keskiviikko 28. tammikuuta 2015

Nyt on näin, myöhemmin niin

Satatuhatta mietettä kevyempänä ei tule kirjoitettua kovinkaan usein. Sepä onkin hyvä juttu.

Kuluva viikko on ollut rauhallisen tasapainoinen. Pystyn luottamaan siihen, että en romahda, vaikkei kaikki sujuisikaan suunnitelmieni mukaan. Pystyn luottamaan jopa elämän kantokykyyn: tapahtukoon, mitä tapahtuu, minä kestän sen. Olen sitäpaitsi nyt luvannut itselleni, että taistelen arkiharmitusten läpi ilman raivokohtauksia. Katsotaan, pystynkö niitä hillitsemään. 

Tällä hetkellä kestän ajatuksen siitä, että nyt on hidasta. Rasittaahan se, mutta onneksi taustalla väijyy käytännönläheisiä ajatuksia: että voin koska tahansa mennä (tanssitavarakauppaan?) ja ostaa tangokengät. Että lähellä on uimahalli, jossa voi käydä polskimassa. Että illallakin saa juoda kahvia, jos haluaa. Että on hyviä kirjoja ja leffoja, joista pystyy nauttimaan.

Pieni elämä, pienet murheet. Totta kai harmittaa pienen elämän pienuus, mutta olkoon suurten asioiden aika myöhemmin.

Tänään ilmoitin tyttären kouluun. Olin aivan iloinen sillä hetkellä, ja hento ajatus siitä, että olisihan sen mieluiten tehnyt yhdessä jonkun kanssa, nousi ilmoille vasta illalla, kun otin omalla työpaikalla vastaan kouluunilmoittautumisia. Samalla tuntui siltä, että mitä väliä. Mitä väliä, koska nyt on näin. Eivät kaikki muutkaan tapaamani vanhemmat välttämättä ylitsevuotavan onnellisilta näyttäneet. – Sitäpaitsi oli vähän veikeää jättää kouluunilmoittautuminen tutulle S2-kollegalle, joka ensimmäisenä kysyi, että miten voin. Se lämmitti – ja taas kerran pääsi kertomaan suruistaan. Joka kerta se vielä helpottaa oloa.

Olen kauan pitänyt elämää tilausautomaattina, vaan pikkuhiljaa olen saanut oppia, että eivät edes ihmiset tanssi pillini mukaan, vaikka kovasti yritän käyttää eräisiin vaikutusvaltaani. Miksipä siis kohtalokaan tanssisi minun sävelmiäni?

On täytynyt kaivaa esille Oi mutsi mutsilta kauan sitten opittu taikalause: Nyt on näin. Kun menee päin pyllyä, parasta lakonisesti todeta, että nyt on näin ja sen kanssa eletään. Mitäs siinä muutakaan voi? Todellisuuden tunnistaminen ja hyväksyminen on ponnistuslauta uuteen. 


Askartelijatytön ovela ilme

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti