maanantai 28. joulukuuta 2015

Hassuja juttuja

Sain jouluna idean: pitäisi räpsästä meidän äiti valokuvaajaksi tähän blogiin – kuvaamisen tahti kun oli kolmisensataa päivässä. Hyvä jos itse otan saman verran kuvia vuodessa! 

Uutta hovikuvaajaa etsiessä kirjoittamisen tahtikin on tämä tutuksi tullut harva. Onneksi en kuitenkaan murehdi sitä laisinkaan; kirjoitan mitä sattuu, kun ehdin. Sen suurempaa suunnitelmallisuutta ei tule kuulumaan ensi vuodenkaan turinoihin. Ja hyvä näin – ehkä blogi kuolee harvalla tahdilla kirjoitettuna myöhemmin... Lyylin vierestä -blogin lopettamisaikeita ei siis ole ilmassa; suren tässä ohessa Kaikki mitä rakastin -blogin päättymistä. Minulla ei kuitenkaan ole esimerkiksi muita kirjoittamissuunnitelmia, eikä harrastusteni sisältökään tule vaihtumaan. Tavoitteena on korkeintaan suurempi stabilisaatio. 

Mietteliäs


Joulunpyhät menivät vanhempieni luona maalla. Lähinnä tuli nukuttua, keskimäärin yksitoista tuntia yössä. Siinä sivussa tietysti sai nauttia yhdessäolosta, ulkoilusta, herkuttelusta, kirjallisuudesta ja pelaamisesta. Ei laisinkaan huonoja päiviä, päinvastoin. 

Vaikka edelleen olen ahdistunut ja huolissani, huomasin ännännen hassun jutun: en mielestäni ole lainkaan niin masentunut kuin ennen: nautin hetkistä, enkä oikein ole jaksanut syvällisesti murehtia edes sitä, että olen niin yksin. Hyvä ystävä löysi monta vuotta etsittyään ihmisen rinnalleen, enkä ollut siitäkään kuin vienosti iloinen. Vauvauutiset herkistävät edelleen, mutta jollain tasolla pystyn iloitsemaan siitä, että minulla sentään on yksi lapsi. Enkä viime aikoina ole pelännyt autossa matkustamistakaan samalla tavalla kuin yleensä. Valoa tunnelin päässä!

Kaikki pelot saati fyysiset oireeni eivät silti ole hävinneet, mutta aloitettuani kymmenisen päivää sitten masennuslääkkeiden syönnin otaksun, että jotain vaikutuksia on tuloillaan. Ja toivossa on tunnetusti hyvä elää, vaikken lapamato olekaan. 

sunnuntai 13. joulukuuta 2015

Suosikkini uunista: bataattikiusaus

Kevennetään blogin tunnelmaa ruokapostauksella. Tässäpä tämän syksyn suosikkini, bataattikiusaus. Ruoka itse ei ole kevyimmästä päästä, mutta täyteläisyydellään hivelee hermostunutta mieltä, makunystyröistä puhumattakaan. 

Lounaaksi kun syö salaattia, niin illalla maistuu tuhdimpi lämmin ruoka. Tässä bataattikiusauksessa yhdistyvät makea ja pippurinen, mutta toki kiusauksen juustona voi käyttää myös valkosipulivarianttia taikka vaikka vihersipulijuustoa, joita molempia olen kokeillut. Pippuri kuitenkin mielestäni ryhdittää tätä muuten niin makeaa ruokaa parhaiten. 

Ohje on alunperin napattu Poltetusta kermasta, ja sitä on muunneltu vatsaystävälliseen muotoon. Tämähän voisi sopia myös joulupöytään...





Bataattikiusaus

1 rkl öljyä
3 porkkanaa lantteina tai lantinpuolikkaina
2 keskikokoista bataattia tikkuina
2 dl ruokakermaa
1 tl suolaa
100 g mustapippurijuustoa

1. Kuullota pilkotut porkkanat sekä bataatit paistinpannulla tai kattilassa ja anna hautua noin 10 min. Jos sinulla on kiire, ykkösvaiheen yli voi hypätä, mutta silloin kiusauksesta ei tule aivan yhtä maukasta.

2. Sekoita kulhossa kerma, suola ja murustettu juusto.

3. Kaada kasvikset öljyttyyn uunivuokaan ja kaada kermaseos päälle. Sekoita.

3. Kypsennä 200-asteisessa uunissa n. 45 minuuttia.

Totaalisen hirveä

Puolitoista vuotta sitten kesällä kerran lenkkeillessäni kuulin käen kukkuvan neljäkymmentäkaksi kertaa. Se on minulle nyt enne: elän käen laulamat vuodet aina 78-vuotiaaksi asti.

Näin yritän itselleni nyt kertoa, sillä tämä viikko on ollut totaalisen hirveä. Hirveä, sillä pääni sisällä soi kuolemanmyrsky. En suinkaan pelkää satunnaista kuolemaa, en siis kuolemaa sinällään, enkä edes kuolemaa jollain tietyllä tavalla, vaan pelkään kuolemaan johtavaa sairautta. Sairautta, joka paitsi tekisi Lyylistä orvon, myös alentaisi ihmisarvoni, pettäisi kehoni täydellisesti antamatta mahdollisuuksia elää normaalinpituista, haaveilemaani elämää. Pelkään sellaista kuolemaa, jonka olen jo kerran joutunut näkemään.

Pelkooni löytyy kuitenkin myös todellisia tuntemuksia: kuluneella viikolla minulla on ollut paljon erikoisia oireita: huimausta, lihasheikkoutta, vapinaa, lihasnykäyksiä eri puolilla kehoa, tunnottomuutta etenkin varpaissa, mutta myös sormissa; on ollut vaikea jaksaa puhua ja olen purrut itseäni useaan kertaan poskeen tai kieleen. Lihakset ovat väsyneet, mistä johtuen myös kompuroin ja törmäilen jatkuvasti. Asiat lentelevät. Todennäköisesti syynä on stressi; en ole pariin viikkoon nukkunut kunnolla pelkojen takia. Mutta voitte arvata, millaisia diagnooseja olen itselleni tehtaillut googlen avulla – ja kuinka monta tuntia käyttänyt erityisesti yhdestä sairaudesta lukemiseen ja itseni testailuun ja tarkkailuun.

Tiedän, että tämä on paitsi todella tyhmää, myös ahdistavaa ja elämänlaatua huomattavasti heikentävää. Vaikka minulla jokin sairaus olisikin, mitä sinällään ei ole lainkaan vielä poissuljettu, etenkin kun osa oireista on alkanut jo aiemmin, ei kannattaisi kuitenkaan käyttää aikaa mahdollisen sairauden etukäteen suremiseen. Näillä pelkoajatuksillani tietenkin myös vahvistan tuntemuksiani, ja kierre on valmis. Nukun entistä huonommin, suren jatkuvasti ja romahtelen. Sairaalassa saamani paniikkikohtauksen olen onnistunut toistamaan jo kahdesti, vaikkakin pienemmässä mittakaavassa, ja sekin vie voimia.

Onneksi ensi viikolla on psykiatrille aika! Jo parin päivän päästä saan kuulla 24 tunnin EKG-mittauksen tulokset. Ajattelin tälle kardiologille mainita näistä oireistani, vaikkei hän sen alan spesialisti olekaan, mutta noin niinkuin varmuudeksi. Onneksi myös omalääkäri soittaa ensi viikolla. On minulla näitä turvaverkkoja! 

Tänään päätin myös alkaa rauhoittavan lääkkeen ottamisen, koska tällaista elämää on todella raskas elää. Olen ylittänyt nyt jonkin sellaisen rajan, jota en koskaan aiemmin ainakaan tuntemuksieni ja muistikuvieni mukaan ole ylittänyt. Rajan, jonka toisella puolella oleva maailma on täysin kaoottinen, irreaalinen ja vaarallinen. Niinpä totesin, että on parempi rauhoittaa itseään nyt tovi kemiallisesti kuin joutua sellaiseen pisteeseen, jossa ainoa ajatus on, että soitan ambulanssin, koska olen romahtanut, koska sekoan, koska häviän itsestäni. Sellaiselta minusta on paniikin tullessa tuntunut. 

Nyt on näin, mutta kyllä tästäkin selvitään. 

lauantai 5. joulukuuta 2015

Uusi koti, nukkekoti

Lyylin suurin lelu, vielä kovin tyhjä. Isovanhemmat on, mutta muu perhe uupuu... Joululahjatoiveita tässä: "Vessanpönttö ja lavuaari olisivat aika kivoja. Ja ruokapöytä ois kiva saada, ja myös ois kiva saada ruokatuoleja, sellaisia siroja." Sisustussuunnittelija kommentoi huoneita:


Olohuone: "Mä tykkään tosi paljon näistä pinkeistä kalusteista."


Olohuoneen sivuhuone: "Siellä on koirien makuuhuone – ja kissojen." 


Tytön huone: "Siellä on sellaisia nalleja, jotka oikeesti on helmii, mutta niitä vaan pidetään nalleina, vähän niinkuin nallesäästöpossuina."


"Mä tykkään ite siitä tapetista aika paljon."


 Vanhempien makuuhuone: "Sitten kun siihen saadaan kalusteita, niin vanhemmat alkaa nukkua siellä. Isovanhemmat on vain kylässä."



 Keittiö: "Mä tykkään tosi paljon siitä mustasta ruususta, joka on ikkunalaudalla. Ja sitten tää matto on molemmilta puolilta samanlainen, se ei oo mennyt kummaltakaan puolelta huonoks. Mun mielestä toi valkonen kannu tekee tähän valoa."

Huomentapäivää!

Helminkadun asukit menivät illalla rättiväsyneinä yhdeksältä nukkumaan. Äiti kaatui sänkyyn hampaita pesemättä, sillä voimat olivat loppu. (Voin vakuuttaa, että hampaiden laiminlyömistä ei tapahdu usein!) Luonnollisesti sitten herättiinkin ajoissa, jo seitsemältä omia aikojamme. 

Aamusykkeen tiuhuudesta huolimatta täällä on tänään ehtinyt tapahtua paljon: on siivoiltu, tiskailtu ja paketoitu synttärilahjoja – siis äiti on. Tytär on tutkinut uudehkoa nukkekotiaan, joka löysi tänään uuden paikan lattialta. Joulua emme ole ehtineet ajatella kuin kuusen verran: kävin eilen ryömimässä sen maailman sotkuisimmasta vinttikomerosta. Mietin kyllä mielessäni siellä romujen keskellä, pöydän alla matona matkaa taittaessani, että jos joku nyt tulee tänne ylös, saan hävetä silmät päästäni, sekä alentunutta tilaani, että häkkikomeron tilaa. Kuusi oli kuitenkin ehjä, ja nyt se somistaa kotiamme vakiopaikassaan. 

Kuuluu siis arkista, joskin syksy on ollut jälleen raskas ja vähän erikoinen. En ole vieläkään kunnossa: sydän hakkaa välillä hurjasti, väsyn helposti esimerkiksi urheilusuorituksista ja lämmöt heittelehtivät. Tällä viikolla mittari näytti keskiviikon illansuussa melkein 38:aa astetta. Arkea olen kuitenkin jaksanut – ja kuntoillakin. EKG-seurannan tuloksia odotellaan.

Viikonloppu on täynnä synttäreitä, tanssiteatteria ja muuta kivaa. Leppoisa oleminen on nyt tärkeää, vaikka täytyy myöntää, että harmittaa, kun tangoharrastus on täytynyt nostaa hattuhyllylle. Voimia tavata ihmisiä ei oikein ole, ja koko tangomaailman sekavuus stressaa. Ehkä sitten joulun jälkeen, jos ja kun sopiva kurssi löytyy. 

Espanjaa en kuitenkaan ole hylännyt, vaikka se pari viikkoa onkin lojunut käyttämättömänä. Sen parissa on hyvä jatkaa lauantaiaamupäivää, jollen sitten vaivu ihailemaan taivaan värileikkiä. 


Kello 8.49

Kello 9.24

perjantai 20. marraskuuta 2015

Sairastunut

En ole jaksanut kirjoittaa, vaikka asiaa on paljon. Olen nimittäin edelleen sairauslomalla, ja huolissani terveydestäni – tai sairasteluistani. 

Olen koko syksyn ollut aika allerginen, pienissä flunssissa usein ja sydäntäkin on tykyttänyt hassusti. Siihen en kuitenkaan kiinnittänyt huomiota ennen kuin viime viikon keskiviikkona, sillä sinä päivänä syke oli korkea aamusta iltapäivään, eikä laskenut millään – vaikka siis otin elämän rauhakseltaan kotona äänenmenetystä ja flunssaa potien. Oli pakko lähteä iltapäivällä sairaalan päivystykseen, ja niinhän siinä kävi, että pääsin – tai jouduin – illansuussa melkein kolmen tunnin odottamisen jälkeen sisään osastolle, sillä syke oli tosiaan 147.

Sain lääkettä, kaikenlaisia kokeita otettiin, mutta mitään vakavaa ei löytynyt: ei sydänlihastulehdusta, ei keuhkoveritulppaa, ei kilpirauhasen liikatoimintaa. Sydän normaalin kokoinen ja näköinen. Hemoglobiini ok, tulehdusarvoissa vain pientä nousua, happisaturaatio normaali, CRP hyvä. Yöksi pääsin kotiin, kun syke oli saatu rauhoitettua. Parin viikon päästä minulta otetaan vielä pitkäaikais-EKG, jotta rytmihäiriö saadaan selvitettyä.

Itse olen tuon tapahtuman jälkeen ollut paitsi huolissani, myös todella väsynyt ja lämpöinen. Olen levännyt, nukkunut, tehnyt kivoja asioita, ja aina kun on tullut tykyttävä olo, ottanut lääkettä. Useimmiten olotila on huimaava, päässä omituinen tunne, kuin en olisi omassa itsessäni kunnolla, väsyttää, silmiä ja silmähermoja särkee, korvat ovat tukkoiset ja niska–hartiaseutu on jumissa (mistä huippaus osittain voi johtua). Hengitys on usein pinnallista, ikäänkuin haukkoisin henkeäni ja hermot ovat kireät: en kestä kirkkaita valoja, lujia ääniä, ylimääräisiä häiriötekijöitä. Lämmöt vaihtelevat: koko tämän viikon olin jo melkolailla normilukemissa, mutta tänään taas nousi kuume, ja sen kyllä tunsi. :( Enkä jaksa asioita, en edes kävellä, mitä yleensä flunssaisenakin aina jaksan! En vain jaksa, en mitään ylimääräistä, tai jos jonain päivänä jaksan vaikka siivoilla, seuraavana en jaksa yhtään mitään. 

Meikäläisen google on arvattavasti laulanut, mutta lopputulos on sekä lääkärin että itseni mielestä kysymysmerkki. Todennäköisimmin kysymys on nyt ahdistus/paniikkihäiriöstä, johon liittyy uupumista. Aika loogiselta kuulostaa; olenhan ollut niin harvinaisen peloissani asioista viime aikoina, että nämä fyysiset oireet ovat nyt vain jäävuoren huippu. Fyysistä sairautta ei kuitenkaan vielä ole poissuljettu, ja nyt odotellaan EKG-testiä sekä psykiatrin tapaamista. 

Ensi viikolla menen kokeilemaan töihin. Saapi nähdä, miten jaksan, jos lämmöt taas nousevat. Toisaalta työnteko voi auttaa siihen, että saa muuta ajateltavaa kuin pelon. Olo on nimittäin niin erikoinen, että on vaikea uskoa, etteikö tämä olisi jotain tosi kauheaa. Keskiviikkona osastolle päädyttyäni olin ihan varma, että kuolen, kun tajusin, että syke tosiaan oli korkea, eikä kysymys ollut vain kuvitelmistani. Hirveä kokemus.

Nyt en oikestaan ajattele, että heti paikalla ja suoraan tähän kuolen, mutta tajuan kyllä, että asiat eivät todellakaan ole hyvin. Surettaa, kun niin moni muu asia on vuosien aikana ollut huonosti, etten olisi enää jaksanut lisää huonoja uutisia. Toisaalta tajuan, ettei minun nyt kannata luovuttaa: hoidan itseni kuntoon, ja kuten Lyylin opettaja tänään vanhempainvartissa totesi: "Kun selviät tästä, selviät mistä vain."

Näinhän se on. Viimeinen koettelemus viime vuosien haasteisen sarjassa?

keskiviikko 4. marraskuuta 2015

Vaateähkyssä

Laskin viime vuonna vaatteideni lukumäärän. Mukaan laskettiin myös kengät sekä alusvaatteet. Lopputulos oli neljänsadan paremmalla puolella. Peittoan vaatemäärälläni siis keskivertosuomalaisen, puhumattakaan maapallon köyhempien kolkkien asukeista. Hävetä pitäisi.

Toisaalta ostan paljon kirpputoreilta ja uusina laadukkaita ja kenties hivenen eettisempiä tuotteita. Vaatteeni kestävät käytössäni pitkään, ja käytän monet loppuun asti. En ole siis kaiken aikaa ostamassa uutta.

Kauhistuttavinta kenties olikin huomata, että lapsellakin on vaatteita paljon, yli 210 kappaletta! Kasvavan, 7-vuotiaan vaatemääräksi tuo on kiitettävä, joskaan en usko, että mitenkään yllättävä lukumäärä. Aika moni äiti tuntuu nykypäivänä rakastavan lastenvaatteiden hankkimista. 

Saan onneksi myöntää, että aika moni tyttäreni vaatteista oli sukkia, alushousuja, pipoja, lapasia ja sukkahousuja. Myös moni lapseni vaate on päätynyt tänne lapsen isän luota, silloin kun kodit eräällä tavalla yhdistyivät. Mutta silti nolostelen. – Oikeastaan en häpeä, vaan totean, että tätähän meidän yhteiskuntamme haluaa. Ja jos minä en ostaisi vaatteita, niitä ostaisivat tytölle muut.

Tytön vaatemäärä onkin todellisuudessa vielä tätäkin suurempi; hänhän asuu tätinsä luona reilun siivun ajastaan – lähes kolmasosan. Siellä täytyy siis olla omat vaatteensa, sillä ei niitä voi koulurepussa olla kaiken aikaa kuljettamassa. Eihän reppuun niitä edes mahtuisi kokonaisen viikonlopun tarpeiksi. Näin siis pitääkin olla, mutta sitä suuremmalla syyllä minun ei tule varustaa lastani 100-prosenttisella vaatevarastolla. 

Kamalinta on katsella niitä vaatteita, joiden pesulapuissa lukee Made in Bangladesh / Pakistan / China / Vietnam. Kyllähän me kaikki tiedämme, ettei vaatteita näissä maissa eettisesti eikä ekologisesti valmisteta.

Niinpä seuraava agendani on selvä: enemmän eettisiä vaatteita sekä tyttärelle ja itselle, mutta vähemmän vaatteita määrällisesti. Kun nykyiset vaatteet jäävät pieniksi tai kulahtavat loppuun, vaatteita ei tulla korvaamaan automaattisesti samalla määrällä. Helppoa, ihan niin kuin nykypäivän yhteiskunnassa muutenkin: yhtä eläkkeellejäävää ei korvaa uusi työtekijä, vaan määrää supistetaan luonnollisen poistuman kautta. Tehostetaan nyt sitten myös vaatteissa, niin jää rahaa johonkin oikeasti kivempaan, kuten matkustamiseen. 

Vieno toiveeni lähipiirillekin on sellainen, että kiitos, älkää lahjoko lasta tavaroilla, vaan lahjokaa tekemällä: leipomalla, ulkoilemalla, kiipeilemällä, laulamalla, puhumalla ja lukemalla. 

Kaikkein paras joululahja on aineeton. 



lauantai 31. lokakuuta 2015

Kipsu, mutta tukka hyvin

Olen taas kipeä. Viisi päivää tässä ehdinkin olla ns. terveen kirjoissa. Oikeastaan toivoisin, että olisin ihan niin kunnolla kipeä nyt vaikka seuraavat viisi päivää, ettei tarvitsisi olla taas viikkoja puolikuntoisena töissä.

Tässähän tämä syksy on mennyt: sairastaessa. Ei oikeastaan mitään isoa, mutta jatkuvia homeoireita ja lämpöilyä. Aamulämmöt ovat siellä 37,2:n paremmalla puolen. En tosin tiedä, mikä on normilämpöni, mutta esimerkiksi viime viikolla tuntui kuumeiselta lähes joka päivä. Tunnollisena kävin kuitenkin töissä, kun lämpö ei kivunnut 38:n yli. Silloin olisin kyllä hyvällä omallatunnolla ollut kotona, edes pari päivää.

Välillä tuntuu kovin epäreilulta ajatus siitä, että vastaisuudessa kipeänä ollessaan täytyy itse rahoittaa sairastamisensa, etenkin tällaisessa tapauksessa, kun työpaikan sisäilman laatu vaikuttaa voimakkaasti kuntooni. Jos saisin tehdä töitä esimerkiksi kotoa, en minulla tällaista kierrettä olisi. Ehkä silloin tällöin jotain satunnaisia flunssia, mutta siinä se. Kesäisinhän voin aina todella hyvin.

Nyt flunssien lisäksi iho on ihan rikki, syyhyttää, kutittaa ja välillä on homeallergikoille tuttua tukaluuden tuntua. Sitä on vaikea selittää, mutta sen voin kertoa, että tunne on hyvin epämiellyttävä.

Toisaalta aina voi ajatella, että pahemminkin voisi olla. Ja tiedänhän sen, olen nähnyt sen: asiat voisivat olla todella paljon huonommin. Sitä vain tässä tilitän, että miksi juuri silloin, kun flunssa toden teolla iskee, jymähtää päälle myös yksinäisyyden suru.

Kunpa tätä kipeää olisi lohduttamassa jotkut tärkeät kädet. Kunpa.

Yöpuvussa, mutta tukka hyvin – siis kaikki hyvin

lauantai 24. lokakuuta 2015

Onnistuin tattaripiirakassa!

Vihdoinkin onnistuin loihtimaan tattaripiirakasta makoisaa. Ja mikä parasta – ja hämmästyttävintä – loin reseptin aivan itse! Onhan tätä tullut harjoiteltuakin, ja ilmeisesti viime vuosien kokkaamisten avulla olen pikkuhiljaa ruvennut ymmärtämään, mistä ruoanlaitossa on kysymys.

Alkujen aluksi kokeilin tattaripohjaista piirakkaa tattarijauhopussin ja netin ohjeiden avulla. Aina tuli kuivaa ja mautonta, vaikka kuinka lisäilin nestettä ja alensin uunin lämpötilaa. Tänään lisäsin joukkoon maitorahkaa, jonka avulla sain pohjasta mehevämmän. Hiukan taikina juuttui piirakkavuokaan kiinni, mutta sen voi korjata voitelemalla vuoan. 

Rahkan lisäksi maustoin piirakkaa reilummalla kädellä, ja taktisesti maistelin tulosta jo ennen uuniin laittoa. Otin siis riskin, sillä täytteessä oli kananmunaa. Maistelu kuitenkin kannatti, sillä ilman sitä en olisi uskaltanut lisätä chiliä niin paljon kuin nyt tein. Ensi kerralla lisään ehkäpä vieläkin enemmän...

Terveysruokaa tämä ei rahkasta huolimatta ole, mutta vehnätöntä, sokeritonta ja lihatonta eli tämänhetkiseen ruokavaliooni sopivaa viikonloppuherkkua. Sitäpaitsi tänään sain vieraita, joita en pitkään aikaan ollut kunnolla nähnyt ja jotka olivat ensi kertaa tässä asunnossa kylässä, joten mikä ilo, että piirakka onnistui!




Tattaripiirakka paprikatäytteellä

Pohja:
100 g voita (tai margariinia)
3 dl tattarijauhoja
1/2 tl suolaa
1 tl leivinjauhetta
1 dl vettä
200 g (1 prk) maitorahkaa

Sekoita pehmeään rasvaan kuivat aineet. Lisää vesi ja rahka. Sekoita kunnolla. Levitä taikina ison piirakkavuoan pohjalle ja paista 225-asteisessa uunissa (alimmalla tasolla) kymmenisen minuuttia.

Täyte:
öljyä
300 g (2 kpl) paprikaa pieninä paloina
150-200 g emmentaljuustoa raastettuna
3 kananmunaa
200 g (1 prk) kermaviiliä [tai 120 g (1 prk) smetanaa]
1/2 tl suolaa
1/2-1 tl chiliä
ruohosipulia tai muita (tuoreita) yrttejä
mustapippuria

Pilko paprikat melko pieniksi paloiksi ja pehmennä ne kattilassa, tilkassa öljyä noin viiden minuutin ajan. Lisää paprikoiden joukkoon suola.

Sekoita kaikki täytteen ainekset keskenään. Kaada täyte esipaistetun pohjan päälle ja jatka paistamista n. 15 minuutin ajan uunin keskitasolla. 

Huom. Kun otat piirakan uunista, käytä kuivaa pannulappua. Nimimerkki Kaksi palorakkulaa etusormessa.


Piirakanleipomisen ohella olen ehtinyt tänään opiskella espanjaa suurella ilolla uuden oppikirjan myötä. ¡Dime!

tiistai 20. lokakuuta 2015

Tiloissa ja pelkotiloissa

Voi kuinka olen fiilistellyt jo näin etukäteen tulevan marraskuun tapahtumia. Taisin niistä kertoa alustavasti jo täälläkin: on tangotapahtumia, tuparit ja synttärit sekä pikkujoulut. Isoja bileitä, uusia tuttavuuksia, vanhoja mukavuuksia, letkeää, lempeää juhlimista. Mitä voi synkän marraskuun keskelle muuta toivoa?

Samalla sydämessäni asuu pelko. Siitäkin jo kirjoitin. Pelkään nimittäin, että Lyylille sattuu jotain. Veikon kuoleman vuosipäivän lähestyessä pelko on tiivistynyt. Olenhan taikauskoinen: Mietin usein niin hyvien kuin pahojen tapausten yhteydessä, ettei kahta ilman kolmatta. Kahteen viime syksyyn mahtuu kaksi yllättävää kuolemaa, jotka ovat vavisuttaneet elämääni. Mitä jos tapahtuu kolmaskin? Eikä kenenkään muun kuolema voisi kohdallani murskata enempää kuin oman ainoan lapseni, jonka isä on jo kuollut. Pelkään...

Toisaalta yritän kääntää ajatuksen pelosta tyhmään taikauskooni: Jospa onkin niin, että se ensimmäinen onneton syystapaus olikin eroni Egilistä kaksi vuotta sitten. Silloin kolme tapausta olisi jo tullut täyteen ja seuraavaksi olisi aika onnen! 

Yritän muistella myös elämäni muita käännekohtia: oliko kahta ilman kolmatta vaiko eikö. Yleensä tapauksia saa löydettyä kolme. Esimerkiksi vuosina 2006–2007 kääntyi epäonnisten asuntokuvioittemme kelkka, ja Veikon kanssa lähdimme kuin palkinnoksi koettelemuksistamme jouluksi 2006 New Yorkiin. Sen perään pääsimme keväällä 2007 muuttamaan yhteiseen kotiimme, jonka homeremontti oli onnistunut ja minä aloin taas voida paremmin. Syksyllä 2007 aloimme odottaa Lyyliä. Mikä onnellisten tapausten jatkumo – ja kolme erillistä tapausta tuosta on laskettavissa! Tosin voisin laajentaa hyvän sarjaa neljään tai viiteenkin: Samaisena vuonna 2007 sain sivuaineopintoni tehtyä ja pääsin alkamaan gradun valmisteluja. Menimme myös Veikon kanssa kihloihin.

Luvusta kolme tulikin viisi. Hups. Mietin myös viimekertaisia onnenvuosiani 2012–2013. Ensin tai viimein löysin oman asunnon eron jäljiltä. Muutin ja oho, tapasin nopeasti uuden miehen. Kesällä 2013 sain uuden työpaikan. Kolme hyvää ja kaunista, joista kuitenkaan kaikki eivät osoittautuneet yhtä hyviksi tai onnellisiksi ratkaisuiksi. Sitä paitsi niiden välissä oli paljon epävarmuuden, surun ja ahdistuksen hetkiä. En kutsu noita vuosia onnen vuosiksi muutoin kuin tämän rakkaan asunnon löytämisen ja oman uuden elämän alun suhteen. 

Niinpä teoriani kolmen sarjasta ei tunnu pitävän paikkaansa. Toisaalta kuolemien rinnastaminen on hullua, ja melko lailla epätervettä on pelätä sairaalloisesti lapsensa menettämistä, etenkin näissä olosuhteissa, joissa me suomalaiset suureksi onneksemme saamme elää. Ehkä nyt täytyy vain yrittää elää vailla liiallista pelkoa, hyväksyen se tosiasia, että mitä tahansa voi tapahtua. Jos tapahtuu pahaa, siitäkin selviää jollain tapaa. 

Ehkä minun pitää siis antaa nyt mahdollisuus hyvälle, sillä jotenkin on sellainen kutina, että marraskuussa tulen olemaan onnellisempi kuin aikoihin. 



maanantai 19. lokakuuta 2015

Meikäläisen muutosteko

Se on meikäläisellä elämäntapamuutos edessä – ja kaiken lisäksi hyvin pian. 

Olin tänään ekotukihenkilökoulutuksessa. En voi sanoa valaistuneeni, sillä se tapahtui jo vuosia sitten, silloin kun aloin pikkuhiljaa miettiä vaateostosteni tarpeellisuutta, voimistuen kaksi vuotta sitten, kun heräsin todellisuuteen ihmissuhdekriisin myötä. Silloin jätin ruokavaliostani punaisen lihan vähemmälle, lopulta kokonaan (tai ainakin 97-prosenttisesti) pois ja sen jälkeen olen tehnyt ostoksia harkiten ja fiilistellyt sitä, että asumiseen kulutamme keskivertosuomalaista huomattavasti vähemmän, kun kerran kahdestaan 28,5-neliöisessä kerrostaloasunnossa elämme, vaikkei tämä asumisen tiiviys varsinaisesti oma valinta olekaan.

Muutos on joka tapauksessa edessä meillä kaikilla, tavoilla, joita emme vielä ehkä aavistakaan, mutta minun tämänsyksyisen muutokseni on aika toteutua ensimmäistä kertaa tänään, selkeäpiirteisenä ja ajastettuna. Olen pantannut sitä jo liian kauan, huonoa omaatuntoa asiasta kantaen. Toisaalta en ole hennonnut luopua tästä ylellisyydestä, nautinnosta, joka on vertaansa vailla. Millähän sen nyt sitten korvaan? Sylillä, sulosoinnuilla vaiko realistisemmin ostamalla itselleni hierontalahjakortin?

Kysymys on syntisistä suihkusessioista! Vietän nimittäin lämpimissä, usein hyvinkin höyryävissä suihkuissa aikaa luvattoman kauan. Koskaan en ole uskaltanut katsoa kellosta tarkkaa minuuttimäärää, mutta arvelen luvun olevan päälle viidentoista, jopa kahdenkymmenen minuutin, pahimmallaan ainakin. 

Olen vilukissa. Hemmottelen itseäni suihkulla myös siinä tapauksessa, kun tekisi mieleni hemmotella herkuilla. Nyt kun olen toista kuukautta terveyssyistä sokerittomalla, alkoholittomalla ja vehnättömällä dieetillä, houkutukset muihin hemmottelunmuotoihin ovat aavistuksen suuremmat. –Tosin olen huomannut, että popcornia, riisikakkuja ja muuta mössöä minulla kuluu nykyään entistä enemmän. Herkuista on siis tullut toisia ja paino pysynyt vakiona, mistä sinällään ei ole mitään haittaa, mutta pientä ihmetystä tuo on aiheuttanut. Suklaa kuitenkin kannattanee vastaisuudessakin korvata maissinaksuilla ja alkoholi kahvilla ja palalla homejuustoa, sen sijaan että kasvattaisi hiilijalanjälkeä jollain täysin turhalla. – Ruokaa kun tarvitsee hengissäpysymiseen, pitkiä suihkuja ei.

Mutta jotain mielestäni ansaitsen itselleni palkinnoksi toistuvista uroteoista, joita hytisten kylmässä kylpyhuoneessa tulen vastaisuudessa tekemään, jos ja kun suihkun pituus tästä lähtien on maksimissaan viisi minuuttia. Mitä halpaa, ekologista ja terveellistä keksisin? ;)



Katsokaa tämä video! Se ei räyhää, mäyhää, mielistele. Se ei syyllistä, osoittele, pelottele, vihaa. Se filosofoi. Se kertoo rauhassa, tyynesti, sovitellen, mistä on ekologisessa kriisissämme kysymys. 

sunnuntai 18. lokakuuta 2015

Mitä oikeasti luin

Kun nyt tuli loman alussa mainostettua kauden yöpöytälukemistoani ja kehuttua sen lopulla lukutoukkamaisuuttani, on aika paljastaa, mitä lomalla oikeasti luin. 




Lumen maahan tartuin ensimmäisenä viikonloppuna, jolloin olin itsekseni. Ensin hyljeksin kirjan verkkaista, havainnoivaa tyyliä ja ihmettelin, miksi tämä Kawabata ei uppoa, sillä aikoinaan pidin todella paljon Tuhannesta kurjesta. Kirjan lyhyys motivoi jatkamaan, ja viimeisten 30 sivun aikana tajusin, että olihan tämä hieno kuvaus. Suomentaja varoitti loppusanoissaan lukemasta kirjaa liian "eurooppalaisittain", ja kehotti lukemaan sen toistamiseen, jos kokemus ei ollut vakuuttanut. Näistä Yrjö Kivimiehen sanoista vuodelta 1958 sain ajatuksen lukea kirjan vielä jossain vaiheessa, ehkä piakkoinkin uudelleen, mutta nyt jäin mietiskelemään sen sanomaa ja tunnelmia.

Junamatkalla maalle luin draamapedagogiikan oppaasta sen, mikä oli järkevää. Kaikkia leikkejä tai kokonaisia prosessidraamatarinoita en tietenkään jaksanut, enkä kirjan syventävää osiota. Välillä täytyy taas päästä testaamaan draamaa käytännössä.

Lomareissupakkaamisia tehdessäni nappasin matkaan Amos Ozin Älä kysy yöltä -teoksen, mutta sen sijaan tartuinkin perillä lapsuudenkodin olohuoneesta sattumalta löytämääni Haitekstiin. Muistelin sen olleen jossain vaiheessa lukupiirimme setvittävänä, mutta minulla ei ollut kirjasta ohutta muistikuvaa syvempiä mielikuvia. Mutta se nappasi tyylillään ja helppolukuisuudellaan heti mukaansa. Ajattelin tosin koko alkulukemisen ajan, että jättääkö kesken, että onko tällaisessa heppoisen kirjan lukemisessa mitään itua. Mutta koska tekstiä luki nopeasti ja siitä nautti, päätin solahtaa mukaan. Olikin virkistävää lukea jotain vähän kevyempää ja valtavirtaisempaa vaihteeksi, eikä kirja suinkaan huono ollut. Aika viihteellinen ja vähän liian amerikkalainen minun makuuni, mutta näppärä ja jollain tapaa herkkä. 

Lyylin iltalukemistona on ollut muutaman viime viikon aikana Eduard Uspenskin klassikko Fedja-setä, kissa ja koira, joka saatiin loman aikana loppuun. Seuraavaksi kenties ryhdytään Astrid Lindgrenin Veljeni Leijonamieleen, jos tohdin, sillä kirja on kuolemankuvauksineen hurja. Ajattelin, että mieluiten luenkin sen ääneen itse, äänikirjakuuntelun sijaan. Muumikirjojen sarja meillä on kesken, mutta iltakirjan lukija on muumeja kurkkuaan myöten täynnä! 

Viimeiseksi luin runoja; tykkäsin, mutta kovin montaa en kerralla jaksa, joten antologia on kesken. Lomalla tuli tietysti luettua myös lehdet kunnolla, selailtua nettiä tavalliseen tahtiin ja tänään sorruin ostamaan jopa Iltasanomat. Todellinen lukuloma tekstien monipuolisuudessaan! Eritasoisia romaaneja, lastenkirja, runoja ja monenlaisia lehtiä. Jäiköhän jotain olennaista puuttumaan?

lauantai 17. lokakuuta 2015

Diagnoosi: liian paljon yksin kotona Hoito: ihmisten kanssa, kotona

Tiedän, mistä olen usein paitsi: sellaisesta seurasta, joka on, jonka aistin ympärilläni, mutta jonka kanssa ei tarvitse puhua tai puuhata. Jonka kanssa voi vaan olla, tai joka vaan on ja tekee omiaan, sillä välin kun itse silittää, lukee kirjaa, opiskelee espanjaa tai kirjoittaa blogia. 

Onneksi on tua tyär. Mitä tästä muuten tulisi? ;)



Tyttären tekemää taidetta


Mietin mielialojeni vaihtelua; ne tuntuvat keinuvan yhdestä äärilaidasta toiseen. Mitään ihmeellistä ei ole sattunut, mutta olen taas äärimmäisen tyytyväinen elämääni. 

Tai ehkä se on tämä loma, joka sattui. Toisaalta juuri tällainen lapsuudenkotiin, perheen keskelle eristäytyminen piilottaa ulkomaailmasta sen kaiken, jonka olisi halunnut. Ei tule ajatelleeksi vaikkapa sitä, että kunpa minullakin olisi monta lasta, kun on vain niin ihanaa vetäytyä yksinäisyyteen lukemaan sillä välin, kun Lyyli pelaa tai ulkoilee papan kanssa tai leipoo karjalanpiirakoita mummin kanssa. (Herää kysymys: miksi minulla siis pitäisi olla lapsia enemmän, kun kerran ihanuutta on muutakin?)

Tai ehkä se on tämä lukeminen? Olen lukenut viikon aikana niin paljon, että tuntuu siltä kuin sanat tursuisivat silmistä ja korvista ulos. Mutta vielä näiden kahden viimeisen lomapäivän aikana aion lukea lisää. Kun työt taas maanantaina jatkuvat, keskittyminen herpaantuu täysin. Tiedän, etten silloin jaksa mitään niin vaativaa kuin kaunokirjallisuutta, enkä yksinkertaisesti ehdi, koska priorisoin muuta vapaa-ajan puuhaa. 

Kerroinko muuten jo, että aion alkaa panostaa tangoon enemmän? Olen käynyt harvinaisen löysästi tunneilla, enkä ole treenaillut niiden välillä millään tavalla, en milongoissa, en harkkaparini kanssa. Nyt otin häneen jälleen yhteyttä, ja toivon, että ehtisimme käydä edes muutaman kerran kuussa treenailemassa askelkuvioita yhdessä. 

Ei sitä oikein kehity, jos käy tunneilla viikon tai usein vain kahden viikon välein, ja minähän aion kehittyä. Tavoitteeni eivät ole taivaissa, mutta haluan osata niin, ettei tarvitse hävetä ja pelätä omaa kyvyttömyyttään milongoissa. Tangosta saa luvan tulla minulle sellaista terapiaa, josta voin käydä napsaamassa itselleni hyvää oloa muutamankin kerran viikossa; lapsen kasvaessa omista sosiaalisista kuvioista tullee entistä tärkeämpiä. 

Nyt kuitenkin ryhdyn runojen pariin. Tämänhetkisiä mietteitäni kuvailevan kenialaisen Alamin Mazruin runon myötä toivon teillekin sanojen piristämää viikonlopun jatkoa!


Ovi

Voit kulkea tästä ovesta
tai olla kulkematta.

Jos kuljet
on vaarana että unohdat nimesi.
Sinuun vilkaistaan kaikkialla toisenkin kerran
sinun on käännettävä katseesi
annettava asioiden edetä
         oltava lietsomatta sotaa.

Jos et kulje
löydät ehkä
hyvän elämän elettäväksi
suojelet ajatuksiasi
jatkat työtäsi
kuolet sankarillisesti maassasi
mutta monet asiat kulkevat ohitsesi
monet asiat sokaisevat sinut
mikä on sokeutesi hinta? En tiedä.

Ovi ei päätä puolestasi. 
Se on vain ovi.

Alamin Mazrui, suom. Katriina Ranne

sunnuntai 11. lokakuuta 2015

Erakoitumista

Suunnitelmani oli eristäytyä sunnuntaiksi omaan kotiin. Kolmen pintaan alkoi ahdistaa, sillä en ollut käynyt ulkona edes roskia viemässä. Kaupasta ja kävelylenkiltä palatessa olo tuntui taas normaalilta, mutta levänneeltä. Tällaisia sunnuntaita rakastan!

Olen sosiaalinen erakko; en jaksa jatkuvasti olla ihmisten kanssa, enkä ahdistu yksinäisyydestä, kunhan sitä ei kestä liian kauan kerrallaan. Kuulostaa toisaalta aika normaalilta, eikös? Joskus vaan mietin, että mikä mussa on vikana, kun oikeastaan eniten tykkään näistä omista päivistä. Vaan eipä näillä olisi arvoa, jos ei edellisinä päivinä olisi nähnyt ihmisiä: nauttinut hyvästä seurasta kahvilla kahden ystävän kera ja saanut iloa tangon suomasta ihmiskosketuksesta. 

Uusin energioin leivoin sunnuntai-illan kunniaksi paprikapiirakan. Saa nähdä, miltä se maistuu, sillä en oikein vielä ole hioutunut näiden vehnättömien piirakoiden leipomisessa. 



lauantai 10. lokakuuta 2015

Syyslomalukemista

Syysloma alkoi, hurraa! Vaikka viimeksi kuluneet kaksi viikkoa ovatkin olleet tahdiltaan inhimillisempiä kuin alkusyksy, olin odottanut loman alkamista kuin kuuta nousevaa. Kuinka väsynyt sitä on, kun ei ehdi oikein koskaan kunnolla vain olemaan. Tai ehtisihän sitä, jos entistä enemmän raivaisi viikonloppuja vapaiksi, mutta kun kaikelle, omaa oloa ajatellen etenkään aikuistoiminnalle, ei voi sanoa ei. Ei sekään olisi järkevää oman jaksamisen kannalta. 

Kultaisen keskitien etsimisen lisäksi olen yrittänyt etsiä lukurauhaa levottomasta sielustani. Vaikeaa taas on, kun kotona aina keksii muuta. Jos ei roiku netissä, niin siivoaa. Jos taas on jo hinkannut jumppatunnin ajan ja hikimääränkin verran, niin lehdistä löytyy loputtomasti mielenkiintoisia pikkujuttuja pikkulukunälkään, joiden jälkeen voikin sitten taas tarkistaa netistä, missä asennossa maa makaa. Sitä rataa jäävät kyllä jo viime vuoden puolella aloitettu Kawabata ja tuoreet pedagogiset oppaat makaamaan, jos eivät maahan, niin hyllyille ja laukunpohjille. Tuore hankinta Perusopetuksen opetussuunnitelman perusteet on näköjään jo saanut kunnon kolhuja pintaansa, vaikka hädin tuskin olen vasta vilkaissut sitä. 

Pöydälle auringonvaloon kylpemään asettuivat siis syysloman lukuhaasteet. Mikä olisi sinun suosikkisi?

sunnuntai 4. lokakuuta 2015

Miksi ei?

Ikävät tunteet ovat olleet kimpussani toistuvasti. En kestä kärkeviä kommentteja, rasistisia vihjauksia, en minkäänlaista älämölyä, perustelematonta huutoa. Ja näitähän maailmassa, etenkin somemaailmassa, nykyään riittää.

Mikä mussa on vikana, kun en kestä? Teoriani: olen herkkis: nykyään jopa normaalia herkemmässä mielentilassa kaikesta menneestä. 

Toinen teoria: olen kuumakalle: en pysty olemaan reagoimatta, kun joku provosoi. Provosoidun ja – hah – provosoin itsekin. 

Todennäköisesti molemmat teoriat pitävät paikkansa. 

Huoh. Pitäisi välttää netin, siis Facebookin kaikkia keskusteluja. Pitäisi vetäytyä postaamasta Faceen yhtään mitään. Mutta mikäs artikkelien lukemisessa sitten hauskaa olisi, jos niitä ei saisi jakaa? Muutenkin kun on yksinäinen, sen tähden kun ei voi jutella mistään tärkeästä kenenkään aikuisen kanssa ainakaan säännöllisesti, niin millainenhan vointini olisi, jos lopettaisin facebookkaamisen? Huonompi, veikkaan.

Tänä syksynä olen poistanut elämästäni Facen kautta useamman ihmisen, yhteensä viisi. Osaa tosin en enää tai vielä kunnolla tuntenut. Päätin, että annan itselleni luvan poistaa rettelöitsijät. Mutta pienennänkö samalla kuplaani? 

Tällä hetkellä tärkeintä minulle kuitenkin on oma toipumiseni; jos ajatukseni pyörivät edes toisinaan sen ympärillä, että milloinkohan pääsen Veikon luokse sinne jonnekin, niin en voi voida hyvin. Useimmiten pelkään kuitenkin sitä, että Lyylille tapahtuu jotain. Pelkään sitä päivittäin.

Toisaalta huomaan edellisiin vuosiin verrattuna voivani paljon paremmin, suurimman osan ajasta.

Niinpä olen huomannut alkavani ajatella, väiteltyäni tästäkin aiheesta useaan otteeseen Facebookissa eri ihmisten kanssa, että ehkäpä minullakin on perhe, vaikkei se täytäkään kaikkia perustarpeita, kuten perheen minun määritelmäni mukaan tulisi edes jossain määrin täyttää. 

Minulla on pienperhe, jota tällä hetkellä kutsun puoliperheeksi, sillä silloin se istuu määritelmääni paremmin ja kuvaa meidän tilannettamme tarkemmin. 

Puoliperhekin on kuitenkin perhe. Miksipä siis en olisi perheestäni nyt vain onnellinen, erityisesti silloin, kun maailma älämölyilee ympärillä. 



perjantai 25. syyskuuta 2015

Suloisia suolakiteitä

Paistaa se aurinko risukasaankin. 

Vaikka kaikki ei edelleenkään ole hyvin, eikä tule koskaan olemaankaan, ylirasitustilani on voitettu viettämällä laatuaikaa yksinään – ja menemällä nukkumaan tarpeeksi ajoissa. Ilmeisesti kuormitan itseäni kaikella mahdollisella, töillä ja vapaa-ajan puuhilla, mutta väsyn myös siitä, kun olen pitkiä pätkiä lapsen kanssa kahden. Vaikka se on ihaninta, se puuduttaa ja uuvuttaa. 

Voi kuinka niin toivoisinkaan, että arkea kevittäisi joku ihana mies, jolle voisi jakaa paitsi ilojaan, myös huoliaan. Stressi olisi silloin – kokemuksen rintaäänellä sanottuna – siedettävämpää. Ehkä en repeilisi näin pahasti kuin viime aikoina, kun joku ottaisi joskus kainaloon. 

Nyt on kuitenkin näin, ja näin on hyvä. Nämä tavalliset taikasanat kirjoitettuani ryhdyn runojen äärelle. Tänään lukupiirissä on käsiteltävänä sisareni kokoama ja kääntämä afrikkalaisen runouden antologia Korallia ja suolakiteitä

Eräänlaisia elämän suolakiteitä löytyy myös tyttären pöydältä. Sitäkö ensiksi siivoamaan?



keskiviikko 23. syyskuuta 2015

Surullinen

Tihentyneestä postaustahdistakin sen huomaa, että olen taas entistä surullisempi. Surullisempi ja yksinäisempi. Tai toisinpäin. Kuinka vain sen haluatte. 

Miten sitä voi taas niin pettyä elämänkulkuun ja ihmiskuntaan. (Enkä tarkoita tällä vallassaolevia poliitikkoja.) Oikeastaan en edes ole vihainen kenellekään – ja sehän minua vähän huolestuttaakin. Olen vain niin pettynyt siihen, että elämästä tuli tällaista, ja peloissani sen tähden, mitä maailmalle olemme tehneet. 

Ensinnäkin harmittaa, että minulla on kauheasti kaiken maailman tuttuja, ihania ihmisiä, mutta ne muutamat syvälliset ihmissuhteet ovat elämän rankkojen tuulien kaadettua minut hävinneet tuon tuulen mukana. Tuulen viemää on parisuhteen päättymisen jälkeen se yhteisö, johon kerran kuuluin. Ehkä se olisi hajonnut muutenkin, näinhän meille kolmi–nelikymppisille käy, mutta hajoamisen olisi kestänyt paremmin, kun rinnalla olisi joku, jolle olisin tärkein. Nyt olen vain hankala, väsynyt, surullinen ihminen.

Vanha, sama lauluhan tuo on, monesti täällä jo kuultu, mutta niin harvinaisen usein sen melodia kaikuu edelleen näissä tyhjissä nurkissa. Ei ihminen niin nopeasti toivu menetyksistään kuin haluaisi. Ja moni asia jatkuu päällisin puolin entisenä; jatkuisi varmaan syvällisemminkin, mutta olen ikään kuin itse tehnyt valinnan astua syrjään. Kun luottamus on rapissut, miten enää olisi paluuta entiseen? Jotain perustavanlaatuista on muuttunut, tai sitten vain me ihmiset olemme ajan hiottua särmiämme muuttaneet muotoamme. Ei kukaan ole enää samanlainen, vähiten minä itse. 

Tarkoitus ei ole syyttää ketään, vaikka moni varmasti lukee nuo ylläolevat sanat syytöksinä. Elämä vain koettelee, kaikkia meitä tavallaan, ja jotkut kestävät sitä paremmin. Minä en kestänyt. 

On vaikea tajuta, että pariskuntaillallisten aika on ohi. Tapaan kyllä ystäviä, usein kiireessä lasten kanssa tahi ilman. Saatan istua iltaa ystävän kanssa, mutten enää ole osa perheillallisia tai pariskuntien välisiä ravintolailtoja. Eikä tämä ole kenenkään vika – ei kai kukaan järkevä ihminen kutsu sinkkuja mukaan pariskuntatreffeille tai perheettömiä perhetapahtumiin. En minäkään kutsuisi. Ja jos minut joku kutsuisi, kieltäytyisin surullisena ja tietysti onnellisena siitä, että minut on huomioitu, mutta olisin samalla varma siitä, että on parasta jättäytyä pois.

Surettaa, ehkä syyttä, mutta joskus täytyy päästä purkamaan suruaan, ettei tapahdu kauheampaa kuin kyyneleet. 

maanantai 21. syyskuuta 2015

Vauvakuumeessa

Näin aamulla Facea selaillessani kuvan raskaana olevasta tutusta, josta ei ollutkaan pitkään aikaan kuulunut mitään naamakirjan sivuilla. Henkilöä en oikeastaan tunne, ollaan vaan vanhoja koulukavereita, mutta raskausuutinen jäi mietityttämään koko päiväksi. Ehkä siksi, että juuri toista lastaan odottavien, suunnilleen samanikäisten tuttujen kohdalla sitä samaistuu niin vahvasti odottajaan.

Kaipa siinä siis nousi vauvakuume. Ikävä kyllä aika alkaa olla valunut tiimalasistani, enkä enää todellisuudessa pysty kuvittelemaan, että enempää lapsia saisin. Ei se varmasti tämänikäisenä enää kovin helppoa olisi, vaikka sopiva isäkandidaatti olisi rinnalle löytynytkin.


En olisi kaivannut yhtään tällaista haikeutta jo valmiiksi vaikeisiin päiviin. Viime viikko oli ilkeäsävyiseksi kääntyneen keskusteluilmapiirin takia raskas; oli yleislakosta mitä mieltä tahansa, kaveripiiristä on varmasti ikävä löytää ihmisiä, jotka uhkailevat ns. toimenpiteillä lakkolaisia. Ohessa itkin päivittäin Veikkoa, mitä en enää aivan joka päivä sentään tee. Rupesin itkemään jopa kesken koulutuspäivän; lisäksi jouduin kuivaamaan kyyneleitä ratikkamatkalla ja kaivamaan esiin nenäliinapinon iltapäiväkerhon ohjaajan kanssa kuulumisia vaihtaessani. Loppuviikolla itkin vähemmän, koska olin vain niin väsynyt, etten jaksanut keskittyä enää kuin olennaiseen. Kaiken kukkuraksi venäytin perjantaina tangossa selkäni. Onneksi sain hierojan sunnuntaille, ja Lyyli jäi ensimmäistä kertaa yksin kotiin yli tunnin ajaksi. 


Kiitollisuudenkin aiheita siis riittää. Näin viikon alussa olen taas uudessa iskussa, vaikka päätä särkeekin. Tänään ajattelin, että ilman näitä ruhtinaallisia opettajan lomia olisin kuitenkin aika äkkiä vielä enemmän sekaisin, jollen sitten aivan poissa pelistä. Tämänkin viikon jaksan sen voimalla, että syysloma kestää tänä vuonna kokonaisen viikon. Ehkä jossain vaiheessa on aika miettiä alanvaihtoa, mutta nyt nautin siitä, että työssäni akateemiset sisällöt ovat helppoja ja lapset vaikkakin vaativia, myös hurmaavia ja ainutlaatuisen kiehtovia. 

Lyyli kaikista maailman lapsista tietysti on minusta se hurmaavin; keskustelut, joita käymme ovat usein mitä avarruttavimpia. Pieni mussukkani on niin ajattelevainen ja järkevä, että oma höyrypäinen käyttäytymiseni saa siihen peilattuna hieman omituisen sävyn. Jossain asiassa olemme kuitenkin samanlaisia: vaatekriiseilemme molemmat. Se on harvinaisen useana aamuna tullut todistettuna, kiireen keskellä tietenkin. 


Äsken kävimme keskustelun vauvakuumeeni innoittamana:

Äiti: Voi, mä niin haluaisin vauvan.
Lyyli: Mut sithän sulla ois kaks lasta.
Äiti: Oikeastaan mä oisin halunnut kolme lasta.
Lyyli: Sithän sä menettäisit hermot kokonaan!
Äiti: Se on kyllä harvinaisen totta!

Ehkä siis parempi näin. Pysyköön suutari lestissään! 

perjantai 18. syyskuuta 2015

Pinkiksi muuttunut elämä

Viime viikonloppuna vietin kenties viimeiseksi jäävän kesäpäivän ystävän mökillä Savonlinnassa, Saimaan saaressa. Aurinko poltti ihoni punaiseksi – mitä sitä nyt syyskuussa aurinkorasvoja tajuaisi käyttää.

Luin tuon pikaloman aikana kaksi kuukautta kesken olleen Elämän ilon loppuun, ohessa noin sata Hesaria. Selailin pari tietokirjaa läpi monipuolisilta, rönsyileviltä keskusteluilta ehtiessäni. Oliko tuo viikonloppu vuoteni paras? Ehkä, vaan mitä niitä nyt vertailemaan.

Kertoo jotain arkeni rytinästä, kun viikonloppuna yks kaks yllättäen huudahdin ääneen: "Blogini. Olen unohtanut blogini olemassaolon." Ja huolimatta siitä, että tuosta huudahduksesta lähtien blogi on pyörinyt mielessäni, ehdin sen äärelle vasta nyt.

En ole ehtinyt syksyllä paljon muutakaan. Tangoa harrastan entistä harvemmin, espanjaa luen hyvin harvoin, jos silloinkaan. 

Elämä muuttui, kun lapsi muutti pysyvästi luokseni. 

Muutos on kuitenkin parasta, mitä minulle on pitkään aikaan tapahtunut. Rakas lapsi omassa kodissa, yhdessä kodissa, kuten minun suppeassa maailmankuvassani kuuluukin. Sitä edeltäneiden kolmen ja puolen vuoden aikana hän asui kahdessa kodissa; järjestely oli toimiva ja antoi minulle paljon liikkumavaraa. Ehdin. Ehdin sellaisia asioita, joita äidit eivät yleensä ehdi.

Niinä vuosina ehdin myös toipua elämäni surusta. Niinpä nyt ei tarvitse enää kiirehtiä parantamaan itseään masentuneesta ja katkerasta ihmisestä sellaiseksi, joka aina olen halunnut olla, sillä olen saavuttanut päämääräni. Olen se ihminen, joka haluan olla ja joka minun pitää olla.

Olen lisäksi järjestänyt elämäni sellaiseksi, että kestän sitä loppuun asti tällaisenaan. Toki kaipaan uutta rakkautta vierelleni, ja mietin jo kauhuissani lapsen kasvamista ja sitä, kuinka yksin sitten jään, kun hän tästä muuttaa omilleen, mutta siksipä juuri nautin näistä vuosista lapsen kanssa kahden. Mielellään yhä enenevässä määrin kaksin. (Surulla kaivaten sitä kolmatta, joka on lapsen sanojen mukaan avaruudessa. Tähtemme avaruudessa.)

Lääkkeeni jaksamiselle ja uusille, pienemmille ehtimisille on vähentää kaverien näkemistä, ennaltamäärättyjä vapaa-ajan rientoja ja jatkuvaa sadan asian yhtäaikaista pyörittämistä. 

Enkä tarkoita sitä, etteivätkö ystävät ole tärkeitä, mutta minulla tuntuu menneen kaverit ja ystävät viime vuosina keskenään sekaisin. Erhettä on vaikea korjata, sillä se voi satuttaa ja torjumalla kolhin ihmisiä, mutta nyt on vedettävä sellaiset rajat, joiden sisällä meidän kahden on raikkainta hengittää. 



tiistai 18. elokuuta 2015

Salainen päiväkirjani: Tissikeskustelu

Lapsi: Mummu näytti mulle kuvaa sellaisesta naisesta, jonka rintojen alla oli luuta.
Äiti: Ai niin, se taiteilija, se on mahtava kuva. Iiu Susiraja tais olla taiteilijan nimi.
---
Äiti: Hei, mä teenkin kynätestin, että pysyykö kynä rintojen alla.

Pysyyhän se.

Äiti: Höh, oon tullut vanhaksi…

Lapsi: Mun rintojen alla ei kynä pysy, puhumattakaan luudasta.


