perjantai 5. joulukuuta 2014

Jää hyvin

Istuin, välillä torkuin ja välillä ajattelin Pietarin Mariinski-teatterissa eilen katsoen sivusilmällä balettia. Hyvät oli ajatukset.

Päätin kirjoittaa vielä kerran surusta. Tämä neljäs kirjoitus päättää kuolemansurusarjan, ja sen myötä jätän näillä näppäimillä kirjalliset jäähyväiset rakkaalle Veikolle. Hän esiintykööt tästä lähtien anekdooteissa silloin tällöin, vaikka ajatuksissani hän ja kaipaus ovat edelleen kaiken aikaa. 


Ennen kaikkea olen päättänyt olla antamatta periksi katkeruudelle ja vihalle, jotka taistelevat voimallisesti kanssani. Nyrkkeilen syyllistämisen ja syyllisyyden haamujen kanssa. En suostu, en suostu luovuttamaan elämääni niille. Ehkä saan itse elää vielä viisikymmentä vuotta, ken tietää. Se olisi pitkä aika olla katkera. Viisi mennyttä vuotta katkeruutta ovat tuntuneet aivan tarpeeksi pitkiltä ja raskailta.


Päätavoitteenani on siis pitää selkeä ja kaunis kuva kokonaisuudesta muistonani:

Minä ja Veikko valitsimme toisemme. Hän valitsi minut, minä hänet. Kysymys oli rakkaudesta ensisilmäyksellä; rakkaudesta, joka kantoi pitkälle ja jatkui tavallaan loppuun asti, vaikkei yksinään riittänytkään pysyvään parisuhteeseen.

Me halusimme perheen, itseämme ja tulevaisuutta varten. Niinpä saatuani (jälleen kerran) vakaan tahtoni läpi sai myös Lyyli alkunsa. Vaikkei tämä perhe sellaisenaan enää ole tässä maailmassa olemassa, sen muisto elää. Ne hyvät vuodet, onnellinen alku, toivo ja toiveet. Meillä oli kuitenkin hyvä vanhemmuus, jopa syventyen loppua kohti. 

Aivan kuin olisimme vanhuksina tavanneet, kun viimeistä kertaa isänpäivänä lounastimme yhdessä. Silloin surimme sanattomasti väliimme tullutta vaikeutta ja menneitä viimeisiä vuosia. Kenties lopulta hyväksyimme kohtalomme, vaikka suru olikin käsinkosketeltavasti ilmassa.


Nyt olemme Lyylin kanssa kaksin, vaikkemme kuitenkaan olekaan. Tukea ja monenlaista turvaa on sukulaisista ja ystävistäkin, kiitos siitä. Silti kun poissa on se, johon pystyi luottamaan eniten, jonka kanssa jakoi samankaltaisen arvomaailman ja visiot lapsen suhteen, ei kukaan voi korvata tätä ihmistä.

Kysymys on suuremmasta kuin käytännön asioiden sulavasta sujumisesta. Kysymys ei ollut myöskään pelkästään siitä, että tunsin oloni turvalliseksi toisen rahoittaessa lapsen elämää tai jakaessa hoitovastuuta. Kysymys on henkisen turvan menettämisestä. Siitä, ettei kukaan voi samalla tavalla suhtautua sekä lapseeni että minuun: samalla välittämisellä ja arvostuksella, erityisyydellä ja huomioimisella. Kukaan ei yhtäaikaisesti tunne meitä kahta kantaen samalla mukanaan yhteistä historiaa.

Kauan sitten kahdesta tuli kolme. Nyt kolmesta tuli kaksi. Kaksi, jotka hakevat kauan uutta paikkaansa maailmassa, toinen vielä toista enemmän. 


Näihin sanoihin, haikeaan tunnelmaan päätän kootut ajatukseni. Kaipaan sinua niin Veikko! 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti