perjantai 9. tammikuuta 2015

Kutakuinkin normaalia

Perjantai kolmen päivän työviikon jälkeen tuntuu kultaakin kalliimmalta – rytmit ovat vielä kääntämättä, univelkaa löytyy, paluu arkeen masensi sateella ja synkkyydellään. 

Toisaalta olo on rauhallinen, ja töissä on mennyt jotenkin yllättävän lunkisti, ilman turhia paineita. Muutenkin olo on aika puhdas. Ehkä hautajaisten jälkeen voi kokea äärettömän surun jälkeen hetkellistä helpotusta?

Samalla tietoisesti työnnän ajatuksia eteenpäin. Olen päättänyt, etten vielä pitkään aikaan käsittele mielessäni kuoleman lopullisuutta. Kummallista kyllä, nyt on helppo uskoa siihen, ettei tämä ollutkaan vielä tässä. Että hän vielä kerran palaa. 

Olen opiskellut hiukan jopa espanjaa, alkanut uutta romaania ja pohtinut, josko jättäisin blogin tauolle, kun en jaksaisi enää palata suruun. Mutta ehkäpä yritän kirjoittaa nyt ihan arkisista aiheista. Pari viikkoa sitten kävin kirpparilla, ja ostin sieltä kolmet farkut. Pitihän minun ne kuvata, mutta yhdet likasin jo käytössä, toiset odottavat töissä, että jaksaisin viedä ne joku iltapäivä korjausompelijalle lyhennettäviksi ja kolmannet ovat nyt jalassa. Ehkä joskus toiste!

Arki vaihtui tänään omaan viikonloppuun: Lyyli viettää aikaa isovanhempien kanssa, ja minä suuntaan tanssimaan, ystävän syntymäpäiville ja ehkäpä ehdin nähdä tuoretta työkaveria sekä mahdollisesti pääsen myös vauvanhoitajaksi. Paljon kivoja asioita. Eikä onneksi ahdista vauvan läheisyys, kuten vielä jossain vaiheessa surujani. 

Olen alkanut hyväksyä todellisuuden sellaisena kuin se on tullut vastaani. Ei tästä vuodesta voi tulla viime vuotta pahempaa. Kaikeksi onneksi katkeruus on vaihteeksi ollut poissa, ja jopa kadun suuria tunteitani, vaikka mitäs niille mahtoi? 

Suru synnyttää outoja asioita. Ehkäpä se synnyttää myös jotain hyvää?

Mieletön matkakuume. Mihin pääsisi edullisesti? (Tukholmaan ollaan jo ystäväperheen kanssa lähdössä, hyvin halvalla, mutta mieli tekisi kauemmaksikin...)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti