sunnuntai 30. marraskuuta 2014

Surun kasvot

Suru on kummallista. Välillä ei sureta yhtään, välillä tuntuu, kuin mitään muuta ei olisi olemassakaan kuin surua. 

Olin koko viikon poissa töistä, sillä olin surun lisäksi tai siitä johtuen niin uupunut. Voimia tuntui löytyvän jo torstaina enemmän, ja olen sittemmin jaksanut puuhastella paljon, esimerkiksi olen laittanut ruokaa ja siivonnut, jopa käynyt tanssitunnilla. Tekeminen vie ajatukset muualle, ja samalla tuntee paremmin elävänsä, kuin jos uppoaisi esimerkiksi lukemaan tai katsomaan dvd:itä. Toisaalta keskittyminen ei älylliseen toimintaan oikein riittäisikään, ja töissä olisi varmasti ollut loppuviikollakin raskasta. Miten kohtaan oppilaat huomenna, on minulle nytkin vielä täysi arvoitus. Mieluiten en näkisi ketään ulkopuolista, mutta kotonakaan ei oikein enää voi olla. Lopulta työ on varmasti parasta terapiaa.

Omalla kohdallani tämä suru sai aikaiseksi melko fyysisen reaktion. Uupumuksen lisäksi menetin ruokahalun tai ruoan nauttimisen ilon. Syön kyllä melko lailla normaalisti, mutta ruoka ei oikein maistu. Koko ajan väsyttää, mutta se johtuu ehkä siitä, että öisin on valveilla useampaankin kertaan. Painokin laski heti. Kuulemma kysymys on shokkireaktiosta, jollaisen olen kerran aiemminkin kyllä kokenut.

Kaipaan menettämääni ihmistä nimenomaan ihmisenä, läheisenä ystävänä, takaisin elämääni. En pysty vielä tajuamaan, että hän ei todellakaan enää palaa kertomaan tai edes kuuntelemaan minua. Kuoleman lopullisuus hämmentää aivoja. Ei sitä voi käsittää! Jollain tasolla lapsenomaisesti uskonkin, että Veikko jossain muodossa ilmestyy luokseni. Onko tämä sitten itsesuojelua, en tiedä.

Kaipuuni on kuitenkin kaikesta asian surullisuudesta ja menetyksen raakuudesta huolimatta melko levollista. Olen suurimman surutyöni käynyt läpi jo vuosia sitten. Silloin se pakahdutti, oli sekoittaa järkeni. Vuosien aikana olen sen verran etääntynyt toisesta, että hyvästien jättö on vaikkakin surullista, jossain määrin kestettävissä. Uskon myös, että hänen on paljon parempi olla siellä, missä hän nyt on, vaikken millään uskollani pysty ymmärtämään tai hahmottamaan sitä, missä hän saattaisi olla. 

Viha elämää, Jumalaa, jopa kanssaihmisiä kohtaan oli aikoinaan suuri, kun tajusi Veikon kautta elämän epäoikeudenmukaisuuden. Toivon, ettei tuo tunne enää palaa elämääni, sillä se oli pahinta myrkkyä, mitä olen itsessäni kantanut. Eihän tämä oikeudenmukaista ollut, mutta elämällekin pitää pystyä jossain vaiheessa antamaan anteeksi. 

Lyyli suree tavallaan. Hänen viime unensa ovat olleet hyvin levottomia. Eniten toivon sitä, että pystyn tulevaisuudessa auttamaan häntä oikealla tavalla. Ehkä kaiken oli tarkoitus mennä minun ja Veikon välillä juuri niin, kuin meni, jotta kestäisimme Lyylin kanssa tämän menetyksen urhoollisemmin. Jouduimme jo etukäteen opettelemaan elämää kaksin. Nyt siitä on käytännönkin tasolla hyötyä ja turvaa.

Pian minä lähden kirkkoon ystävän vastakastetun lapsen nimilaatan julkistamista seuraamaan. Elämä jatkuu. Lyyli viettää viikkonsa toisen puolen sukunsa kanssa, kuten totutusti vuoroviikoin ainakin jonkin aikaa tulee tekemään. Sekin helpottaa, vaikka oman lapsen ikävä on nyt toisella tavalla läsnä kuin ennen. Olemme nukkuneet yöt kylki kyljessä, enkä tiedä, kummalle se loppujen lopuksi on tärkeämpää, minulle vai Lyylille.


2 kommenttia:

  1. Voimia suruunne. Vaikka en teitä tunnekaan blogimaailman ulkopuolella, niin tämä uutinen silti kosketti.

    VastaaPoista
  2. Kiitos. Onhan tämä ollut yllättävää ja hyvin surullista. Aivan epätodellista menettää joku näin läheinen, nuorehko ihminen. Ymmärrykseni ei riitä tajuamaan asian lopullisuutta.

    VastaaPoista