keskiviikko 28. tammikuuta 2015

Nyt on näin, myöhemmin niin

Satatuhatta mietettä kevyempänä ei tule kirjoitettua kovinkaan usein. Sepä onkin hyvä juttu.

Kuluva viikko on ollut rauhallisen tasapainoinen. Pystyn luottamaan siihen, että en romahda, vaikkei kaikki sujuisikaan suunnitelmieni mukaan. Pystyn luottamaan jopa elämän kantokykyyn: tapahtukoon, mitä tapahtuu, minä kestän sen. Olen sitäpaitsi nyt luvannut itselleni, että taistelen arkiharmitusten läpi ilman raivokohtauksia. Katsotaan, pystynkö niitä hillitsemään. 

Tällä hetkellä kestän ajatuksen siitä, että nyt on hidasta. Rasittaahan se, mutta onneksi taustalla väijyy käytännönläheisiä ajatuksia: että voin koska tahansa mennä (tanssitavarakauppaan?) ja ostaa tangokengät. Että lähellä on uimahalli, jossa voi käydä polskimassa. Että illallakin saa juoda kahvia, jos haluaa. Että on hyviä kirjoja ja leffoja, joista pystyy nauttimaan.

Pieni elämä, pienet murheet. Totta kai harmittaa pienen elämän pienuus, mutta olkoon suurten asioiden aika myöhemmin.

Tänään ilmoitin tyttären kouluun. Olin aivan iloinen sillä hetkellä, ja hento ajatus siitä, että olisihan sen mieluiten tehnyt yhdessä jonkun kanssa, nousi ilmoille vasta illalla, kun otin omalla työpaikalla vastaan kouluunilmoittautumisia. Samalla tuntui siltä, että mitä väliä. Mitä väliä, koska nyt on näin. Eivät kaikki muutkaan tapaamani vanhemmat välttämättä ylitsevuotavan onnellisilta näyttäneet. – Sitäpaitsi oli vähän veikeää jättää kouluunilmoittautuminen tutulle S2-kollegalle, joka ensimmäisenä kysyi, että miten voin. Se lämmitti – ja taas kerran pääsi kertomaan suruistaan. Joka kerta se vielä helpottaa oloa.

Olen kauan pitänyt elämää tilausautomaattina, vaan pikkuhiljaa olen saanut oppia, että eivät edes ihmiset tanssi pillini mukaan, vaikka kovasti yritän käyttää eräisiin vaikutusvaltaani. Miksipä siis kohtalokaan tanssisi minun sävelmiäni?

On täytynyt kaivaa esille Oi mutsi mutsilta kauan sitten opittu taikalause: Nyt on näin. Kun menee päin pyllyä, parasta lakonisesti todeta, että nyt on näin ja sen kanssa eletään. Mitäs siinä muutakaan voi? Todellisuuden tunnistaminen ja hyväksyminen on ponnistuslauta uuteen. 


Askartelijatytön ovela ilme

lauantai 24. tammikuuta 2015

Tosi elämää

Tunnelmani vaihtelevat aallonpohjalta harjalle: joka toinen päivä näyttää kulkevan leimalla "olen masentunut", joka toinen päivä olen joko ylikierroksilla tai vain aivan tyytyväinen. Mutta joka päivä itken, vähäsen. Se tuntuu useimmiten riittävän.

Avautumiset ovat siirtyneet täältä blogin puolelta Facebookiin. Siellä on käyty kovasti keskustelua moninaisista aiheista, kuten uudesta harrastuksestani, tangosta, ympäristöasioista tai vaikkapa lapsen koulunkäynnin alkuun liittyvistä asioista. Tuntuu tuovan lohtua tuo virtuaalinen seura, mutta tällä viikolla piristi eniten uuden tv-sarjan alkaminen.

Luulin ensin, etten olisi jaksanut keskittyä. Mutta torstaina, kun olin ollut koko päivän todella huonolla tuulella ja itkuinen, päätin Lyylin nukahdettua jo ennen yhdeksää, että nyt repäisen. Ja niin aloin katsella True Detectiveä Yle Areenasta, josta löytyy tällä erää enää osa jaksoista. Rekisteröitymällä HBO Nordicin asiakkaaksi saa kahden viikon ajan katsoa sarjaa – ja muitakin sarjoja – ilmaiseksi.

Viikonloppuni kuluukin tosi etsivien elämää seuraten. Olen yksin, mutta juuri nyt se ei tunnu ihmeemmin surettavan, vaikka onkin ns. masispäivän vuoro. Tanssitunti taisi tehdä hyvää! Lisäksi odotan ystävää vierailulle illalla; ehkä toivoa on taas enemmän muutenkin ilmassa? Ehkä tästä lähtien olen masentunut vain joka kolmas päivä. ;)

Joka tapauksessa ajattelin lunastaa vihdoin melatoniini-reseptini. Vuoden verran olen nukkunut niin huonosti, etten oikein enää jaksaisi levottomia öitä. 

Levätympi elämä, täältä tullaan!



torstai 15. tammikuuta 2015

Jatkuvaa kaipaamista

Kaipaan lastani. Lapsen isän kuoleman jälkeen aloin heti kaivata sitä, että hän muuttaisi kokonaan luokseni. Ehkä olin kaivannut sitä jo salaa aiemmin. Nyt tuntuu, että olen menettänyt lapseni jollain tapaa. Tuntuu pahalta, että se ainoa lapsi, jonka tässä elämässä olen saanut, on niin usein poissa läheltäni.
 
Lapsi ei varmasti kaipaa minua niin paljon. Hänelle hyviä ihmisiä on toisaalta minunkin onnekseni muita; ehdin harrastaa ja olla itsekseni. Viime aikoina itsekseenoloa vaan on tullut harrastettua liiankin kanssa. En oikein jaksa isoja kaveriporukoita, en jaksa kaukaisempia tuttavia. Haluan olla kotona, ja sitten kun siellä olen, tunnen itseni useimmiten pohjattoman yksinäiseksi ja sen myötä entistä surullisemmaksi.
 
Silti tiedän, että näin on nyt parasta, hetken vielä. Tarvitsen aikaa toipuakseni. Lapsi tarvitsee erityisesti nyt paljon aikuisia. Enkä minäkään pääsisi uusien asioiden syvyyteen, jos lapsi olisi aina kanssani. Toisaalta aivan vielä ei ole aika sukeltaa syvyyksiin. Siksi kai olen niin ahdistunut: olen välitilassa, vailla varmuutta uudesta arjesta.
 
Kaivatessani lastani kaipaan osin myös kohdallani toteutumattomaksi jäänyttä unelmaa: perhettä. Kun mietin viimeistä seitsemää vuotta elämästäni, tajuan, että perheenä ehdimme tehdä tuskin mitään yhdessä. Moni niin tavallinen pienen lapsen kanssa koettava asia jäi yhteisesti kokematta. Se harmittaa. Juuri siksikin toivon niin kovasti, että vielä kerran saisin mahdollisuuden vanhemmuuteen jonkun kanssa; että voisi yhteisesti kasvattaa lastaan.
 
Monella tapaa kuitenkin hyväksyn tapahtuneen. Olen astunut askeleen kohti uutta tulevaisuutta, joka näyttää lupaavalta, tavalliselta. Jossain määrin muiden iloiset uutiset, joita tuntuu nyt ropisevan, liikauttavat suruani, mutta toisaalta koen olevani niin ulkopuolinen toisten elämästä, etten oikein jaksa tuntea mitään. En surua, iloa, kateutta -  en edes kaipaa osallisuutta toisten elämiin.
 
Ehkä tämä on merkki siitä, että pahin on takana. Suuret tunteet ovat jääneet. (Olenkohan jo astunut pois sieltä minun ja Veikon surujen huoneesta?) Toisinaan heräilen keskellä yötä itkemään, mutta en itke kuin kahta asiaa: tärkeän ihmisen poistumista maailmastamme ja niiden toisten tärkeiden ihmisten, lapseni ja tulevan puolison, poissaoloa. Suruni tuntuu puhtaalta, kuin se olisi muualta tullutta.
 
En pysty vielä iloitsemaan toisten onnesta, mutta varmasti sen aika tulee. Nyt on kuitenkin edelleen parasta olla lähinnä itsekseen.
 

perjantai 9. tammikuuta 2015

Kutakuinkin normaalia

Perjantai kolmen päivän työviikon jälkeen tuntuu kultaakin kalliimmalta – rytmit ovat vielä kääntämättä, univelkaa löytyy, paluu arkeen masensi sateella ja synkkyydellään. 

Toisaalta olo on rauhallinen, ja töissä on mennyt jotenkin yllättävän lunkisti, ilman turhia paineita. Muutenkin olo on aika puhdas. Ehkä hautajaisten jälkeen voi kokea äärettömän surun jälkeen hetkellistä helpotusta?

Samalla tietoisesti työnnän ajatuksia eteenpäin. Olen päättänyt, etten vielä pitkään aikaan käsittele mielessäni kuoleman lopullisuutta. Kummallista kyllä, nyt on helppo uskoa siihen, ettei tämä ollutkaan vielä tässä. Että hän vielä kerran palaa. 

Olen opiskellut hiukan jopa espanjaa, alkanut uutta romaania ja pohtinut, josko jättäisin blogin tauolle, kun en jaksaisi enää palata suruun. Mutta ehkäpä yritän kirjoittaa nyt ihan arkisista aiheista. Pari viikkoa sitten kävin kirpparilla, ja ostin sieltä kolmet farkut. Pitihän minun ne kuvata, mutta yhdet likasin jo käytössä, toiset odottavat töissä, että jaksaisin viedä ne joku iltapäivä korjausompelijalle lyhennettäviksi ja kolmannet ovat nyt jalassa. Ehkä joskus toiste!

Arki vaihtui tänään omaan viikonloppuun: Lyyli viettää aikaa isovanhempien kanssa, ja minä suuntaan tanssimaan, ystävän syntymäpäiville ja ehkäpä ehdin nähdä tuoretta työkaveria sekä mahdollisesti pääsen myös vauvanhoitajaksi. Paljon kivoja asioita. Eikä onneksi ahdista vauvan läheisyys, kuten vielä jossain vaiheessa surujani. 

Olen alkanut hyväksyä todellisuuden sellaisena kuin se on tullut vastaani. Ei tästä vuodesta voi tulla viime vuotta pahempaa. Kaikeksi onneksi katkeruus on vaihteeksi ollut poissa, ja jopa kadun suuria tunteitani, vaikka mitäs niille mahtoi? 

Suru synnyttää outoja asioita. Ehkäpä se synnyttää myös jotain hyvää?

Mieletön matkakuume. Mihin pääsisi edullisesti? (Tukholmaan ollaan jo ystäväperheen kanssa lähdössä, hyvin halvalla, mutta mieli tekisi kauemmaksikin...)

sunnuntai 4. tammikuuta 2015

Uusi huoh

Piilotin eilen illalla kirjoittamani katkeran kirjoitelman, sillä ehkä tämä tästä. 


Tänään kävimme kirkossa kuuntelemassa siunattujen nimet. Helpotti hetkeksi, hiukan. Ehkä siis annan kirkolle vielä toivoa, vaikka ehtoolliselle en pystynytkään menemään. Tänään aiomme olla iloisemmissa, joskin edelleen pohtivissa tunnelmissa.


Ensin kuitenkin jatkamme perjantaina aloitetun piparitalon syöntiä. Illemmalla vastaanotamme vieraita. Yksinolo tuntuu nyt pahalta, joten onneksi on ystäviä.


Jatkan kirjoittamista toiste. Pahin kun on purettu. Kiitos kuuntelemisesta, etenkin jos ehdit lukea nyt jo poistuneen tekstin. Niille, jotka ette ehtineet: ette menettäneet mitään. Voitte vain kuvitella normaalin ahdistuneen ja katkeran vuodatukseni potenssiin neljä! ;)

lauantai 3. tammikuuta 2015

Vuoristoradalla

Voi että, miksi kukun? Olin jo tunti sitten ihan poikki, mutta kaivoin sänkyyn asti läppärin esille, mitä en yleensä tee. Tietenkin piristyin uudelleen. 

Jännitän huomista: Veikon siunaustilaisuutta. Pelottaa olla surullinen ihmisten edessä. Pelottaa olla surullinen niiden ihmisten edessä, jotka eivät ole ajatelleet minusta eron jälkeen hyvää. Samalla tiedän, että selviän. Selviän kaikesta, mitä eteeni tulee, vaikka tällä hetkellä pelkäänkin aivan liikaa kaikkea.

Pelkään vammautuvani auto-onnettomuudessa, palavani karrelle tai saavani jonkun hirveän sairauden. Pelkään ja tuhoan sillä elämääni. Pelot ovat vainonneet minua ennenkin, mutta nyt ne ovat taas voimakkaasti läsnä. Tämä kertoo ehkä mielenterveyteni epätasapainosta – tai sitten se on ihan luonnollista läheisen menettämisen jälkeistä pelkoa.

Mielenkiintoista on tämä täydellisen pelon ja voimaantuneen olotilan vaihtelu. Välillä nimittäin tuntuu siltä, että kestän mitä vain. Ikään kuin tietäisin eläväni vanhaksi, melko terveenä. Minusta tuntuu myös siltä, että tulen kohtaamaan elämässäni vielä muutakin raskasta, mutta tunnen selviäväni siitä. Samalla yritän sanella Jumalalle, että otan kyllä vastaan mitä vain, mutta en tätä, tätä ja tätä. Että anna muut ongelmat, mutta älä näitä pahimpia. Kukahan kuka se taas leikkii Jumalaa?

Voi kunpa sitä pystyisi elämään elämäänsä luottaen siihen, että mitään sen raskaampaa ei saa kannettavakseen kuin kestää kantaa. 

Välillä odotan vanhuutta, koska ajattelen, että tiettyyn ikään päästyään ihminen lakkaa pelkäämästä omaa äkillistä ja epäluonnollista tuhoutumistaan, koska tietää kuolevansa kuitenkin aika pian. Mutta ehkä pelot eivät silti lakkaa, koska ihminen on rakennettu rakastamaan elämää, loppuun saakka.

Tämän kaiken synkkyyden keskellä on myönnettävä sellainen tosiasia, joka saattaa jonkun korvaan kuulostaa jopa irvokkaalta, että olen välillä hyvin onnellinen. Onnellinen siitä, että elän, että minulla on toivoa. Päivä päivältä kadehdin vähemmän toisten osia. Tänäänkin ehdin, omasta ahdistuksesta huolimatta, murehtia erään tutun homeongelmia. Ajattelin, että onpa minulla sentään asiat nyt hyvin... Kuulostaa korviinne varmasti hyvin kummalliselta? Niin minustakin. Tunnen itseni syylliseksi, jos välillä olen iloinen.

Yritän kuitenkin kääntää tämän asian päälaelleen: Veikko iloitsee nyt jossain siitä, jos me Lyylin kanssa voimme olla ihan tavallisen onnellisia ja iloisia. Siksipä toivottavasti huomenna muistelen myös ilolla yhteisiä aikoja Veikon kanssa. 

Eikä niitä unohtaa saa. Siksi tulen kirjoittamaan.


torstai 1. tammikuuta 2015

Jouluja muistellen, uuttavuotta juhlien

Jouluun kietoutuu mielikuvissani hyvin kliseinen perhekeskeisyys. En varmasti ole tässä suhteessa ainoa; eivätköhän juuri joulunpyhät aiheuta eniten kotihälytyksiäkin... Odotukset ovat korkealla, mutta todellisuus on toista. Pitkät pyhät laukaisevat maton alle lakaistuja ristiriitoja – yllättäen pelkästään perheen kesken oleminen onkin vaikeaa ilman sitä eriyttävää arkea.

Itse kärsin jouluissakin lähinnä vain kumppanin puutteesta – se fakta lienee tullut täälläkin moneen otteeseen selväksi! Erityisesti viime jouluina yksinolo on tuntunut sietämättömältä. Toisaalta kun mietin taaksepäin menneitä vuosiani, huomaan nyt, että miesystävän (ja lapsiensa) kanssa vietetty joulu ei sekään tuonut onnea. En osaa näin jälkikäteen siis muistella riemulla joulua 2012, sillä tiedän, että henkilö, jonka kanssa muka olin silloin niin onnellinen, oli aivan väärä minulle (ja minä väärä hänelle). En minä häntä rakastanut, eikä sellainen joulu jää mitenkään erityisenä mieleen, vaikka puitteet ehkä olivatkin juuri sellaiset, mitä perhejoululta toivoisin.

Sittenkin siis mieluiten muistelen niitä yhteisiä jouluja, joita Veikon kanssa vietin, vaikka meillä oli surua matka-arkussa mukana aina, enemmän tai vähemmän. Olimme onnellisia, koska rakastimme. En millään muotoa kuitenkaan haikaile takaisin menneeseen, vaan nimenomaan yritän säilyttää arvokkaita muistoja itseäni, tytärtä ja mahdollisia lapsenlapsiakin varten.


Tästä joulusta ei varmasti olisi voinut tulla kovin iloista, vaikka kumppanin kanssa sitä olisinkin viettänyt. Toisaalta huomaan surevani myös sitä, että joudun suremaan tämän surun yksin. Ei ole rinnalla toista, joka voisi sitä samalla tapaa itkeä. Ehkä se on helpottavaakin: nyt en kuormita ketään toista surussani. Silti taakan jakaminen auttaisi kestämään omaa päätä paremmin.

Tänään onneksi tajusin jotain olennaista: vaikka jouluna itkin, nukuin, yritin unohtaa koko joulun, nyt uutenavuotena olin monta tuntia aivan onnellinen: kadotin ajantajuni, tempauduin tapahtumien virtaan. Niinkin yksinkertainen asia kuin ystävän kanssa konsertissa käyminen teki tästä juhlapäivästä juuri niin juhlavan kuin siltä sopi toivoa. 

Uuteenvuoteen ei samalla tapaa sisälly paineita kuin jouluun, paitsi jos sattuu olemaan niin yksinäinen, ettei ole ketään, jonka kanssa konserttiin lähteä. Toisaalta ainakin Bar Loosessa mukana oli ihan niitä yksintulleitakin. 

Ehkäpä heidän rohkeuttaan ihaillen lakkaan asettamasta juhlille minkäänlaisia paineita, ja sen sijaan kiinnitän katseeni juhlien erilaisiin mahdollisuuksiin. Samalla lakkaan yliarvostamasta joulua ja panostan enemmän vuodenvaihteen juhlintaan. Siihen voi halutessaan liittää mitä onnellistuttavimpia riittejä – uusivuosi jos joku on toiveiden, uusien mahdollisuuksien ja paremman elämän alkamisen aikaa. 

Emmekä me tässä maailmassa yksin näitä juhlia kuitenkaan juhli, vaikka kumppani puuttuisikin. Se on tärkeä muistaa.