Postaus on tarkoituksellisesti kuvaton. 

sunnuntai 16. elokuuta 2015

Koulu alkoi

Vuodet vierehtäneet on. Tytär, tämänkin blogin avainhenkilö, aloitti koulunkäynnin. Olihan sitä jo koko pitkä kesäloma odotettukin. 




Jännittyneenä, mutta yhtä aikaa reippaana tuonne koulun pihalle tytär lähti äidin saattelemana. Tämän ensimmäisen vuoden vien lapsen vähintään vilkkaan Hämeentien verran koululle; aluksi pihalle asti, mutta jossain vaiheessa aletaan harjoitella neljännen linjan kulkemista yksin. Siinä ei ole kuin yksi tienylitys, joskin valottoman ja melko liikennöidyn Porthaninkadun yli, mutta paikassa, jossa näkyvyys on hyvä. 




Itselle oli ihanaa saada vielä yksi huilahtamispäivä lukukauden alkuun, sillä olin päivän virkavapaalla, ja toki oli hyödyllistä päästä tutustumaan niin tyttären opettajaan kuin iltapäiväkerhoon päivän joutilaiden tuntien aikana. Muiden äitien – ja yhden isän – kanssa ehdittiin istua myös tunteja kahvilla mm. lapsiamme päivitellen. ;)

Eilen oltiin koko pitkä päivä Linnanmäellä. Rakastuttiin molemmat vuoristorataan! Tänään lähdetään pyöräretkelle. Ei sitä vilkkaan kesän jälkeen ole vieläkään ehtinyt hidastaa tahtia; lukemattomat lukemattomat kirjat ovat edelleen lukemattomia, ja mielentila jotenkin yllättävän ärtynyt. Enkö ole ehtinyt levätä tarpeeksi?

sunnuntai 2. elokuuta 2015

Suoraan Italiasta: kultaiset tangokengät!

Ostin ensimmäiset Madame Pivot-merkkiset tangokenkäni maaliskuussa tanssinopettajaltani, joka toimii myös merkin maahantuojana. Tykästyin heti kenkien leveään lestiin ja upeisiin väreihin. Silmiäni hivelee Madame Pivotien pohjoismainen tyylikkyys: ei turhia krumeluureja, vaan hienous luodaan selkeillä väreillä tai väriyhdistelmillä.

Seuraavat parit tilasin Madame Pivotin nettikaupasta – toista paria vasta valmistetaan tehtaalla, sillä halusin kokeilla käyttämieni 37-kokoisten ohella 37,5-kokoa: välillä jalan turvotessa 37-numeroinen kenkä tuntuu leveyssuunnassa ahtaalta. Puolikasnumeroiset ovat tilaustuote, joiden saamisessa kestää muutama kuukausi. Varastossa olevia taasen saa melko nopeasti; itsellä kesti noin kuukauden päivät saada nämä kultaiset kengät kotiutettua, mutta tuntui, että ne jumahtivat paikoilleen toisen parin odottelun takia, vaikka olinkin ilmoittanut, että kengät saa toimittaa erikseen. Tavallisesti kengät ovat kuulemma parissa viikossa lähetyskunnossa ja tulevat DHL:n kautta kahdessa–kolmessa päivässä joko ovelle tai postilokeroon. Hinta lähetyksineen n. 150 euroa – halvempaa kuin ostaa Suomessa maahantuojalta...

Voi olla, että 37,5 on liian iso koko lyhyelle, mutta leveälle jalalleni, mutta näemmä tangokengillä on hyvät markkinat, ja vähän käytetyt kengät saa myytyä melko hyvään hintaan. Olen päättänyt kokeilla jossain vaiheessa erilaisia kenkämallejakin, ja todennäköisesti tilaan vielä yhden perusparin syksyllä tai ensi keväänä. Mustat kengät sopisivat tanssivaatteeseen kuin vaatteeseen, vaikka tuntuukin sangen tylsältä hankkia perusvärisiä kenkiä karamellimallistoja kuolattuaan.

Tällä hetkellä jalkapohjan rasitusvamman vuoksi olen tanssinut viime kerrat pelkillä muutaman sentin korolla varustetuilla terveyssandaaleilla, jotka ovat paitsi ihan riittävän hyvännäköiset, myös loistavat tanssiin. Toivon kuitenkin, että jalkani kestävät pian taas tangokenkiä; tangoleiri alkaa perjantaina, ja sinne otan mukaan niin terveyskengät kuin molemmat tangokenkänikin. 

Tuskin maltan odottaa uusien kenkien korkkaamista, vaikka täytyy myöntää, että kengät paketista kiskottuani olin lievästi pettynyt: toisessa kengässä on jo kulumisen jälkiä, vaikka kenkä kyllä on käyttämätön. Ilmeisesti kultainen pinnoite nahkan päällä on aika herkkä raapaisuille, ja jo valmistamisvaiheessa kenkään tulee jälkiä. Yritän nyt kuitenkin ajatella niin, ettei kukaan noita pieniä pinnoitteen kulumia huomaa ja että niitä tulee käytössä lisää. Eipä tarvitse sitten ainakaan varoa kenkien kulumista, kun ovat siinä suhteessa jo sisäänajetut!

Jos ihmettelette, mistä opettaja löytää rahaa kalliisiin kenkiin, voin kertoa, etten ole ostanut yhtään vaatetta koko kesänä, ja keväälläkin ostin vain alusvaatteita, sukkahousuja ja kirppikseltä parit farkut. Kunnianhimoisesti yritän nyt käyttää vaatekaappini outouksia, ja mielivaatteet kulutan mielihyvällä niin loppuun, että niiden seuraava osoite on lumppukeräys. Lempiyöpuvussa onkin jo kymmenkunta reikää (jotka ehkä vielä korjaan...) ja lempitakkini, farkkutakin hajottua palasiksi otin käyttöön siihen asti pelkkänä rekin koristeena toimineen farkkujakun. 

Kengät etunenässä, vaatteet tulee siinä sivussa. Onneksi niitäkin kuitenkin riittää!





perjantai 31. heinäkuuta 2015

Uusi luomi

Olen aina ihmetellyt sitä, miksi luomia kutsutaan ruotsiksi syntymämerkeiksi. Eihän niitä syntyessä ole, vaan niitä syntyy vuosien varrella. No, syntymistä tuokin...

Minulla on paljon luomia; muutamia radikaaleja tai ns. väärässä paikassa sijainneita yksilöitä on poistettukin. Suuren muutoksen olemuksessa ja jonkinasteisen parannuksen itsetunnossa koin, kun poistatin kasvoilta suuren (ja ruman) luomen reilut kymmenen vuotta sitten. Hetkeäkään en ole kaivannut tuota molluskaa takaisin, vaikka arpi paikalle jäikin. Se on onneksi aika huomaamaton, vaikka on iso. 

Jossain vaiheessa kesää tarkastelin käsivarsieni luomia ja totesin, että syksyllä olisi syytä käydä näyttämässä muutamia epämääräisen näköisiä ja epäselvärajaisia lääkärille. Yhtäkkiä katseeni kiinnittyi vasempaan käteen ilmestyneeseen uuteen tulokkaaseen. Ensin hämmästelin, miksen ollut tuota aiemmin huomannut ja mistä se nyt oli putkahtanut. Tuntui kuin se olisi noussut ihosta kuin sieni maasta sateella. Sitten aloin miettiä, josko se sittenkin oli ollut siinä ennenkin, mutta huomioni olisi kiinnittynyt siihen vasta nyt.

Luulen kuitenkin, että tulokas on tuore, koska se on niin pieni. Toivottavasti se ei kasva liian isoksi koskaan ja pysyy aina näin tummana ja symmetrisenä. 

Tämä luomi on minulle tärkeä, valitsemansa paikan tähden erityislaatuinen. 



sunnuntai 19. heinäkuuta 2015

Stressitön (vatsa)

Huomaan, että ei minulla ainakaan blogistani stressiä ole. Nykyään en useimmiten muista edes sitä, milloin olen viimeksi kirjoittanut, kun ennen pidin tarkkaa vahtia kaikesta täällä tapahtuvasta.

Eikä ole paljon stressiä muutenkaan. Sen huomaa siitä, että jaksaa esimerkiksi pelata lautapelejä todellisella mielenkiinnolla. Tai siitä, että nukkuu öisin, ainakin melkein joka yö, vessataukoa lukuunottamatta keskeytyksettä.

Nämä ovat sellaisia elämän iloja, joita arvostaa vuosi vuodelta enemmän. Jaksamista, nukkumista ja kotielämää. Ja tietenkin sitä, ettei vatsakaan voi enää hullusti. Tiedä sitten, oliko stressillä siinäkin sormensa tai vatsahapponsa pelissä, kun nykyään voin syödä melkein mitä vaan, kunhan pidän määrät kohtuudessa. Etenkin siemenien ja pähkinöiden määrät ovat ratkaisevia, samoin tietysti kahvin. Ruisleipää kestän neljä–viisikin palaa päivässä! (Tai vaihtoehtoisesti siedän enemmän murinoita ja paukkuja, kuuluvathan nekin elämään... Eikä nyt tarvitse hävetä, kun kukaan muu aikuinen ei ole niitä kuuntelemassa, kuten työaikaan.)

Keväällä kävin keliakiatestissä ja sain siitä puhtaat paperit. Gluteenia minun ei siis olisi mitään terveydellistä syytä vältellä, etenkään kun en huomannut sen olevan ongelmieni syy. Niinpä pikkuhiljaa palailin ns. normaaliin ruokavalioon. Sokeri on ainoa tuote, jota minun todella tulee karttaa muista syistä, mutta kesällä olen henkisen hyvinvoinnin takia vähän lipsunut siitä lähinnä jäätelön ja suklaan muodossa. Kotona ei edelleenkään säilytetä suklaata, enkä sitä varsinaisesti kaipaa. Makeannälkään syön toisinaan hunajaa, nyt kun se ei tee pahaa vatsallekaan. 

Tavoite on kuitenkin syksyllä elää 95-prosenttisesti sokerittomasti, sillä sokeri, mukaanlukien hunaja, koukuttaa. 5 prosenttia on tarkoitettu juhlia yms. erityistapauksia varten. 

Painooni eivät ruokakokeilut ole vaikuttaneet millään tapaa. Eivät jaksamiseenkaan, joten alan olla yhä vahvemmin sitä mieltä, että erityisesti viljaton ruokavalio on kummajainen. Jos jotain nykyihmisen tulisi vältellä, mielestäni parhaita kandidaatteja ovat sokeri, valmisruoat, mahdollisesti vehnä ja liian nopea yksin syöminen. 

Jos kokeilee noudattaa paljon parjattuja valtion ravitsemussuosituksia vm. 2014, luulen, että pääsee pitkälle. Ongelma lienee siinä, että järkevissä määrissä on vaikea pysyä ja siinä, että tuo ylälokero houkuttelee liikaa. Eihän sitä tarvitse syödä kuin muutama hassu irtokarkki tai suklaapala, niin rajat tulevat vastaan. Lasken välillä syömisiäni Kiloklubin avulla, siis lähinnä saadakseni tietoa siitä, syönkö tarpeeksi proteiinia tai liikaa kovia rasvoja tai herkkuja. Tiukat ovat rajat: 101 g irtokarkkia, siis aivan pikkuriikkinen pussillinen, ja eikös ohjelma jo herjaa...

Jotenkin vapauttavaa, kun ei niin kauheasti tarvitse vältellä mitään tavallista ruokaa. Punaista lihaa toki kartan, mutta kun syy on jokin isompi, sitä ei oikeastaan edes ajattele ruokana. Ja välillä saatan kuitenkin maistaa tytölle tekemiäni lihapullia. Hyvähän lihan maku on, ei siitä mihinkään pääse, mutta lihaa en himoa, kuten herkkuja.

Stressitön elämä tarkoittaa kuitenkin vielä muutaman viikon ajan löysyttelyä herkkujen suhteen. Toivotaan aurinkoisia ilmoja, jotta pääsee syömään pari tötteröllistä jäätelöä. Se, jos jokin kuuluu leppoisaan kesääni. Ilo irti stressittömyydestä, sillä ei se ikuisesti jatku.

Keittiön tomaattihylly: Kotimaiset tomaatit ovat nyt edullisia, ja meillä tehdäänkin usein tomaattikeittoa. Suosittelen. Hyvä ohje löytyy Hiidenuhmalta.

maanantai 6. heinäkuuta 2015

Väsyneet jalat

Olen saanut rasitusvamman oikeaan jalkaani. Oikeastaan kysymys on jalkaholvin virheasennosta, jota nyt ryhdyn sitkeällä jalkajumpalla, tukevilla kengillä sekä mahdollisilla jalkatuilla korjaamaan. Täytyy nimittäin päästä tanssimaan tangoa korkokengissä vastaisuudessakin!

Kävin jalkaterapeutilla, joka analysoi jalan asentoa ja mobilisoi jumissa olevia lihaksia. Näitäkin lihaksia ympäröi kalvo(t), ja jos lihakset turpoavat liikaa, ne rupeavat painamaan kalvoa – vähän samalla tapaa kuin juoksijoille tutussa penikkataudissa. Lihakset eivät ikäänkuin enää mahdu paikoilleen. Kipu voi olla kovaakin. 

Itselläni virheasento on varmaan ollut jo vuosia, mutta alkanut vaivata nyt, kun olen alkanut käyttää korkokenkiä useammin tangoharrastuksen myötä. Onneksi jalkani on vielä hoidettavissa, ja pelkästään terapeutin hieronta pehmensi jumiutuneita jalkapohjan lihaksia huomattavasti. Sattui kyllä vietävästi tuo käsittely... 

Kotona olin jo harrastanut ensiapua pyörittelemällä kovaa, mutta joustavaa palloa jalkojeni alla. Myös vasen jalkapohja on ollut väsynyt ja vähän kipeäkin, ja niinpä tällainen jalkahieronta on tuntunut paitsi kivualiaalta myös kovin ihanalta. Suosittelen kaikkia hankkimaan pallon ja pyörittelemään sitä vaikkapa Facebookkia selaillessa. Ei varmasti tee hallaa terveille jaloillekaan, etenkin kun aika harva varmaan harrastaa epätasaisessa maastossa paljain jaloin kävelemistä, mikä olisi erittäin terveellistä itse kunkin jalkapohjille. 



Toinen terveysteko oli ostaa kenkiä! Hankin kunnolliset työkengät, joita ajattelin pitää pelkkinä sisäkenkinä ja mahdollisesti myös harjoitella tangoa niissä, jos kenkien pohjat ovat tarpeeksi luistavat. Toiset, ihan perusterveyskengät ostin kotikäyttöön, sisäkengiksi niin ikään. Tällaisilla ongelmajaloilla ei nimittäin saisi kävellä ilman kenkiä kuin ns. luonnonolosuhteissa eli nimenomaan epätasaisessa maastossa. Kovalla pinnalla pitäisi aina olla enemmän tukea ja pehmikettä. Niinpä päätin antaa sisäkengille mahdollisuuden, niin hullulta kuin ajatus aluksi kuulostikin. 

Tuntui kyllä jossain määrin ankealta antaa lähtöpassit rakastamilleni villasukille, kunnes tajusin, että kyllä villasukat sitten voi vetää jalkaan, kun istuu pysyvämmin esim. tietsikan ääreen tai kun asettuu sänkyyn lukemaan. 

Lisäksi kauhistutti tehdä kalliita kenkähankintoja, mutta kyllähän näitä kenkiä on täytynyt ja edelleen täytyisi tässä muutenkin päivittää koon muututtua. Sitäpaitsi sain myytyä yhdet kengät kirpparisivuston kautta, ja muutamat muutkin lähtevät syksyn alettua myyntiin. Ahtaita, kovia, kapeita tai muuten vaan huonoja kenkiä en enää suostu pitämään edes silloin tällöin, kuten tähän asti olen tehnyt. Arkinen hienosteluni on tullut tiensä päähän.

Sen verran hienohelma kuitenkin olin, että terveyskenkäni hankin hopeanhohtoisina. Kimallusta kotipuuhiin!

sunnuntai 5. heinäkuuta 2015

Kielihullaannus

Vejer de la Fronteran pieni kyläkaupunki sulatti lopullisesti sydämeni ystävällisine ihmisineen ja kauniine maisemineen. Espanja, kyllä kiitos, aion oppia tuntemaan maasi ja ennen kaikkea kielesi. Kielesi myös Argentiinan vuoksi, sillä uumoilen, että tangoharrastus ajaa minut jossain vaiheessa elämääni Buenos Airesiin.


Vejer de la Frontera


Ihanaa, kun tässä iässä, tässä vaiheessa elämää on tällaisia unelmia jäljellä. Ihanaa, kun vielä tämän ikäisenä jaksoin tosissani alkaa uuden kielen opiskelun. Uskon, että jaksan, sillä motivaatio on korkealla juuri näiden tavoitteiden takia – ja realiteetit kohdillaan. Espanja ei ole turhan vaikea kieli oppia vähän vanhemmalla iälläkään; korkeintaan verbisysteemi saattaa ajaa raivon tai epätoivon partaalle.


Vejer de la Frontera (Cádiz) calles-002


Innostuin näin kesäloman kunniaksi parantelemaan myös englantiani. Huomasin reissulla – ja olen huomannut kevään aikana yleisemminkin – että osaan englantia ihan hyvin. Puhuminen on luontevaa, ja ymmärrän kohtalaisesti myös natiivien puhetta. Englantia en aiemmin käyttänyt viikottain, mutta tangossa on tullut nyt vastaan väkeä, joka ei juuri suomea puhu. Olen joutunut huomaamattani englannin ylläpitoharjoituksiin!


Panorámicas y Calles de Vejer de la Frontera (Cádiz). Hermoso pueblo blanco situado en la Comarca de la Janda y que forma parte de la Costa de Trafalgar.

Tänään innostuin tekemään Ylen abitreenejä, jotta saisin kielioppiani täsmällisemmäksi. Ainoa murheeni on vain se, miten saada aika riittämään kaikkeen... Mutta ehkä englannin opiskelu on vain ja ainoastaan kesäpuuhaa. Espanjaa aion syksyllä opetella päivittäin, mutta pienikin annos päivässä riittäköön.

Ensi kesänä aion lähteä jälleen Vejeriin, tällä kertaa Lyylin kera. Isäntäperheeni jo toivotti minut tervetulleeksi uudelleen, ja aivan mielellään lapsen kera. Kieltä vaan täytyy osata sitten paremmin, sillä nyt oli kyllä aika tuskaa, kun en käytännössä osannut mitään muuta kuin yksittäisiä sanoja ja kieliopin haivenia.


Vejer de la Frontera, Cádiz


Opetus kurssilla oli tehokasta, sillä meitä oli vain kaksi oppilasta. Opettaja puhui kaiken aikaa, mutta hyvin selvästi ja lujalla äänellä, ja opin viikon aikana runsaasti uusia sanoja ja sain selkeyttä kielioppiin. Keskustelutaidotkin pääsivät tietenkin käyttöön, pakon edessä, sillä 35-vuotias opettaja ei osannut englantia, eivätkä isäntäperheeni yli 60-vuotiaat vanhemmat luonnollisestikaan englantia edes ymmärtäneet paitsi isäntä taisi kieltä muutaman sanan verran. Juuri ne samat sanat osasin itsekin espanjaksi.

Aikalainen koettelemus aivoille, mutta mielelle ja vanhenevalle sielulle sangen tarpeellinen irtiotto. Tällaista elämää lisää surun jälkimaininkeihin, pyydän.