sunnuntai 30. marraskuuta 2014

Surun kasvot

Suru on kummallista. Välillä ei sureta yhtään, välillä tuntuu, kuin mitään muuta ei olisi olemassakaan kuin surua. 

Olin koko viikon poissa töistä, sillä olin surun lisäksi tai siitä johtuen niin uupunut. Voimia tuntui löytyvän jo torstaina enemmän, ja olen sittemmin jaksanut puuhastella paljon, esimerkiksi olen laittanut ruokaa ja siivonnut, jopa käynyt tanssitunnilla. Tekeminen vie ajatukset muualle, ja samalla tuntee paremmin elävänsä, kuin jos uppoaisi esimerkiksi lukemaan tai katsomaan dvd:itä. Toisaalta keskittyminen ei älylliseen toimintaan oikein riittäisikään, ja töissä olisi varmasti ollut loppuviikollakin raskasta. Miten kohtaan oppilaat huomenna, on minulle nytkin vielä täysi arvoitus. Mieluiten en näkisi ketään ulkopuolista, mutta kotonakaan ei oikein enää voi olla. Lopulta työ on varmasti parasta terapiaa.

Omalla kohdallani tämä suru sai aikaiseksi melko fyysisen reaktion. Uupumuksen lisäksi menetin ruokahalun tai ruoan nauttimisen ilon. Syön kyllä melko lailla normaalisti, mutta ruoka ei oikein maistu. Koko ajan väsyttää, mutta se johtuu ehkä siitä, että öisin on valveilla useampaankin kertaan. Painokin laski heti. Kuulemma kysymys on shokkireaktiosta, jollaisen olen kerran aiemminkin kyllä kokenut.

Kaipaan menettämääni ihmistä nimenomaan ihmisenä, läheisenä ystävänä, takaisin elämääni. En pysty vielä tajuamaan, että hän ei todellakaan enää palaa kertomaan tai edes kuuntelemaan minua. Kuoleman lopullisuus hämmentää aivoja. Ei sitä voi käsittää! Jollain tasolla lapsenomaisesti uskonkin, että Veikko jossain muodossa ilmestyy luokseni. Onko tämä sitten itsesuojelua, en tiedä.

Kaipuuni on kuitenkin kaikesta asian surullisuudesta ja menetyksen raakuudesta huolimatta melko levollista. Olen suurimman surutyöni käynyt läpi jo vuosia sitten. Silloin se pakahdutti, oli sekoittaa järkeni. Vuosien aikana olen sen verran etääntynyt toisesta, että hyvästien jättö on vaikkakin surullista, jossain määrin kestettävissä. Uskon myös, että hänen on paljon parempi olla siellä, missä hän nyt on, vaikken millään uskollani pysty ymmärtämään tai hahmottamaan sitä, missä hän saattaisi olla. 

Viha elämää, Jumalaa, jopa kanssaihmisiä kohtaan oli aikoinaan suuri, kun tajusi Veikon kautta elämän epäoikeudenmukaisuuden. Toivon, ettei tuo tunne enää palaa elämääni, sillä se oli pahinta myrkkyä, mitä olen itsessäni kantanut. Eihän tämä oikeudenmukaista ollut, mutta elämällekin pitää pystyä jossain vaiheessa antamaan anteeksi. 

Lyyli suree tavallaan. Hänen viime unensa ovat olleet hyvin levottomia. Eniten toivon sitä, että pystyn tulevaisuudessa auttamaan häntä oikealla tavalla. Ehkä kaiken oli tarkoitus mennä minun ja Veikon välillä juuri niin, kuin meni, jotta kestäisimme Lyylin kanssa tämän menetyksen urhoollisemmin. Jouduimme jo etukäteen opettelemaan elämää kaksin. Nyt siitä on käytännönkin tasolla hyötyä ja turvaa.

Pian minä lähden kirkkoon ystävän vastakastetun lapsen nimilaatan julkistamista seuraamaan. Elämä jatkuu. Lyyli viettää viikkonsa toisen puolen sukunsa kanssa, kuten totutusti vuoroviikoin ainakin jonkin aikaa tulee tekemään. Sekin helpottaa, vaikka oman lapsen ikävä on nyt toisella tavalla läsnä kuin ennen. Olemme nukkuneet yöt kylki kyljessä, enkä tiedä, kummalle se loppujen lopuksi on tärkeämpää, minulle vai Lyylille.


tiistai 25. marraskuuta 2014

Erään aikakauden loppu

Raskain sydämin kävimme sunnuntaina jättämässä jäähyväiset lapseni isälle, sielunkumppanilleni, hyvälle ystävälleni Veikolle. Eräs aikakausi päättyi sen myötä elämässäni. Suru on suuri, kaipaus käsittämätön. Kaikesta raskaasta huolimatta meillä säilyi yhteisymmärrys ja yhteinen vanhemmuus. Loppua kohden kanssakäymisemme kaiken lisäksi tiivistyi, syveni, ja saavutimme eräänlaisen kulminaatiopisteen isäinpäivän lounaalla: osasimme surra yhdessä, sanattomasti. Se oli hieno hetki, ja viimeinen kerta, kun näin Veikon elävänä ja läsnä.

Veikko oli ensimmäinen ja toistaiseksi viimeinen rakkauteni. Vaikka rakkaus yksin ei riittänyt, nyt muistan ilolla ja haikeudella yhteisiä hyviä hetkiämme. Veikon kuolema pyyhkäisi pois loputkin katkeruuden ja vihan tunteeni. Jäljellä on nyt vain surua. 

Olen miettinyt pääni puhki monia meihin liittyneitä asioita. Ajatukseni harhailevat, tekstinikin on varmasti sekavaa. Päällimmäiseksi nousee mieleeni ajatus siitä, miksi erosimme. Miksi luovutin, hylkäsin rakkaan? En kuitenkaan pysty nyt tuomitsemaan itseäni sen enempää, kuin mitä olen vuosien aikana tuominnut. Tällä hetkellä uskon sydämestäni siihen, että kaikki meni Jumalan käsikirjoituksen mukaan. Jos emme olisi eronneet, olisimme repineet toisemme vereslihalle, kumpikin omalla tavallaan. Nyt kaikki päättyi hyvään ystävyyteen.

Erottuani Egilistä runsas vuosi sitten lähennyimme Veikon kanssa uudelleen, sillä minulle jäi aikaa lähestyä toista. Ehkä olin saanut myös tarpeeksi etäisyyttä surullisiin ja suuriin asioihin, joita olimme parisuhteessamme joutuneet kohtaamaan.

Jollain kummallisella tavalla aloin haaveilla salaa myös siitä, josko meillä olisi sittenkin jokin yhteinen tulevaisuus, vaikkapa vanhuksina. Osasin kuitenkin jollain tasolla valmistautua myös kuoleman tuloon. Se pelotti, ja huomasin usein suojelevani häntä vähintään ajatuksissani. Varoittelin pitkien matkojen ajamisesta yksin, ja esimerkiksi ostin isäinpäivälahjaksi autoon taskulamppu-turvavyönleikkuri-vasaran, jos jotain sattuisi ajomatkalla.

Kirjoittelimme toisillemme useamman kerran viikossa Facebookin välityksellä, ihan arkipäiväisistä asioista. Soittokynnys Veikolle oli matala, toisin kuin minulla yleensä muutoin on. Olin Veikkoon yhteydessä useammin kuin äitiini, isääni tai yhteenkään sisareeni – ehkä useammin kuin heihin yhteensä! Näimme muutaman kerran kuukaudessa, mutta tänä syksynä näimme sitäkin tiiviimmin. Jo kesällä viestinvaihtomme pehmeni; en enää löydä loppuajan viesteistäni minulle niin tyypillistä äksyilyä ja negatiivisuutta, vaan viestini olivat etupäässä kohteliaita ja iloisia, kuuntelevia ja ymmärtäviä.

Luettuani läpi koko Facebook-aikaisen kirjeenvaihtomme huomasin, että olimme usein toivotelleet toisillemme hyviä öitä. Viestiketju alkoi vuonna 2007 Pentti Saarikosken rakkausrunolla ja päättyi viime viikon maanantaina sanoihini "Nyt öitä!". Niihin Veikko ei enää vastannut. Ikään kuin tarkoituksella juuri minun olikin määrä sanoa ne viimeiset sanat, toivottaa hyvää ikuista unta. 

Uskon kuitenkin Veikon katselevan meitä tuolta jostain. Vaikka suren kovasti, käyn välillä ahdistuksen syövereissä, huudan, itken, raivoan, vaikka ruoka ei maistu, voimat ovat vähissä, enkä pysty oikein tekemään muuta kuin käymään läpi menneisyyttä, jossain sieluni sopukoissa asuu rauhan tunne. Ajatus siitä, että nyt hän ei enää joudu kohtaamaan tämän maailman rajoituksia, kärsimyksiä tai pelkoja, huojentaa.

Palaan varmasti tähän aiheeseen useampaan kertaan täällä blogissa. Se on surutyötäni, ja haluan kauniilla ja tarpeeksi diskreetillä tavalla kuvata sitä, kuinka hieno ihminen Veikko oli ja millainen suhteemme oli. Erityisesti muistelen lämmöllä paitsi viime kuukausien kohtaamisia, myös vuosia 2007 ja 2008, joihin mahtui paljon hienoja yhteisiä kokemuksia, tapahtumia ja jolloin elimme harmonisessa, riidattomassa ja kaikin puolin oikealta tuntuvassa parisuhteessa.

Nyt surettaa tietysti tyttäremme Lyylin tulevaisuus. Minä kyllä selviän surun yli; suren tyylilleni uskollisesti dramaattisesti ja kovaa näin alussa, jankkaan aikani menneisyyttä, ja pikkuhiljaa selviän. Mutta lapselle isän menettäminen on jotain suurempaa. Miten hän selviää? Miten tukea häntä surutyössä? Paljon on kysymyksiä, joihin ei nyt osaa vastata. Toivottavasti joskus osaan.

Jää hyvästi Veikko, olit meille niin rakas. Alla sisareni ottama kuva Suojärveltä kesältä 2006, jolloin parhaat ajat olivat vielä edessäpäin.


perjantai 21. marraskuuta 2014

Lumen päällä

Lumen alla on hiljaisuus. Lumen päällä uudet lasit! Kirjaimellisesti kai Lumen ja Lumen maan päällä. Tai Lumien. (Ei sentään Lumian tai Lumin...)

Miten kirjat ja silmälasit näyttävätkään niin hyvältä yhdessä kuvattuina?

Minun laseillani kun kaiken lisäksi katsotaan kauas. Ehkä kirjojenkin avulla oppii näkemään tarkemmin nimenomaan kauemmas?



Lumen alla

On ollut huonot fiilikset huonojen uutisten tähden, ja jotenkin on taas niin ärsyttänyt oma itseni. Että olen niin raskas ihminen. Ärsyttää, että on täytynyt avautua täällä, paljastaa ne omat heikkoutensa ja hölmöytensä. Olla liian suurisuinen. 

Hienotunteisuutta tarvitsisin lisää; aina ei tarvitse olla totuuden torvi. Ärsyttää myös se, miksi en voisi kirjoittaa iloisista ja hyvistä asioista, sillä elämäni on todella hyvää, ainakin juuri nyt. 

Ajattelen – nykyään – monta kertaa päivässä sitä, kuinka etuoikeutetussa asemassa olen. Tällä hetkellä olen myös melko terve, enkä koskaan ole ollut todella sairas. Tuoreen Opettaja-lehden hyvin homesairaan ihmisen haastattelu jopa pelästytti.

Jossain syvällä sisälläni tunnen kuitenkin kiitollisuutta siitä, että olen voinut ja saanut kertoa syvimpiä mietteitäni kirjoittamalla. Iloitsen tästä paikasta: blogista, jossa olen saanut olla juuri se ihminen, joka olen. 

Pidän kirjoittamisesta todella paljon. Kirjoittaessa aika häviää, kaikki epäolennaisuudet katoavat. Jäljelle jää vain keskittyminen, kieli ja jokin syvempi sisältö. 

Tänä syksynä olen pitänyt myös lukemisesta enemmän kuin pitkiin aikoihin. Erään työkaverin mukaan kyky keskittyä lukemiseen onkin suoraan verrannollinen stressin määrään. Kenties, totean, sillä joskus myös suuren odotuksen ja epätietoisuudenkin vallitessa voi nimenomaan lukeminen auttaa.

Viimeksi luin lukupiiriä varten Lumen. Seuraavaksi alan lukea Lumen maata. Myös maahan tuli täällä tänään lumi, se ensimmäinen. Lumen alle on hyvä jäädä, hiljentymään.

Kiitos tästä valkeudesta.


tiistai 18. marraskuuta 2014

Jatko-osa

Viimekertainen kirjoitelma, ystävyyttä käsittelevä vuodatus vei voimani. Sen jälkeen tuntui, ettei ole oikein mitään annettavaa tällä kirjallisella saralla. Toisaalta olen useasti miettinyt kirjoituksen sisältöä mielessäni ja olen keskustellut ystävyydestä vanhan hyvän ystävän kanssa useampaankin otteeseen, purkaen patoutumiani. Kaikki tämä on puhdistanut entisestään jo rauhoittumaan päin olevaa mieltäni.

Tällä hetkellä on sellainen olo, että mitä sitä kirjoitelmaansa sen enempää selittelemään, vaikka ehkä vielä pari päivää sitten mietin kirjoittavani jatko-osan otsikolla Kateellisuudesta. Onhan se nyt jo myönnetty, että kateudesta kärsin, ja mikäs siinä. Se on yksi huonoja puoliani, mutta itsepä sen taakan kannan.

Yhä useammin on niitä päiviä, jolloin tunnen suurta helpotusta ja iloa siitä, että menneisyys on takana, se paha menneisyys aina vain kauempana ja kauempana. Haavat ovat saaneet parantua, laastarein ja ilman laastareita, ja hetki hetkeltä tunnen vähemmän vihaa ja katkeruutta. Tietenkin toivon, etten olisi käyttäytynyt niin huonosti kuin käyttäydyin, mutten kuitenkaan vapauta muitakaan vastuusta. Ikäviä sanoja olen saanut ottaa vastaan, eivätkä ne vielä ole täysin unohtuneet.

Mietin usein sitä, että kadunko jotain. Olen tullut siihen lopputulemaan, että kadun pieniä asioita elämässäni, pieniä tekoja ja sanoja, mutta suuria linjoja en näe epäonnistuneina. Tein valinnat aina parhaan tietoni, ymmärrykseni ja hyvän aikomuksen valossa, ja kaikista myöhemmin epäonnisiksi osoittautuneista valinnoista olen kuitenkin saanut niin paljon hyvää, etten osaa katua. En oikeastaan voi katua, sillä olen juuri se ihminen kuin nyt olen vain sen takia ja ansiosta, että olen kokenut mitä olen. 


Tällä hetkellä elän juurevuuden aikaa: tuntuu, etteivät pienet puuskat minua heittele. Suuria puuskia tulee, kun on tullakseen, mutta ehkä myrskyjen jälkeen paistaa hetken aurinko? Ehkä auringon aika on nyt? 

Opettelen kuitenkin itsehillintää kaiken aikaa: opettelen olemaan repimättä kynsinauhoja, kiroilematta, kun sauvasekoitin lipeää käsistäni, putoaa tiskialtaaseen ja tahraa puolen keittiötä. (Ei todellakaan onnistunut!) Opettelen kääntämään sen toisen posken, kun joku iskee. Enkä tee näitä oikeastaan muita varten, vaikka tiedän, että kiroilu kuulostaa äärimmäisen rumalta ja tiedän, että terävä kun suustani olen, sanani sivaltavat usein toisen ikäviä tekojakin pahemmin. Käännän poskeni siksi, että itse voisin sen jälkeen paremmin.

Kun joku joskus loukkaa, tahallaan tai tahattomasti, parempi poistua paikalta. Purra vaikka kielensä verille, mutta pysyä vaiti. Ja järkevämpää lienee jonkun syvällisesti loukatessa poistaa hänet elämästään sen suurempaa numeroa asiasta tekemättä. Silloin voi jatkaa itse elämäänsä edes jossain määrin itsensä hyväksyen, vaikkakin surua kantaen siitä, että on joutunut moisen vihanpuuskan kohteeksi. 

Miksi minun siis täytyy aina niin suureellisesti reagoida itseeni kohdistuviin syytöksiin? Ja miksi koen syyllisyyttä niin helposti? – Toisaalta missä kulkee anteeksiantamattoman loukkauksen ja selvittämistä vaativan sivalluksen raja? Eivätkö ystävät nimenomaan ansaitse sen, että reagoin heidän toimintaansa, sanoihinsa ja tekoihinsa, olivatpa ne sitten hyviä tai huonoja?


Tätä kirjoittaessani huomaan, että olen varmaan edelleen pienessä, sievässä vihassa. Kolme ja puoli vuotta on kulunut erosta, lähes päivälleen. Tuntuu, että on kulunut pieni ikuisuus, sillä niin paljon erilaisia hetkiä, ihmisiä ja kohtaamisia näihin vuosiin mahtuu. Samalla kuitenkin tuntuu siltä, että aikaa on vieläkin kuluttava, ennen kuin suru on kuormattu pois. Eikä suru välttämättä koskaan kokonaan häviä, vaikka viha pyyhkiytyisikin päältä pois.

Vai pitäisikö vain unohtaa, unohtamalla unohtaa? Keskittyä unohtamaan. Luin hyvän haastattelun Kirkko ja Kaupunki -lehdestä. Jutusta jäi mieleen sellainen lausahdus, että kaikkiin tunteisiinsa ei tarvitse reagoida. Tuntui hyvältä ajatus siitä, että antaisi surun ja pettymyksen vain elää omaa elämäänsä, kuin irrallisina osina itsessään. Ehkä kaikista tunteistaan ei tarvitsisi tehdä syväluotaavaa analyysia? Pohdin myös sitä, että pystyisinköhän tahdon voimalla muuttamaan itseäni vähän iloisemmaksi, reippaammaksi ja ennen kaikkea armollisemmakseksi ihmiseksi, itseäni ja toisia kohtaan.

Ystäväni ansaitsisivat jo armahduksen. Olisinkohan päässyt yli kuohuvan virran? Ehkä nyt vain avaan silmäni ja huomaan, että olen riippusillan viimeisillä lankuilla. Vankka maaperä on edessäni, auki niin monelle suuntaa. Rakas lapsi, ystävät, sukulaiset, työkaverit, oppilaat, ehkä joku erityisen tärkeäkin henkilö, he kaikki elävät tämän murheeni sillan toisella puolen. Jatketaanpa siis matkaa yhdessä – ja lopetetaan puhuminen hetkeksi. Tehdään, nautitaan, koetaan, ihaillaan. Hetki hiljaa yhdessä, analyysien aika on ohi.

sunnuntai 9. marraskuuta 2014

Ystävyys ennen ja jälkeen

Olen kauan pyöritellyt mielessäni ystävyyteen liittyviä ajatuksia, tarkoituksena kirjoittaa niistä johdonmukainen ja syvällinen kirjoitus. Miten hienoja tekstejä olen etenkin yöaikaan pääkopassani kirjaillut! Nyt illalla, hyvin väsyneenä, tuntuu vaikealta saada mitään yhtä taitavaa ja herkistävää näppäinten välityksellä muistiin. Ehkä osasyy tähän on siinä, että olen aivan liian intensiivisesti ajatellut ajatuksiani öisin.

Viime aikoja on peittänyt ohut pettymyksen harso: olen ollut pettynyt ihmisyyteen, myös omaan ihmisyyteeni, ja pettymykseni myötä ystävyyteen. Välit ystävien kanssa ovatkin osin aivan omasta tahdostani hailentuneet.

Ero oli niin musertava kokemus, että toivoin ystävyydeltä sen suhteen jotain yli-inhimillistä: toivoin tukipilareita, kukkakeppejä, edes ohuita tukilankoja. En tajunnut, miten ero voi erottaa paitsi rakkaimmasta ihmisestä myös näivettää ne kauan jatkuneet muut ihmissuhteet. Ihmiset hävisivät ympäriltäni. Kukkakepit katkesivat. Vain yhdistelmä syyllisyyttä ja surua lannoitti multaa. 

Odotin niitä lohduttavia sanoja: "Otan osaa." "Kyllä sinä selviät."

En vain silloin tajunnut, kuinka raskas olin toisille, enkä toisaalta tullut ajatelleeksi, kuinka raskasta läheisen ero voi sellaisenaan olla myös muulle lähipiirille. Sitä voi ns. ulkopuolinenkin surra syvällisesti. Eron voi (ihan realistisesti) pelätä tarttuvan; toisaalta moni vetäytyy, koska ei tiedä, miten toimia. Ei halua loukata, joten helpointa on välttää kontaktia. Toisaalta ei jaksa tai halua keskelle toisen ongelmia; jokaisella on haasteita omassa elämässään varmasti ihan riittämiin. Oikeita sanoja on vaikea löytää ja niiden sanomiseen tarvitaan sellaista rohkeutta, jota ei usein vain ole. En tiedä, pystyisinkö itsekään sanomaan noita sanoja eroavalle, edes kaiken kokemani jälkeen.




Ajatuksiani leimaa edelleen syyllisyys, suru ja katkeruus. Tiedän syyllistäväni monia ystäviäni kirjoittaessani mitä kirjoitan, mutta ainoa suihku ystävyyden puhdistamiseksi on aito, avoin ja suora puhe. Mutta en tiedä, pystynkö puhumaan näistä asioista koskaan. Ehkä en. Sitäkin tärkeämpää niistä on kirjoittaa! 

Uskon, että maailmassamme monet kokevat samanlaista ihmisten häviämistä: elämäntilanne vaihtuu, ystävät löytävät uusia ystäviä, ja yhtäkkiä sitä voi huomata olevansa liian usein yksin, vaikka parisuhteessa olisikin. Omalla kohdalla kato oli sillä tavalla räikeä, että kaikki tapahtui niin nopeasti ja massiivisesti. Lyylin synnyttyä ensimmäisen kuukauden aikana meillä kävi kylässä 40 eri ihmistä, muutamat useaan kertaan! Häissämme vuonna 2009 oli yli sata aikuista, yhteensä noin 120 henkeä!

Ja kun ero oli käsillä alle kaksi vuotta häistä, jäljellä oli toki ihmisiä, hapuilevia kontakteja sinne tänne, mutta lopulta minä vaipuneena syvän yksinäisyyden tunteeseen. Syntymäpäivilläni, arki-iltana tosin, vuonna 2012 luonani kävi noin kuusi ihmistä. Olin silloin uupunut, kaikkeni antanut, mutta hiljaisessa, uudessa alussa. Onneksi löysin pian Egilin; sen suhteen avulla nousin pikkuhiljaa takaisin jaloilleni.

Nyt, marraskuussa 2014, voin paremmin kuin vuosiin. Minulla on merkityksellisiä suhteita elämässäni, olen rakastamassani ammatissa; suhteeni niin tyttäreen kuin entiseen puolisoon ovat hyvät. Elämä on monella tapaa tavallista, helppoa ja runsastakin. Olen äärimmäisen kiitollinen siitä, että olen ollut melko terve viime aikoina. Rakastan lastani, rakastan kotiani, pidän itsestäni. 

Mutta jokin ihmissuhteissa häiritsee. Tällä hetkellä en siis tiedä, mitä tehdä niiden suhteen. Tunnen monesti helpotusta siitä, että ystäviä ei tarvitse nähdä usein. En jaksaisi yhtään ristiriitaa enempää. Vertaan itseäni jatkuvasti ystäviini: näen itseni epäonnistuneena ja vaillinaisena, raskaana möykkynä. Samalla loukkaannun ystävien hyvääkin tarkoittavista puheista herkästi. Kadehdin ystävien parisuhteita, perheitä: sitä, minkä minä menetin. Elän kuin odottaen, että ystävyys palaisi, kunhan vain löytäisin rinnalleni sen kaipaamani puolison. – Onneksi sentään työni on sosiaalista, joten sikäli ystävien tarve on viimeisen viiden vuoden aikana hieman vähentynyt.

Olenkin päätynyt siihen ratkaisuun, että näen lähinnä uusinta ystävääni, kollegaa, johon tutustuin neljä vuotta sitten ja josta pikkuhiljaa on tullut erittäin läheinen. Meidän ystävyydessämme ei ole eron painolastia, vaikka ero tapahtuikin ystävyytemme alkuaikoina. Nautin suunnattomasti myös kevyemmistä ihmiskontakteista: lukupiirin tai jonkin muun harrastetoiminnan kautta tapahtuvasta vuorovaikutuksesta. 

Vanhojakin ystäviä on mukavaa nähdä isommissa porukoissa, mutta jollain tavalla tuntuu vaikealta enää päätyä kahdenkeskisiin keskusteluihin melkein kenenkään kanssa. Toisaalta syy on ehkä siinä, että mitä harvemmin näkee, sitä kauemmin pitää aina hakea yhteistä kosketuspinta-alaa ja sitä raskaampaa keskustelun alkaminen on. Tai sitten syynä on se, ettei vain jaksa kertoa asioitaan juurta jaksaen, kun ne varmasti on saanut jo "bestikselleen" päivittää, kuten itse tunnun nykyään tekevän.

Ehkä tämä on elämän luonnollista kiertokulkua, ainakin Helsingin Sanomien viittaaman tutkimuksen mukaan. Silti se on surullista.

Mutta jos tästä jotain positiivista pitäisi löytää, se on parhaan ystävän mysteerin valottuminen. Minulla ei nimittäin oikeastaan koskaan ole ollut ns. parasta ystävää. Ehkä ensimmäistä kertaa nyt tuntuu siltä. Toisaalta tiedostan sen, että tämäkin ystävyys, ainakin tällä intensiteetillä, on todennäköisesti vain väliaikaista. 

Minusta olisi hienointa saada puolisosta se paras ystävä, niin ei tarvitsisi panna ystäviä paremmuuslinjalle. Samalla vaatimukset ystävyyden suhteen rauhoittuisivat. Ehkäpä ero siis laukaisikin paitsi miehenmetsästystutkan myös ystäväetsimen. Menetinhän erossa paitsi puolison, myös sydänystävän.

lauantai 8. marraskuuta 2014

Arvonnan voittaja...

... on henna.p! 

Otathan yhteyttä, niin saat valita parin kirjan välillä. 

Mukavaa oli saada kuulla lukijoiden kulutustottumuksista; huono omatuntoni on jyllännyt uusia kenkiä hankittuani, mutta toisaalta nyt oli pakkorako: vanhoja kenkiä on lähtenyt tai lähtee kavereille ja kirppikselle oikein urakalla: vähintään kymmenen paria olen hävittänyt vuoden sisään!

Tein tällä viikolla myös pikaisen kirjahyllyn siivouksen, ja päätin luopua useammastakin opuksesta. Siten myös sisko ja kaveri saavat valita täällä tänään pistäytyesssään kainaloonsa romaaneja, jos mielivät, ja jämät lähtevät alakerran "kierrätyspisteelle". Meillä on nimittäin taloyhtiössä postilaatikko, jonne voi jättää huoltoyhtiölle terveisiä. Luulenpa, että terveisiä sinne ei juurikaan kerry, mutta postilaatikon päälle ihmiset jättävät aina silloin tällöin kamaa toisten otettavaksi. Itse olen vienyt sinne ties mitä, aina vedenkeittimestä suolasirottimiin asti.

Siitä seuraa niin kiva fiilis, kun saa kamaa tavalla tai toisella kiertoon.

Nyt palaan tämän aivan tavallisen lauantain tunnelmiin ja lukuhaasteen pariin. Päivän 30 sivua on vielä aloittamatta. Ensimmäisellä lukuhaasteviikolla päivittäin kului vähintään 26 sivua, parina päivänä enemmänkin. – Orhan Pamukin Lumi on loistava.

Tällä hetkellä ajatus poukkoilee. Olen juonut taas liikaa kahvia... ;) Parempi siis lukea vähän ja jatkaa vaikka illalla kirjoittamista. Mutta ensin kuppi kahvia rauhoittuakseni. (Jälleen kerran noidankehä on valmis.)


sunnuntai 2. marraskuuta 2014

Neljäs kuppi kahvia ja mitä sen jälkeen tapahtuikaan

Se viimeinen kuppi kahvia perjantaina oli sittenkin liikaa, etenkin yhdistettynä lasilliseen viiniä ja levylliseen suklaata. Makasin eilen kahdeksan tuntia sängyssä toipumassa vatsakrampista, mihin voimakas närästys minulla johtaa. (Illalla tosin lähdin ystävän kanssa glögille ja viinille, heh.)

No, tulipahan luettua. Olettehan kuulleet Lukuhaasteesta? Yllytyshulluna lähden mukaan kaikkeen mahdolliseen, usein hyvinkin tunnollisesti, kuten kesäkuussa lähdin vatsalihaksia päivittäin harjoittamaan. Yleensä haasteeni ovat itsekehitettyjä, mutta tällainen kollektiivinen haaste on tätäkin mukavampi. Tosin rikon heti sääntöjä: Lukuhaasteessa lukea pitäisi joka päivä, eikä saisi ahmia sivuja ns. varastoon tai paikkailla lukemattomia päiviä. Mutta minä niin aion lukea etukäteen, koska joka päivä en millään taivaan ihmeelläkään ehtisi tarttua romaaneihin. Sen verran priorisoin muuta hyvinvointiani, joten nukkuminen ja liikkuminen minulla kyllä menevät lukemisen ohi, etenkin jos lukemista on tullut esimerkiksi edellisenä päivänä harjoitettua. Järki kädessä. 

Kuukauden tavoitteeni on kuitenkin se 900 sivua, mitä kolmenkymmenen sivun päivätahdilla yhteenlasketuksi summaksi tulisi. Siihen mahtuu muutama kirja, joista yksi on Luotaajia varten luettava 532-sivuinen Orhan Pamukin Lumi. Muita en ole vielä päättänyt; tällä erää yksi kerrallaan.

Vatsakrampissa ollessa tuli elettyä sellainen harvinainen päivä, jolloin en pedannut lainkaan petiä! Pellavalakanoissa: lehtipinot, päiväkirja, Lumi ja kauratyyny kavereina. Jopa nukuin niiden vierellä, kun en jaksanut alkaa perata sänkyä illalla väsyneenä. Aamu alkoi tänään sitten sillä, että huudahdin, että ei kai ne vaan olleet silmälasit. Kyllä, silmälasit putosivat ensin kirjan päältä lattialle, sitten kirja putosi niiden päälle ja sitten melkein minä. Mitään ei rikkoutunut. – Sopivasti olen kuitenkin ensi viikolla menossa silmälääkärille ja sen jälkeen uusia laseja hankkimaan.


Erinomaisen sunnuntain aloitti tuntemus siitä, että olo on melko hyvä, mieli levännyt ja edessä on paljon mukavaa, kuten shoppailuja Stockmannilla ja kirppiksellä. Päätin totutusti shoppailla marraskuussa veronpalautusrahoja, vaikka kuinka olisivatkin menot olleet tapissa viime kuukaudet. Tarvitsen uusia kenkiä ja kunnon talvitakin. Tarvitsen farkut ja farkkutakin. Jälkimmäisiähän minun on pitänyt metsästää jo vaikka kuinka kauan aikaa, mutten ole vieläkään jaksanut kirppistellä. Nyt aion jaksaa. Huomasin myös, että kaikesta tuhlaavaisuudestani huolimatta viime vuoden veronpalautusta on tililläni jäljellä vielä monta sataa, joten ei varmaankaan tarvitse tuntea nyt huonoa omaatuntoa siitä, että tekee taas hankintoja moneksi vuodeksi eteenpäin. Edelliset talvikorkokenkäni ovat olleet monen monta kertaa suutarilla paikattavana, ja muut vain ovat jääneet pieniksi, kun jalkani on viime vuosina madaltunut ja siten suurentunut.

Ilmeisesti koen huonoa omaatuntoa sekä lukemattomuudestani että shoppailemisestani, kun niitä pitää niin usein perkoa täällä. Olisikin mielenkiintoista tietää, miten paljon ihmiset yleensä käyttävät aikaansa lukemiseen tai rahojansa vaatteisiin. Ei tietenkään ole olemassa keskivertoihmistä; lukeminen kai riippuu käytettävässä olevasta vapaa-ajasta, koulutustaustasta ja harrastustottumuksista; kulutus taas käytettävissä olevista tuloista. Mutta kiinnostaisi nyt kuitenkin tietää esimerkkejä, joten blogini lukijat, kommentoikaapa jotain.

1) Luetteko päivittäin?
2) Luetteko romaanin kuussa vai enemmän? Jos kyllä, kuinka monta?
3) Shoppailetteko joka kuukausi?
4) Kuinka monta talvitakkia omistatte?
5) Kuinka usein päivitätte takkejanne?
6) Kuinka monta paria kenkiä omistatte?

Vastaamalla yhteen tai useampaan kysymykseen osallistutte arvontaan, jonka palkintona on joku kirjahyllyni aarteista, josta maltan luopua. (Ai, kuinka houkuttelevaa...) Myös anonyymina voi osallistua! Toivon edes yhtä kommenttia. (Havaitsette epätoivoa ilmassa, te harvat, mutta sitäkin arvokkaammat lukijani!)

Vastaan itse lyhyesti omiin kysymyksiini:
1) En lue päivittäin. Luen ennemmin kerralla enemmän, muutaman kerran viikossa. Välillä on viikkoja, jolloin en lue kaunokirjallisuutta yhtään. Lehtiä luen joka päivä.
2) Luen keskimäärin romaanin kuussa. Tänä vuonna olen lukenut enemmän, etenkin jos lasken lastenromaanit mukaan. Tälla hetkellä mennään kai yhdeksännessätoista teoksessa, jos oikein muistan.
3) Kyllä.
4) Omistan kaksi ruskeaa villakangastakkia, joista toisessa on puolipitkät hihat ja joka on lyhyt; toinen on pitkä. Omistan kaksi kevyttoppatakkia, mustan ja vaaleanpunaisen. Omistan yhden ruskean, hyvin paksun ja pitkän turkistakin, yhden laskettelutakin (joka ei ole kovin lämmin) sekä yhden rumaksi menneen värikkään villakangas/toppatakin. 
5) Kaikki talvitakkini ovat tällä hetkellä vähintään neljävuotiaita, vanhimmat 70-luvulta. Ostan kevättakin noin kolmen vuoden välein (kun edellisestä on tullut silmissäni nuhruisen ja ruman näköinen), talvitakeista en oikein osaa sanoa. 
6) Tällä hetkellä omistan 30 paria kenkiä (joista osa on minulle liian pieniä, mutta survon ne silti toisinaan jalkoihini).