torstai 15. tammikuuta 2015

Jatkuvaa kaipaamista

Kaipaan lastani. Lapsen isän kuoleman jälkeen aloin heti kaivata sitä, että hän muuttaisi kokonaan luokseni. Ehkä olin kaivannut sitä jo salaa aiemmin. Nyt tuntuu, että olen menettänyt lapseni jollain tapaa. Tuntuu pahalta, että se ainoa lapsi, jonka tässä elämässä olen saanut, on niin usein poissa läheltäni.
 
Lapsi ei varmasti kaipaa minua niin paljon. Hänelle hyviä ihmisiä on toisaalta minunkin onnekseni muita; ehdin harrastaa ja olla itsekseni. Viime aikoina itsekseenoloa vaan on tullut harrastettua liiankin kanssa. En oikein jaksa isoja kaveriporukoita, en jaksa kaukaisempia tuttavia. Haluan olla kotona, ja sitten kun siellä olen, tunnen itseni useimmiten pohjattoman yksinäiseksi ja sen myötä entistä surullisemmaksi.
 
Silti tiedän, että näin on nyt parasta, hetken vielä. Tarvitsen aikaa toipuakseni. Lapsi tarvitsee erityisesti nyt paljon aikuisia. Enkä minäkään pääsisi uusien asioiden syvyyteen, jos lapsi olisi aina kanssani. Toisaalta aivan vielä ei ole aika sukeltaa syvyyksiin. Siksi kai olen niin ahdistunut: olen välitilassa, vailla varmuutta uudesta arjesta.
 
Kaivatessani lastani kaipaan osin myös kohdallani toteutumattomaksi jäänyttä unelmaa: perhettä. Kun mietin viimeistä seitsemää vuotta elämästäni, tajuan, että perheenä ehdimme tehdä tuskin mitään yhdessä. Moni niin tavallinen pienen lapsen kanssa koettava asia jäi yhteisesti kokematta. Se harmittaa. Juuri siksikin toivon niin kovasti, että vielä kerran saisin mahdollisuuden vanhemmuuteen jonkun kanssa; että voisi yhteisesti kasvattaa lastaan.
 
Monella tapaa kuitenkin hyväksyn tapahtuneen. Olen astunut askeleen kohti uutta tulevaisuutta, joka näyttää lupaavalta, tavalliselta. Jossain määrin muiden iloiset uutiset, joita tuntuu nyt ropisevan, liikauttavat suruani, mutta toisaalta koen olevani niin ulkopuolinen toisten elämästä, etten oikein jaksa tuntea mitään. En surua, iloa, kateutta -  en edes kaipaa osallisuutta toisten elämiin.
 
Ehkä tämä on merkki siitä, että pahin on takana. Suuret tunteet ovat jääneet. (Olenkohan jo astunut pois sieltä minun ja Veikon surujen huoneesta?) Toisinaan heräilen keskellä yötä itkemään, mutta en itke kuin kahta asiaa: tärkeän ihmisen poistumista maailmastamme ja niiden toisten tärkeiden ihmisten, lapseni ja tulevan puolison, poissaoloa. Suruni tuntuu puhtaalta, kuin se olisi muualta tullutta.
 
En pysty vielä iloitsemaan toisten onnesta, mutta varmasti sen aika tulee. Nyt on kuitenkin edelleen parasta olla lähinnä itsekseen.
 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti