maanantai 1. joulukuuta 2014

Oi kuu, kuulehan mun kyynelten kohinaa

Ahdistus painaa rintaa, kun kävelen työmatkaa kotiin. Jaksoin kuitenkin töihin ja jaksoin töissä, vaikka suru on läsnä kaiken aikaa.

Ajattelin, etten edes tulevaisuudessa kirjoita muistelmiani tänne. En aio muistella niitä hyviä vuosia, mutten varsinkaan niitä pahoja. Surun sanoja on täällä entuudestaankin liikaa.

Mielessänikin mietin ennemmin tulevaa. Mietin, mitä kuoleman jälkeen on. En edelleenkään tajua. Ajattelen: siinäpä minulla pähkinä purtavaksi, moneksi aikaa. Mitä todella voisi olla kuoleman jälkeen? Kyllästyn ajatukseen kuitenkin varsin pian. Liian vaikea tehtävä.


Yöllä olin levoton. Ensin huomasin katkeruuteni ja vihani palanneen. Aloin vihata niitä ihmisiä, jotka eivät olleet suruvalitelleet. Niitä, joiden tiesin kyllä ahkerasti lukevan Facebook-profiiliani ja joskus vängänneenkin siellä. Minne he nyt katosivat? Päätin, että heti aamulla poistan heidät ystävistäni, hävitän elämästäni. 

Aamulla kävin läpi kaikki FB-tuttuni. En kuitenkaan poistanut ketään. Ajattelin, etten tiedä, mitä tulevaisuus heidän myötään tuo elämääni. Kyllästyin vihaamaan. Siksi huokaisin hiukan. Eihän tämä suru ole kenenkään vika.

Toisen kerran yöllä heräsin painajaisiin pärjäämisestä. Kuolema tuo paitsi surun, usein myös taloudellisia huolia. Niin minullekin. Keksin kuitenkin siihenkin ratkaisun yöllä, tällä kertaa sellaisen, joka todella voi toimia.

Karsin kaikki ulkonasyömiset puoleksi vuodeksi. En osta yhtään vaatetta Lyylille paitsi kirpputoreilta, itselleni ostan vain välttämättömimmät eli alusvaatteita ja sukkia, jos ja kun sellaisia tarvitsen. Puoli vuotta seisoo vaikka päällään, minulle niin rakasta sanontaa käyttääkseni. Onneksi koti on nyt monella tapaa valmis; epäonneksi asumiskustannuksenikin nousevat vuodenvaihteen jälkeen, kun ulko-ovet vaihdetaan ja tontin vuokra kohoaa. Pelkkä asuntolainojen ja yhtiövastikkeen kuukausiosuus nousee nelinumeroiseen lukuun. Hui.

Onneksi kesällä Lyylin tarha on lopullisesti ohi, ja sitten menot ehkä pienenevät hetkeksi. Silloin on hyvä tehdä uusia suunnitelmia. Ei siihen nyt niin pitkä matka ole. Eikä elämäni sen kurjemmaksi tästä muutu, vaikken voi joka kuu shoppailla, vaikka harkiten shoppailisinkin.

Minut on tarkoitettu pärjäämään. Onhan tässä nyt kaikkea ollut ennenkin, ja pystyssä seistään edelleen. Hus niille, jotka eivät välitä, kääntävät selkänsä. Ei ole minun ongelmani. 

Kuu kuuntelee kuitenkin, vaikka höpötän myös täysin maallisia. Olkoon sitten irvokasta tai ei, mutta minun on pakko elää.

2 kommenttia:

  1. En ole facebook-tuttusi enkä tuttusi olenkaan muuten kuin blogiasi lukemalla, mutta herätti minut jollain lailla tuo surunvalittelukohta. En ole koskaan ajatellut, että ex-puolison kuolemasta esitettäisiin surunvalitteluja... paitsi lapsille tietysti. Tietysti jos tietää, että vlit ovat silti läheiset... mutta noin ylimalkaan... Lähetetäänkö suruvalitteluja, jos jonkun ystävä kuolee? En ole kyllä niitäkään lähettänyt. Jotenkin sitä vain ajattelee, että suruvalittelut kuuluvat vanhemmille, lapsille, sisaruksille ja puolisolle. Mutta eihän se tietysti niin ole, koska hyvää ystävääkin voi surra ihan tosi paljon, miksei sitten ex-puolisoa. Mutta luulen, että se ei ehkä vain ole tullut niitten tuttujesi mieleen niin kuin ei minunkaan. Hyvä kun herättelit. (Tosin kyllä luulen, että jotkut ex-puolisot voivat suurin piirtein suuttua, jos heille lähettäisi)

    VastaaPoista
  2. Niin, meillä oli merkillisen lämpimät välit. Suruvalittelut siis tulivat Facebook-statukseeni, johon kirjoitin: "Kävimme äsken jättämässä jäähyväiset lapseni isälle, sielunkumppanilleni, hyvälle ystävälleni. Lepää rauhassa meille kaikille niin rakas Veikko! Olit timantti." Olen aktiivinen Facessa, ja tähän tuli noin 120 surunvalittelua. Se auttoi kovasti. Muuten tuskin olisin odottanut mitään viestejä, mutta lisäksi sain noin 25 viestiä ystäviltä. Tukiverkosto on onneksi kunnossa. Parasta surutyötä teinkin somessa. - Viralliset surunvalittelut eli adressit menevät lähinnä kai perheelle, mutta osassa minutkin varmaan mainitaan. Sen verran oli yhteisiä tuttuja.

    VastaaPoista