sunnuntai 28. joulukuuta 2014

Uni

Nukuin huonosti ja näin järkyttävän unen. Mieli onkin ollut tänään säröinä: ahdistus on ollut suurta. Hoen itselleni, että pahin on jo takana, tämän pahemmaksi tämä ei voi muuttua, mutta en oikein tiedä, uskoako itseä vai ei. Toisaalta järkeni ääni tietää, että jo huomenna on paremmin. Yksikin hyvä tai edes parempi yö, ja ahdistus pysyy taka-alalla. 

Menin tietenkin aivan liian myöhään nukkumaan: pelasimme äidin, isän ja siskon kanssa ainakin kahteen. Sitten juttelimme, siskoni ja minä, ja lopulta vielä luin surullisen kirjan loppuun. Ensin heräsin aamuyöllä ihan tavallisiin ajatuksiin, mutta aika pian aloin ajatella tulevaa kesää, sitä, kuinka surullinen tulisin taas kerran olemaan. Mietin sitä, kuinka yksin olisinkaan; jos tähän saakka olen kärsinyt suunnattomasta yksinäisyydestä, nythän vasta yksin olenkin. Lyylin synttärit, uimakoulu: kaiken puuhaisin yksin. Ei sillä, ettenkö saisi apua, mutta eihän kukaan voi korvata Veikkoa. Oikeastaan mieluummin puuhaan ne yksin kuin jonkun korvikeihmisen kanssa. 

Yritän olla nyt miettimättä sitä, kuinka monta vuotta olen ollut surullinen, koska tulen siitä ajatuksesta entistäkin surullisemmaksi. Toisaalta muistuttelen itseäni siitä, että olenhan kokenut onnen hetkiä myös tänä vuonna. Tästä vuodesta, josta piti tulla niin hieno, tulikin mieletön: mieltä vailla on ollut myös moni ajatukseni. Mutta tiedän kyllä, että huolimatta suuresta surusta vuosi on ollut myös hyvä. Uskon ja toivon, että jonain päivänä pystyn kertomaan myös sen ilosta. 




PS. Uni:

Unen alussa olimme lopettelemassa lukupiirimme tapaamista jouluisen kauppahallin yläkerran kahviossa. Kävelimme ryhmässä portaita alas. Juttelin erään lukupiirin jäsenen kanssa siitä, kun hän ja miehensä ovat lähdössä kanssani tangon peruskurssille keväällä. Hän sanoi minulle, että he aikovat mennä myös jatkokurssille ja hän voi mielellään opettaa minuakin sitten. Olin jotenkin hölmistynyt ja kiitollinen yhtä aikaa. Toisen kaverin kanssa sitten siinä erkanemisen tunnelmissa vain todettiin, että menipä seuraava tapaaminen pitkälle, vasta helmikuun 24. päivälle. Hän totesi, että pitää järjestää joku muu juttu välissä! 

Erkanimme, ja jäin yksin jouluisen kauppahallin joulumarkkinoille hienoissa talvitamineissani. Muistan, että olin surullinen, mutta ihailin minulle vieraita, hienoja vaatteita: erityisesti upeaa ruskeaa takkia, joka ylläni oli. Yhtäkkiä näin Veikon: hän seisoi aivan edessäni, iloisena, kädet täynnä kauppakasseja. Vaikka hän kasvoiltaan näytti itseltään, jotenkin hänen olemuksensa oli muuten normaalista poikkeava: hän oli kuin hobitti, jolla oli pienet jalat ja kädet, mutta iso pää.

Kysyin Veikolta kaksi kertaa, että onko hän onnellinen. Muistaakseni hän ei puhunut mitään, mutta näytti myöntelevän. Unessakin kuitenkin tiesin, että näkemäni ihminen ei ollut todellinen. Itkin kauppahallissa ja puhuin olemattoman kanssa. Paikalla ei kuitenkaan tuntunut olevan paljoakaan ihmisiä, vain vanha mies katseli minua myötätuntoisena. Minusta tuntui, kuin hän olisi tiennyt, miltä tuntuu menettää joku läheinen. Ajattelin kuitenkin itsekseni, että hän olikin minua neljäkymmentä vuotta vanhempi. Mietin, miksi minun piti tietää tuo sama asia niin nuorena.

Uni loppui kyyneliin.

2 kommenttia:

  1. Minusta tuntuu, että tiedän mistä unesi kumpuaa. Voimia...

    VastaaPoista
  2. Kiitos! Ehkäpä tämä oli tärkeä uni myös muistaa!

    VastaaPoista