lauantai 3. tammikuuta 2015

Vuoristoradalla

Voi että, miksi kukun? Olin jo tunti sitten ihan poikki, mutta kaivoin sänkyyn asti läppärin esille, mitä en yleensä tee. Tietenkin piristyin uudelleen. 

Jännitän huomista: Veikon siunaustilaisuutta. Pelottaa olla surullinen ihmisten edessä. Pelottaa olla surullinen niiden ihmisten edessä, jotka eivät ole ajatelleet minusta eron jälkeen hyvää. Samalla tiedän, että selviän. Selviän kaikesta, mitä eteeni tulee, vaikka tällä hetkellä pelkäänkin aivan liikaa kaikkea.

Pelkään vammautuvani auto-onnettomuudessa, palavani karrelle tai saavani jonkun hirveän sairauden. Pelkään ja tuhoan sillä elämääni. Pelot ovat vainonneet minua ennenkin, mutta nyt ne ovat taas voimakkaasti läsnä. Tämä kertoo ehkä mielenterveyteni epätasapainosta – tai sitten se on ihan luonnollista läheisen menettämisen jälkeistä pelkoa.

Mielenkiintoista on tämä täydellisen pelon ja voimaantuneen olotilan vaihtelu. Välillä nimittäin tuntuu siltä, että kestän mitä vain. Ikään kuin tietäisin eläväni vanhaksi, melko terveenä. Minusta tuntuu myös siltä, että tulen kohtaamaan elämässäni vielä muutakin raskasta, mutta tunnen selviäväni siitä. Samalla yritän sanella Jumalalle, että otan kyllä vastaan mitä vain, mutta en tätä, tätä ja tätä. Että anna muut ongelmat, mutta älä näitä pahimpia. Kukahan kuka se taas leikkii Jumalaa?

Voi kunpa sitä pystyisi elämään elämäänsä luottaen siihen, että mitään sen raskaampaa ei saa kannettavakseen kuin kestää kantaa. 

Välillä odotan vanhuutta, koska ajattelen, että tiettyyn ikään päästyään ihminen lakkaa pelkäämästä omaa äkillistä ja epäluonnollista tuhoutumistaan, koska tietää kuolevansa kuitenkin aika pian. Mutta ehkä pelot eivät silti lakkaa, koska ihminen on rakennettu rakastamaan elämää, loppuun saakka.

Tämän kaiken synkkyyden keskellä on myönnettävä sellainen tosiasia, joka saattaa jonkun korvaan kuulostaa jopa irvokkaalta, että olen välillä hyvin onnellinen. Onnellinen siitä, että elän, että minulla on toivoa. Päivä päivältä kadehdin vähemmän toisten osia. Tänäänkin ehdin, omasta ahdistuksesta huolimatta, murehtia erään tutun homeongelmia. Ajattelin, että onpa minulla sentään asiat nyt hyvin... Kuulostaa korviinne varmasti hyvin kummalliselta? Niin minustakin. Tunnen itseni syylliseksi, jos välillä olen iloinen.

Yritän kuitenkin kääntää tämän asian päälaelleen: Veikko iloitsee nyt jossain siitä, jos me Lyylin kanssa voimme olla ihan tavallisen onnellisia ja iloisia. Siksipä toivottavasti huomenna muistelen myös ilolla yhteisiä aikoja Veikon kanssa. 

Eikä niitä unohtaa saa. Siksi tulen kirjoittamaan.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti