torstai 11. joulukuuta 2014

Kuka hän oli?

Kun en pääse surusta irti, en pääse surukirjoittamisestakaan. Olisihan se pitänyt arvata. Ei tämä nyt näin nopeaa ole, vaikka surutyötä onkin vuosia tehnyt.

Viime kirjoituksen jälkeen alkoi tuntua siltä, että aliarvioin tunteitani. Ne tuntuvat kuitenkin pysyvän aisoissa: en ylireagoi, en panikoi. Tämä suru on erilaista surua, aivan toisenlaista kuin mikään koskaan aiemmin tuntemani suru on ollut. Tätä surua ei voi tekemällä tehdä pois, etsimällä asuntoa tai puuhastelemalla. Tämä on hiljaista ja vihasta pestyä surua. Olen hyväksynyt tapahtuneen, ja nyt vain suren. 

Suren sitä, kuinka ison aukon hyvän ihmisen poismeno tähän maailmaan teki.

Olen kuitenkin kokonaan lakannut kysymästä miksi. Sitä vastoin mietin, mitä tämän jälkeen. Missä hän nyt on? Mitä meille ja eritoten Lyylille tapahtuu tämän jälkeen? 

Viime päivinä olen kysellyt itseltäni myös sitä, kuka hän minulle oli. Hän ei enää ollut puoliso; ehkäpä siksi suruni on nyt tyynempää. Jossain vaiheessa ajattelin, että ehkäpä hän oli kuin veli. Välillä taas tuntui kuin sittenkin olisin menettänyt mieheni. Olihan hän joskus ollut mieheni, suurin rakkauteni.

Päädyin kuitenkin siihen ajatukseen, josta kuolinpäivänä aloin: hyvästelin silloin lapseni isän, sielunkumppanini ja hyvän ystäväni. Hän oli minulle loppuun asti näitä kaikkia ja yhdessä ne merkitsevät paljon. 

Pelkästään sielunkumppanuus on jotain niin syvää, ettei sellaista synny kuin harvojen ja valittujen kanssa. Se kestikin välillämme kauemmin kuin parisuhde, ja kaiken kaikkiaan se merkitsi minulle enemmän kuin avioliiton tai perheen muodollisuudet. 

Lopussa me hyvästelimme toisemme kuin vanhukset: vailla sisäisiä velvollisuuksia, vailla niitä vaateita, joita ihmiset toisilleen kumppaneina asettavat. Toki meillä oli velvollisuuksia lapsemme suhteen, mutta eromme riisui kaiken muun ylimääräisen maallisen taakan harteiltamme. 

Emme onnistuneet puolisoina, mutta onnistuimme lähimmäisinä. Minulle se riittää. Nyt suren ystävän lähtemistä, ja koitan vailla syyllisyyttä ajatella, että oli hyvä, että se tapahtui näin. Puolison menettäminen kuolemalle olisi ollut raadollisempaa. Nyt ehdimme parantaa haavat ja puhaltaa kauan yhteen hiileen. 

Silti suru ei hetkessä häviä.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti