sunnuntai 14. joulukuuta 2014

Pienellä piparihaudalla

Voi että sentään. Välillä tuntuu, että muuta ei sanotuksi saa. Ja harvinaisen usein tuntuu siltä, että vain karkki maistuisi, mutta kun ei enempää viitsisi itseään ennen joulua sokerilla lääkitä.


Tehtiin sentään piparitalo. Hätäseen, ajatukset muualla. Ei siitä varmaan silti sen rumempaa tullut kuin yleensäkään. Pystytettiin myös pieni hautakivi takapihan suuren kuusen taakse. Pieni pipari-Lyyli seisoo haudalla, jonne on tuotu kolme sinistä kukkaa. Lempiväriä.


Halusin tulla tänne paitsi kuvittamaan piparitalkoilla niin surumieliseksi muuttunutta blogiani myös kertomaan, että olen antanut väärinymmärtää itseäni. Kun kerroin siitä, että minua harmitti, kun kaikki eivät suruvalitelleet (Facebookissa), tarkoitin sillä sitä, että minua harmitti se, kun ne, jotka statuspäivityksissäni käyvät silloin tällöin lähinnä vänkäämässä, eivät nyt vaivautuneet mihinkään sanalliseen operaatioon kanssani. Etenkin kun toinen näistä kahdesta jo hyvin kaukaisesta tuttavastani oli käynyt tykkäämässä jonkun kirjoittamaa pahoittelua. Se vain satutti, vaikka ymmärrän hyvin, että ihmisillä on tapansa toimia etenkin tällaisissa poikkeavissa tilanteissa. Mielestäni ihan hyvä tapa on pahoitella suusanallisesti. Joku kaukaisempi varmasti pahoittelee vain elkein tai ajatuksin. Näinkin on hyvä.


Silti jäin miettimään, miksi ns. ystävinäni Facebookissa on ihmisiä, jotka aiheuttavat minulle lähinnä ärsytystä tai mielipahaa, kaiken lisäksi kun he ovat niin kaukaisia tuttuja, että tuskin tulen heitä paljonkaan tulevina vuosina tapaamaan. Yritän nyt kuitenkin jäädyttää tilanteen, kuten kaikki muutkin tilanteet ja antaa asian olla. Jos ärsyttää vielä vuoden päästä, niin ehkäpä poistan heidät sitten tuolta pienestä kyläyhteisöstäni...


Asia, jota edelleen olenkin miettinyt, tai jota elämä on haastanut minut erityisesti nyt miettimään, on ystävyyssuhteet. Ero oli minulle niin kova paikka, että aina vain jaksan jauhaa siitä, kuinka silloin olisin tarvinnut tukea. Varmasti tukea sainkin, mutta olen jo (osin) unohtanut sen. Muistan vain ne järkyttävät traumat, joita nuo äärimmäiset vuodet saivat aikaan. Ja ne ikävät sanat, joita sain kuulla... Mihin olen unohtanut kannustuksen ja myötäelämisen?


Tukea olen saanut kovasti nytkin, ja jotenkin vasta kyseenalaistettuani ystävien olemassaolon ja merkityksen, olen löytänyt heistä voimaa. Kuten jo taisin jossain vaiheessa todeta, myös somen arvo surutyössä on ollut mittaamattoman arvokasta minulle, olenhan sellainen netissäeläjä.


Nyt tietysti kuolema aukaisi vielä kerran ne haavat, jotka olivat jo arpeutumassa. Miksi näin kävi? Tänään olen ensimmäistä kertaa kuoleman jälkeen lausunut tuon kysymyksen. Miksi jo nyt? 


Tänä viikonloppuna olen nähnyt itseni kuin huoneessa, jonne astuimme Veikon kanssa kesällä 2009: se huone oli pimeä. Kuljimme vähän aikaa pimeydessä yhdessä, mutta sitten tiemme erkanivat. Veikko istui vähäksi aikaa tuolille lepäämään, minä jatkoin matkaa kohti toisella seinällä olevaa ovea, joka alkoi pikkuhiljaa avautua. Sieltä tuli huoneeseen valoa. Tänä syksynä ovi oli jo auki, mutta jokin piti minut edelleen huoneessa. En vain pystynyt päästämään irti Veikosta, vaikka hän edelleen istui tuolilla.

Nyt olen pakotettu hetkeksi pysähtymään kynnykselle ja katsomaan taakseni. Näen huoneen ja sitä edeltävän onnellisen parisuhteen huoneen: näen kaikki ne tapahtumat, muistot sekavassa järjestyksessä. Osan olen unohtanut: etenkin huomaan unohtaneeni niistä kamalista ajoista yksityiskohdat. Muistan pahoista vuosista lähinnä vain valtavan ahdistuksen. Hyvätkin ajat ovat sotkeutuneet ajatuksissani iloiseksi lankakeräksi; en muista tarkalleen, millaisia olimme, sillä siitä on niin kauan aikaa. Mutta muistan, millainen hän oli viime vuosina. Etupäässä muistan hyvän ja syvän ystävyytemme ja kaipaan Veikkoa ihmisenä.

Mielikuvassani katson tarkkaan olkani yli huoneeseen, joka on nyt täynnä erikoista valoa, mutta en näe enää Veikkoa. Hän ei istu enää tuolilla. Huone on tyhjä, kuten hauta silloin kauan sitten. Itse en käänny, en karkaa huoneeseen takaisin, vaan seison kohti uutta huonetta. Pysyn kuitenkin tässä vanhassa huoneessa niin kauan kuin on tarpeen; sitten astun kynnyksen yli. Uudesta huoneesta tulvii valoa. Olkoon se valkoista valoa, ja olkoon sitä tarpeeksi, muttei liikaa. 

Ehkäpä jossain huoneiden jatkumossa tapaan Veikon uudelleen, uudessa muodossa.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti