tiistai 25. marraskuuta 2014

Erään aikakauden loppu

Raskain sydämin kävimme sunnuntaina jättämässä jäähyväiset lapseni isälle, sielunkumppanilleni, hyvälle ystävälleni Veikolle. Eräs aikakausi päättyi sen myötä elämässäni. Suru on suuri, kaipaus käsittämätön. Kaikesta raskaasta huolimatta meillä säilyi yhteisymmärrys ja yhteinen vanhemmuus. Loppua kohden kanssakäymisemme kaiken lisäksi tiivistyi, syveni, ja saavutimme eräänlaisen kulminaatiopisteen isäinpäivän lounaalla: osasimme surra yhdessä, sanattomasti. Se oli hieno hetki, ja viimeinen kerta, kun näin Veikon elävänä ja läsnä.

Veikko oli ensimmäinen ja toistaiseksi viimeinen rakkauteni. Vaikka rakkaus yksin ei riittänyt, nyt muistan ilolla ja haikeudella yhteisiä hyviä hetkiämme. Veikon kuolema pyyhkäisi pois loputkin katkeruuden ja vihan tunteeni. Jäljellä on nyt vain surua. 

Olen miettinyt pääni puhki monia meihin liittyneitä asioita. Ajatukseni harhailevat, tekstinikin on varmasti sekavaa. Päällimmäiseksi nousee mieleeni ajatus siitä, miksi erosimme. Miksi luovutin, hylkäsin rakkaan? En kuitenkaan pysty nyt tuomitsemaan itseäni sen enempää, kuin mitä olen vuosien aikana tuominnut. Tällä hetkellä uskon sydämestäni siihen, että kaikki meni Jumalan käsikirjoituksen mukaan. Jos emme olisi eronneet, olisimme repineet toisemme vereslihalle, kumpikin omalla tavallaan. Nyt kaikki päättyi hyvään ystävyyteen.

Erottuani Egilistä runsas vuosi sitten lähennyimme Veikon kanssa uudelleen, sillä minulle jäi aikaa lähestyä toista. Ehkä olin saanut myös tarpeeksi etäisyyttä surullisiin ja suuriin asioihin, joita olimme parisuhteessamme joutuneet kohtaamaan.

Jollain kummallisella tavalla aloin haaveilla salaa myös siitä, josko meillä olisi sittenkin jokin yhteinen tulevaisuus, vaikkapa vanhuksina. Osasin kuitenkin jollain tasolla valmistautua myös kuoleman tuloon. Se pelotti, ja huomasin usein suojelevani häntä vähintään ajatuksissani. Varoittelin pitkien matkojen ajamisesta yksin, ja esimerkiksi ostin isäinpäivälahjaksi autoon taskulamppu-turvavyönleikkuri-vasaran, jos jotain sattuisi ajomatkalla.

Kirjoittelimme toisillemme useamman kerran viikossa Facebookin välityksellä, ihan arkipäiväisistä asioista. Soittokynnys Veikolle oli matala, toisin kuin minulla yleensä muutoin on. Olin Veikkoon yhteydessä useammin kuin äitiini, isääni tai yhteenkään sisareeni – ehkä useammin kuin heihin yhteensä! Näimme muutaman kerran kuukaudessa, mutta tänä syksynä näimme sitäkin tiiviimmin. Jo kesällä viestinvaihtomme pehmeni; en enää löydä loppuajan viesteistäni minulle niin tyypillistä äksyilyä ja negatiivisuutta, vaan viestini olivat etupäässä kohteliaita ja iloisia, kuuntelevia ja ymmärtäviä.

Luettuani läpi koko Facebook-aikaisen kirjeenvaihtomme huomasin, että olimme usein toivotelleet toisillemme hyviä öitä. Viestiketju alkoi vuonna 2007 Pentti Saarikosken rakkausrunolla ja päättyi viime viikon maanantaina sanoihini "Nyt öitä!". Niihin Veikko ei enää vastannut. Ikään kuin tarkoituksella juuri minun olikin määrä sanoa ne viimeiset sanat, toivottaa hyvää ikuista unta. 

Uskon kuitenkin Veikon katselevan meitä tuolta jostain. Vaikka suren kovasti, käyn välillä ahdistuksen syövereissä, huudan, itken, raivoan, vaikka ruoka ei maistu, voimat ovat vähissä, enkä pysty oikein tekemään muuta kuin käymään läpi menneisyyttä, jossain sieluni sopukoissa asuu rauhan tunne. Ajatus siitä, että nyt hän ei enää joudu kohtaamaan tämän maailman rajoituksia, kärsimyksiä tai pelkoja, huojentaa.

Palaan varmasti tähän aiheeseen useampaan kertaan täällä blogissa. Se on surutyötäni, ja haluan kauniilla ja tarpeeksi diskreetillä tavalla kuvata sitä, kuinka hieno ihminen Veikko oli ja millainen suhteemme oli. Erityisesti muistelen lämmöllä paitsi viime kuukausien kohtaamisia, myös vuosia 2007 ja 2008, joihin mahtui paljon hienoja yhteisiä kokemuksia, tapahtumia ja jolloin elimme harmonisessa, riidattomassa ja kaikin puolin oikealta tuntuvassa parisuhteessa.

Nyt surettaa tietysti tyttäremme Lyylin tulevaisuus. Minä kyllä selviän surun yli; suren tyylilleni uskollisesti dramaattisesti ja kovaa näin alussa, jankkaan aikani menneisyyttä, ja pikkuhiljaa selviän. Mutta lapselle isän menettäminen on jotain suurempaa. Miten hän selviää? Miten tukea häntä surutyössä? Paljon on kysymyksiä, joihin ei nyt osaa vastata. Toivottavasti joskus osaan.

Jää hyvästi Veikko, olit meille niin rakas. Alla sisareni ottama kuva Suojärveltä kesältä 2006, jolloin parhaat ajat olivat vielä edessäpäin.


9 kommenttia:

  1. Osanottoni. Voimia sinulle itsellesi ja voimia etenkin Lyylin tukemiseen. Pienten tyttöjen äitinä pienen tytön suuri suru riipaisee sydäntä ja nostaa kyyneleen silmään. <3

    VastaaPoista
  2. Otan osaa. Toivotan voimia!

    VastaaPoista
  3. Osanotto ja voimia suureen suruun.

    VastaaPoista
  4. Lämmin osanotto ja kovasti voimia. Tuntuu todella pahalta pienen isänsä menettäneen tytön puolesta. Oliko Lyylin isä sairas? Osasiko tyttö mitenkään varautua isän menetykseen?
    Anna

    VastaaPoista
  5. Höh, olipas ikäviä uutisia :(

    Osanotot ja voimia minultakin.

    -henna.p

    VastaaPoista
  6. Voi kuinka surullista. Otan osaa.

    VastaaPoista
  7. Lämmin kiitos osanotoista. Lyylin isä oli sairas, ja uskon itse tehneeni suurimman osa surutyötä jo eron yhteydessä. Kuitenkaan tapahtuneeseen emme varmasti olleet valmistautuneet Lyylin kanssa. Se oli etukäteen myös aika vaikea ajatus. Nyt tunnen itseni melko vahvaksi taistelemaan Lyylin rinnalla. Surua on, mutta katkeruuden ja vihan kaikottua voimavarojakin löytyy. Palaan pian linjoille!

    VastaaPoista
  8. Lämmin osanottoni. Voimia sinulla ja pienelle tytöllesi. Vaikea löytää sanoja toisten surun hetkellä, mutta toivon että teitä kannatellaan tänä vaikeana ajanjaksona.

    VastaaPoista
  9. Kiitos. Päivä vain ja hetki kerrallansa. Uskon vahvasti meidän selviävän.

    VastaaPoista