nyt tuo tunne on poissa. Ihminen, josta ei ollut minulle puolisoksi, avarsi maailmaani käsittämättömän paljon. Eikä ollut pahitteeksi elää ns. menetettyä nuoruuttani, olla hetken vapaa ja lähinnä nauttia toisesta ja yhdessäolosta ilman sen suurempia velvotteita.

Hetken siis olkoon Tyyni toinen nimeni. Tiedän kuitenkin itseni, tunnen puutteeni. Kuukausi, pari kun on kulunut, kaipaan taas ihmistä rinnalleni maanisesti, tyhjyyttä täyttämään. Pian panikoin taas "ahdistuksen, tyhjyyden ja epätoivon parissa".

Viime päivinä olen tehokkaasti miettinyt muitakin ihmissuhteitani, sekä niitä menneitä että käsillä olevia ystävyyssuhteita. Jos jotain olen tajunnut, on se, että ristiriitojen yllättäessä olisi parasta olla hiljaa. Vastaamatta takaisin, luovuttamalla. Ikävä kyllä olen tähän asti pitänyt sitä heikkoutena, jos ei osaa puolustaa itseään. Niinhän meitä pienestä asti opetetaan: silmä silmästä, hammas hampaasta, mutta tietenkin sanallisesti. Olen liiankin hyvin toteuttanut tätä mantraa. Äkkipikainen luonne kun olen. 

Vasta nyt olen tajunnut, ettei kannata alentua samalle tasolle. Mutta miksi se vain on niin vaikeaa, aina, suhteen syvyydestä riippumatta? Ja miksi edelleen työstää näitä asioita täällä, revitellä toisenkin heikkouksia muille? Eikö se oma henkilökohtainen päiväkirja riittäisi?

Seuraavaksi kuitenkin tiedän: ihminen pysyköön lestissään. Miksi yrittää olla jotain muuta kuin on. Pahinta tässä suhteessa oli se, että koko ajan yritti muuttaa itseään.


Erobiisi

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti