perjantai 21. marraskuuta 2014

Lumen alla

On ollut huonot fiilikset huonojen uutisten tähden, ja jotenkin on taas niin ärsyttänyt oma itseni. Että olen niin raskas ihminen. Ärsyttää, että on täytynyt avautua täällä, paljastaa ne omat heikkoutensa ja hölmöytensä. Olla liian suurisuinen. 

Hienotunteisuutta tarvitsisin lisää; aina ei tarvitse olla totuuden torvi. Ärsyttää myös se, miksi en voisi kirjoittaa iloisista ja hyvistä asioista, sillä elämäni on todella hyvää, ainakin juuri nyt. 

Ajattelen – nykyään – monta kertaa päivässä sitä, kuinka etuoikeutetussa asemassa olen. Tällä hetkellä olen myös melko terve, enkä koskaan ole ollut todella sairas. Tuoreen Opettaja-lehden hyvin homesairaan ihmisen haastattelu jopa pelästytti.

Jossain syvällä sisälläni tunnen kuitenkin kiitollisuutta siitä, että olen voinut ja saanut kertoa syvimpiä mietteitäni kirjoittamalla. Iloitsen tästä paikasta: blogista, jossa olen saanut olla juuri se ihminen, joka olen. 

Pidän kirjoittamisesta todella paljon. Kirjoittaessa aika häviää, kaikki epäolennaisuudet katoavat. Jäljelle jää vain keskittyminen, kieli ja jokin syvempi sisältö. 

Tänä syksynä olen pitänyt myös lukemisesta enemmän kuin pitkiin aikoihin. Erään työkaverin mukaan kyky keskittyä lukemiseen onkin suoraan verrannollinen stressin määrään. Kenties, totean, sillä joskus myös suuren odotuksen ja epätietoisuudenkin vallitessa voi nimenomaan lukeminen auttaa.

Viimeksi luin lukupiiriä varten Lumen. Seuraavaksi alan lukea Lumen maata. Myös maahan tuli täällä tänään lumi, se ensimmäinen. Lumen alle on hyvä jäädä, hiljentymään.

Kiitos tästä valkeudesta.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti