tiistai 30. joulukuuta 2014

Pelossa ja toivossa

Löysin viime viikolla suustani patin. Ehdin säikähtää vasta tällä viikolla; eilen sitten hädissäni googlailin asiaa. – Sehän se on paras keino ahdistukseen aina...

Tänään jatkoin epätoivoista tiedonhakua, ja – hurraa – Kuopion hammasklinikan sivut kertoivat, että poskessa oleva patti on useimmiten seurausta traumasta, kuten poskeen puremisesta. Juuri tuota kohtaahan usein puren tai jopa pureskelen epähuomiossa. 

Tietenkin aion nyt varata ajan hammaslääkärille; eiköhän patti kuitenkin olisi parasta poistaa. Ja aina jotain elimistöstä poistettaessa siitä otetaan koepala – ainakin luomien suhteen on näin. Sitten ei tarvitsisi enempää stressaantuakaan, ainakaan syyttä.


Kuinka monta kertaa olenkaan viime vuosien aikana ehtinyt miettiä sitä, kuinka pilallinen elämäni on. Masentuneista mielentiloistani johtuen olenkin usein toivonut jotain ihan konkreettista piristysruisketta elämääni: kunpa saada aivojeni välittäjäaineet tasapainoon! Eilen ehdin kuitenkin ehkä ensimmäistä kertaa Veikon kuoleman jälkeen tosissani pelätä omaa kuolemaa.

Ja voi, kuinka tartuin kiinni elämään. Se alkoi tuntua kaikessa pilallisuudessaankin todella arvokkaalta. Mietin, että jos pian kuolisin, en ehtisi lukea edes kaikkia kirjahyllyni kirjoja. Surin jo etukäteen vaatteita, jotka olen vastikään hankkinut. Kuka niitä sitten pitäisi? Harmitti ajatus siitä, etten enää ehtisi vaihtaa kotia. 

Näitä konkreettisia ajatelmia pidemmälle en oikein jaksanut möyriä. Tänään hiukan mietin, millaista Lyylin elämä olisi orpona. En kuitenkaan osaa surra asiaa siltä kannalta. Ehkä väheksyn omaa arvoani hänen elämässään, tai sitten ajatus on vain niin absurdi, ettei siihen pysty tarttumaan. 

Kun joku kuolee, oma kuolema varmasti pompahtaa kenen tahansa läheisen mieleen. Ehkä on ihan terveellistä ajatella välillä tapahtunutta siltä kannalta. Mitä jos kuollut olisinkin ollut minä? Miten minun siis tulisi elämääni elää, ettei tarvitsisi ainakaan kuoleman hetkellä katua ratkaisujani.

Tällä hetkellä en kadu juuri mitään valintaani, mutta pohdin sitä, kuinka olen hukannut elämääni suremiseen. Toisaalta en ehkä näillä aivokemioilla ole asialle oikein voinut mitään. Nyt sitten tahdon voimalla yritän tarttua siihen, kuinka paljon kaikkea hienoa voi olla edessä. Suurin osa hienosta on tietysti aivan arkisia asioita, kuten tämänpäiväinen kirpputorikierros ystävän kanssa. Toisaalta ei kai kukaan estä haaveilemasta niistä isoistakaan asioista?

Niinpä jo heti huomenna yritän elää elämääni siihen lujemmin tarttuen. Niin monta vuotta olen itkenyt epäonnisia vuosia, että ehkä olisi jo aika lopettaa elämän sureminen. Oikeampaa on nyt surra sitä, mitä sureman pitää, Veikkoa, eikä tuijotella oman navan ympärille kiertyneen mukama epäonnistuneen elämän alakuloista heiluriliikettä.

Sillä onhan minulla vielä vuosia aikaa elää, onhan? Tapahtuuhan minulle iloisia asioita, joista seuraavaksi kertoa? Joohan?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti