sunnuntai 9. marraskuuta 2014

Ystävyys ennen ja jälkeen

Olen kauan pyöritellyt mielessäni ystävyyteen liittyviä ajatuksia, tarkoituksena kirjoittaa niistä johdonmukainen ja syvällinen kirjoitus. Miten hienoja tekstejä olen etenkin yöaikaan pääkopassani kirjaillut! Nyt illalla, hyvin väsyneenä, tuntuu vaikealta saada mitään yhtä taitavaa ja herkistävää näppäinten välityksellä muistiin. Ehkä osasyy tähän on siinä, että olen aivan liian intensiivisesti ajatellut ajatuksiani öisin.

Viime aikoja on peittänyt ohut pettymyksen harso: olen ollut pettynyt ihmisyyteen, myös omaan ihmisyyteeni, ja pettymykseni myötä ystävyyteen. Välit ystävien kanssa ovatkin osin aivan omasta tahdostani hailentuneet.

Ero oli niin musertava kokemus, että toivoin ystävyydeltä sen suhteen jotain yli-inhimillistä: toivoin tukipilareita, kukkakeppejä, edes ohuita tukilankoja. En tajunnut, miten ero voi erottaa paitsi rakkaimmasta ihmisestä myös näivettää ne kauan jatkuneet muut ihmissuhteet. Ihmiset hävisivät ympäriltäni. Kukkakepit katkesivat. Vain yhdistelmä syyllisyyttä ja surua lannoitti multaa. 

Odotin niitä lohduttavia sanoja: "Otan osaa." "Kyllä sinä selviät."

En vain silloin tajunnut, kuinka raskas olin toisille, enkä toisaalta tullut ajatelleeksi, kuinka raskasta läheisen ero voi sellaisenaan olla myös muulle lähipiirille. Sitä voi ns. ulkopuolinenkin surra syvällisesti. Eron voi (ihan realistisesti) pelätä tarttuvan; toisaalta moni vetäytyy, koska ei tiedä, miten toimia. Ei halua loukata, joten helpointa on välttää kontaktia. Toisaalta ei jaksa tai halua keskelle toisen ongelmia; jokaisella on haasteita omassa elämässään varmasti ihan riittämiin. Oikeita sanoja on vaikea löytää ja niiden sanomiseen tarvitaan sellaista rohkeutta, jota ei usein vain ole. En tiedä, pystyisinkö itsekään sanomaan noita sanoja eroavalle, edes kaiken kokemani jälkeen.




Ajatuksiani leimaa edelleen syyllisyys, suru ja katkeruus. Tiedän syyllistäväni monia ystäviäni kirjoittaessani mitä kirjoitan, mutta ainoa suihku ystävyyden puhdistamiseksi on aito, avoin ja suora puhe. Mutta en tiedä, pystynkö puhumaan näistä asioista koskaan. Ehkä en. Sitäkin tärkeämpää niistä on kirjoittaa! 

Uskon, että maailmassamme monet kokevat samanlaista ihmisten häviämistä: elämäntilanne vaihtuu, ystävät löytävät uusia ystäviä, ja yhtäkkiä sitä voi huomata olevansa liian usein yksin, vaikka parisuhteessa olisikin. Omalla kohdalla kato oli sillä tavalla räikeä, että kaikki tapahtui niin nopeasti ja massiivisesti. Lyylin synnyttyä ensimmäisen kuukauden aikana meillä kävi kylässä 40 eri ihmistä, muutamat useaan kertaan! Häissämme vuonna 2009 oli yli sata aikuista, yhteensä noin 120 henkeä!

Ja kun ero oli käsillä alle kaksi vuotta häistä, jäljellä oli toki ihmisiä, hapuilevia kontakteja sinne tänne, mutta lopulta minä vaipuneena syvän yksinäisyyden tunteeseen. Syntymäpäivilläni, arki-iltana tosin, vuonna 2012 luonani kävi noin kuusi ihmistä. Olin silloin uupunut, kaikkeni antanut, mutta hiljaisessa, uudessa alussa. Onneksi löysin pian Egilin; sen suhteen avulla nousin pikkuhiljaa takaisin jaloilleni.

Nyt, marraskuussa 2014, voin paremmin kuin vuosiin. Minulla on merkityksellisiä suhteita elämässäni, olen rakastamassani ammatissa; suhteeni niin tyttäreen kuin entiseen puolisoon ovat hyvät. Elämä on monella tapaa tavallista, helppoa ja runsastakin. Olen äärimmäisen kiitollinen siitä, että olen ollut melko terve viime aikoina. Rakastan lastani, rakastan kotiani, pidän itsestäni. 

Mutta jokin ihmissuhteissa häiritsee. Tällä hetkellä en siis tiedä, mitä tehdä niiden suhteen. Tunnen monesti helpotusta siitä, että ystäviä ei tarvitse nähdä usein. En jaksaisi yhtään ristiriitaa enempää. Vertaan itseäni jatkuvasti ystäviini: näen itseni epäonnistuneena ja vaillinaisena, raskaana möykkynä. Samalla loukkaannun ystävien hyvääkin tarkoittavista puheista herkästi. Kadehdin ystävien parisuhteita, perheitä: sitä, minkä minä menetin. Elän kuin odottaen, että ystävyys palaisi, kunhan vain löytäisin rinnalleni sen kaipaamani puolison. – Onneksi sentään työni on sosiaalista, joten sikäli ystävien tarve on viimeisen viiden vuoden aikana hieman vähentynyt.

Olenkin päätynyt siihen ratkaisuun, että näen lähinnä uusinta ystävääni, kollegaa, johon tutustuin neljä vuotta sitten ja josta pikkuhiljaa on tullut erittäin läheinen. Meidän ystävyydessämme ei ole eron painolastia, vaikka ero tapahtuikin ystävyytemme alkuaikoina. Nautin suunnattomasti myös kevyemmistä ihmiskontakteista: lukupiirin tai jonkin muun harrastetoiminnan kautta tapahtuvasta vuorovaikutuksesta. 

Vanhojakin ystäviä on mukavaa nähdä isommissa porukoissa, mutta jollain tavalla tuntuu vaikealta enää päätyä kahdenkeskisiin keskusteluihin melkein kenenkään kanssa. Toisaalta syy on ehkä siinä, että mitä harvemmin näkee, sitä kauemmin pitää aina hakea yhteistä kosketuspinta-alaa ja sitä raskaampaa keskustelun alkaminen on. Tai sitten syynä on se, ettei vain jaksa kertoa asioitaan juurta jaksaen, kun ne varmasti on saanut jo "bestikselleen" päivittää, kuten itse tunnun nykyään tekevän.

Ehkä tämä on elämän luonnollista kiertokulkua, ainakin Helsingin Sanomien viittaaman tutkimuksen mukaan. Silti se on surullista.

Mutta jos tästä jotain positiivista pitäisi löytää, se on parhaan ystävän mysteerin valottuminen. Minulla ei nimittäin oikeastaan koskaan ole ollut ns. parasta ystävää. Ehkä ensimmäistä kertaa nyt tuntuu siltä. Toisaalta tiedostan sen, että tämäkin ystävyys, ainakin tällä intensiteetillä, on todennäköisesti vain väliaikaista. 

Minusta olisi hienointa saada puolisosta se paras ystävä, niin ei tarvitsisi panna ystäviä paremmuuslinjalle. Samalla vaatimukset ystävyyden suhteen rauhoittuisivat. Ehkäpä ero siis laukaisikin paitsi miehenmetsästystutkan myös ystäväetsimen. Menetinhän erossa paitsi puolison, myös sydänystävän.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti