sunnuntai 22. helmikuuta 2015

Hiljaisten ajatusten päivä

Tänään olen kokenut hiljaista olemattomuutta. Ajatukset eivät ole saaneet minua pahoinvoivaksi.


Olen etupäässä miettinyt "suuria". Ensinnäkin tilasin toisenkin lääkärin, tällä kertaa erikoislääkärin, syksyllä löytynyttä pientä sairautta lisää tutkituttaakseni. Asia on huolestuttanut, ja niinpä päätin antaa itseni ammattilaisen hoidettavaksi. Enempää ei voi, eikä kannata kuluttaa voimavarojaan asiaa yksin arpomalla.


Toiseksi olen pohtinut ihmisiä. Ihastusta, joka ei johtanutkaan mihinkään. Minä niin kovasti kuvittelin enempiä, koska tunteeni olivat niin käsittämättömän voimakkaita heti ensikohtaamisessa, silloin kauan sitten syksyllä. Luulin, että en se ole vain minä, joka ajattelen näin, vaan että välillämme tapahtuu jotain, koska niin on tarkoitettu tapahtuvaksi. Luulin, että sain eräänlaisen etiäisen, jollaisia minulla on monista asioista tapana saada.

Onneksi nekin voivat siis olla väärässä. En muista, olenko kertonut siitä, kuinka Lyylin syntymän jälkeen koin voimakkaan näyn, että tässä tämä nyt on, ainoaksi jäävä lapseni. Olen tosin tulkinnut tätä viestiä kahdella tapaa: ainoa lapseni Veikon kanssa versus kokonaan ainoa lapseni. Olen yrittänyt luottaa siihen, että ensimmäinen vaihtoehto olisi se oikea. Tänään tuntui toiselta. Ainoa lapseni, jonka koskaan tulen saamaan. Ei se tuntunut niin pahalta sillä hetkellä, kun sitä yllättäen ajattelin, mutta nyt se taas itkettää.


Aika on vastaus kaikkeen, myös näihin suurten tunteiden ja hiljaisten ajatusten piirileikkiin. Tulee aika, jolloin en tunne enää surua, kaipuuta tai pettymystä, vaan hyväksyn tapahtuneet. Hyväksyn oman osani.

Mielenrauha, mikä onnen tila. Sitä maistellessa.

Parhaat bileet

Tää on eka blogiteksti ns. biletilassa. Piti nyt kokeilla, josko tekstin kirjoittaminen tässä kunnossa onnistuu. Hyvin tuntuu luonaavan. Facessa ei kehtaa nolaa itteään sen enempää, kuin on jo tehnyt.

Huomasitteko, pilkut ihan paikallaan, vaikka maailma heittää kuperkeikkaa. Se on nää liian "kunnolliset" ihmiset, jotka ei pysty relaa, vaikka kuinka ottais droppia. :D

Ei nyt, bileet oli hyvät, ja nyt tuntuu siltä, että elää. Elää isolla e:llä, vaikka kotimatkalla tuli kova ikävä Veikkoa. Ei kai se ikävä koskaan katoa. Itkeä vollotin ääneen. 

Ja sitten miljoona arkista huolta odottamassa huomenna. Mutta yritän nukkua vähän ensin. Pystyyhän siihen, pystyyhän?

perjantai 20. helmikuuta 2015

Perjantai, nämä laulut on kaikuja saarelta...

Onpas ollut loma; harvoin ollaan näin aktiivisesti ja näin helpolla vaivalla oltu liikkeellä. Luistelua, kylpylää, kaverivierailuja, Leikkiluolaa, ulkoilua, yhteiskokkailuja...

Olen todella tyytyväinen menneeseen viikkoon, etupäässä kai siksi, että paitsi että lapselle myös minulle on löytynyt mukavaa seuraa. Lisäksi olen saanut asioita hoidettua, ja nyt on 6-vuotisneuvola neuvolatädin soittoa vaille suunniteltu(!), minulle varattu lääkäri vatsavaivojen tutkimista varten (keliakia suljettava pois) ja paperiasioita pyöräytetty oikein olan takaa.

Kun kyselin Lyyliltä menneen viikon huippuja, jostain syystä keskustelu ajautui äidin pieniin kilahtamisiin:

Lapsi: Mä en ala raivoomaan, kun joku todella vanha tietokone jumittaa.
Äiti: No, mitä sä sitten teet?
Lapsi: Mä vaan ootan. Mä vaikka leikin jonkun lapsen kaa tai pelaan. 

Pelata voisi siis varmasti enemmänkin. Eilen Lyylin kaverin, hänen veljensä ja äitinsä luona kyläillessämme pelasimme muistipeliä ainakin tunnin. Se oli mukavaa! Seuraavia pelihankintoja lienevätkin ihan perusmuistipelit. 

Ennen mitään uusia hankintoja eletään nyt kuitenkin tovi perusarkea: tytär lähtee tädilleen, ja minä yritän huomenna "tavalliselle" tanssitunnille monen viikon tauon jälkeen, sitten on tiedossa naistenilta työkaverin luona ja sunnuntaina vain lepoa ja hyvää oloa. Uimistakin viikonlopuksi suunnittelen, sillä nyt on kyllä alettava kuntoilemaan kunnolla. 

Lomanjälkeinen kevätsuunnitelmani on harrastaa hikiliikuntaa vähintään puolitoista tuntia viikossa. Määrä vaikuttaa pieneltä, mutta liikunnan pitää todellakin olla kunnollista lihaskuntoharjoittelua tai hien pintaan nostavaa tanssia. Pelkkä käveleminen ei täksi kevääksi nyt riitä, vaikka sitäkin aion urakalla harrastaa. 

Kevättä kohti on siis käännytty! Elämä, täältä tullaan ja kyllä mä vielä näytän.

Espanjan verbien opettelua. Pyykit odottavat tuolilla silittämistään, kalenteri on jo kaivettu esille loman viimeistä päivää varten, sillä tunnit ne on lomallakin suunniteltava... Muttei kauhistuta palata normiarkeen; tiedossa työhaastattelu ja useita kivoja iltamenoja. :D

torstai 19. helmikuuta 2015

Mitä voi syödä?

Tietänette, että ruoka on minulle sydämen asia. Mietin tarkasti, mitä suuhuni panen, vaikka toisaalta nautin syömisestä liikaakin, herkuttelen usein ja samalla olen hätähoususyömäri, joka ei malta pureskella kunnolla suupalojaan. Lisäksi minulle on tärkeää pysyä hyvässä kunnossa, kohtalaisen hoikkana, missä olenkin melko hyvin onnistunut. 

Nyt olen uusien ruokaongelmien edessä. Reilu vuosi sitten päätin ympäristösyistä ryhtyä pääsääntöiseksi kasvis-kalansyöjäksi. Vuoden ajan söin töissä ja kotona kasvisruokaa, kalaa kuitenkin reilusti myös, mutta välillä myös lihaa. Syksyllä vähensin punaisen lihan syöntiä entisestään, ja tästä vuodesta lähtien olen päättänyt olla syömättä sitä enää lainkaan. En kaipaa sitä, enkä halua kuormittaa luontoa. Tietysti samalla periaatteella pitäisi jättää juuston syöminenkin, sillä juuston tuottaminen kuluttaa raaka-aineita ja energiaa yhtä lailla kuin punaisen lihan tuottaminen...

Joulun jälkeen jätinkin ruokavaliossani myös maitotaloustuotteet vähälle, mutta en ympäristön, vaan itseni takia. Minulla on parikymppisenä todettu maitoallergia, joka näkyy ja tuntuu edelleen, ja oloni parani, kun jätin kahvista maidon ja rahkojen ja jogurttien syömiset joihinkin harvoihin kertoihin. Lisäsin entisestään kasvisten ja hedelmien käyttöä. 

Viljoja käytän vähän: yritän pyrkiä siihen, että söisin viljatuotteita vain kerran päivässä, yleensä kouluaterialla. Välillä tietysti lipsuu... Ajattelin, että oloni paranisi tällä tapaa. Ongelmat eivät kuitenkaan ole poissa, ja tämän vuoden aikana olen kärsinyt entistä useammin suolistovaivoista, joiden syy lienee ärtyvässä suolessa.

Niinpä tajusin eilen sisaren kanssa puhelimessa puhuessani, että minun pitäisi alkaa toteuttaa ns. FODMAP-ruokavaliota, jossa vältellään isoa liutaa niin kasvikunnan tuotteita kuin laktoosillisia maitotaloustuotteita ja kotimaisia viljojakin. Kauhistuin, sillä mitä tässä nyt sitten enää voi syödä? Ei ainakaan kenenkään toisen tekemää ruokaa...

Onnekseni närästys on viime aikoina ollut hyvin lievää, ja nyt ehkä on energiaa hoitaa myös vatsa kuntoon. Niinpä yritän nyt alkuun jättää pois rakastamani omenan ja mangon, käytännöllisen sipulin, paljon käyttämäni kaalit, palkokasvit ja sokeria korvaavan hunajan. Viljoja välttelen, kuten ennenkin, ja ehkä vielä tarkemmin, ja ksylitolituotteita kartan kuin ruttoa (tai nykyaikaisemmin sanottuna: ebolaa...). Mutta mitä tehdä pähkinöiden suhteen? Niitä syön nykyään todella paljon, ja niistä liikkuu ristiriitaisia tietoja. Toisaalta en myöskään aio kokonaan hylätä avokadoa, enkä soijatuotteita; missään tapauksessa en jätä kahvinjuontia enkä tummaa suklaata. 

Sokeria, kotimaisia viljoja ja maitotaloustuotteita välttelevän kala-kasvinsyöjän on hyvin vaikea lähteä enää karsimaan ruokiaan, mutta ei kai tässä auta, jos haluaa edes joskus voida hyvin. Toivotaan, että olo paranisi nyt kohtalaisen lievillä muutoksilla. Mietin vain sitä, että tarkoittaako tämä nyt sitä, että töissä pitää alkaa syödä omia eväitä... Nyyh, illat menevät siis tulevaisuudessa ruoanlaittoon...

Eräs tämän talven suosikeistani, auraiset uunijuurekset. Ohje löytyy Hiidenuhman keittiöstä. 

tiistai 17. helmikuuta 2015

Sopiva paahto

Tiistain tunnelmissa kävimme keskustelun:
Äiti: Olen ollut eilisestä asti jotenkin mielenrauhassa.
Lyyli (riemastuen): Tiedän, mistä se johtuu. Se on se paahto!
Äiti: Ai paasto. Jokos se alkoi vaikuttaa... Hih. 

Aloin paaston pari päivää etuajassa, eilen maanantaina, kun väsähdin usean viikon lohtusyömiseen. Painokin oli taas päässyt nousemaan... Paastonajaksi päätin jättää pois paitsi karkit ja muut herkut myös vaaleat suklaat. Lyylin kanssa sovimme, että arkisin syödään parin palan päivävauhtia vain 86-prosenttista (tai sitä tummempaa) suklaata ja ainoastaan sunnuntaisin herkutellaan, kuten paastosääntöihin kuuluu. Taitaa tulla bileiden muodossa muutamia lauantaipoikkeuksia vastaan, mutta se ei haittaa. Tärkeää olisi saada arjesta sokeririippuvuus pois, vaikka sallinkin itselleni kohteliaisuusherkut. Tiedättehän: vierailutarjoamiset ja sen sellaiset.

Mielenrauhaani taidan tietää kuitenkin paremman syyn. Alan hyväksyä elämän. Tässä uudessa "huoneessa" olen saanut erityistä huomiota osakseni, ja totean, että elämäni rakentuu nyt seuraavankaltaisista pienistä onnen murusista.

Ystävä otti kädestä kiinni ja talutti yli jäisen pihan. Kun toinen ystävä vielä kertoi vanhuksesta, joka pyysi taluttamaan yli jäisen kohdan, jäin miettimään, miten tärkeää tällainenkin kosketus on. Etenkin vanhuksen kohdalla, joka todennäköisesti elää liiempiä kosketuksia vailla. Itse ilahduin etupäässä tuosta taluttamiseleestä: tuo ihminen välittää minusta. (Vanhuksen kohdalla tietysti ihan konkreettinen tuki oli liukastumisen estämiseksi äärimmäisen tärkeää... Kunpa saisi itsekin tilaisuuden luontevasti tarjota talutusapua!) 

Huomiota olen saanut myös tangosalilla, kun kuulin kautta rantain mielenkiintoisen, joskin epämääräisen arvion itsestäni. Vahvistuin. Ainakin olen herättänyt huomiota jossakussa, vaikken ehkä juuri siinä ihmisessä, jossa huomiota haluaisin herättää...

Hassua, miten sitä tietää niin tarkkaan, mitä etsii. Olen aina tiennyt, enkä Veikon kohdalla osunut harhaan. Pitänee taaskin luottaa siihen, että etsivä löytää ja että vastaan tulee juuri sellainen, jota etsii. Ei kannata tyytyä sen vähempään, vaikka vähemmällä etsimisellä silloin selviäisikin. 

Onnen muruja tarjoaa etenkin Lyyli, myös nukkuessaan. Ihana lapsi. 

sunnuntai 15. helmikuuta 2015

Kylpevät kengät

Tässä ne nyt tulevat: tangokenkäni! Ah, onnea – vähintään kuviteltua sellaista.


Aamulla koko kämppä kylpi voimaannuttavassa valossa monen monta tuntia. Heräsin ajoissa, pari tuntia ennen Lyyliä ja luin José Saramagon Kertomusta sokeudesta samalla nauttien valon luomista kauniista tunnelmakuvista.

Kun Lyyli nousi, hän alkoi kuunnella Mio, poikani Mio -äänikirjaa, jolloin tuuppasin tulpat korviini, päälle vielä korvaläpät vahvikkeeksi ja jatkoin kirjan parissa. Mikä raukeus, mikä hyvä olo. 

Jossain välissä oli kuvattava kengät, kun kerran olin luvannut. Ovat ne vaan niin ihanat. 

Kunpa tangokin muuttuisi pian yhtä ihanaksi. Vielä se vain on niin vaikeaa, etten oikein ole nauttinut. 


tiistai 10. helmikuuta 2015

Haikea zen

En ole kirjoittanut, koska ei ole kirjoitettavaa. Tai siis onhan, sillä minulle on sattunut kuin teinille, mutta niistä ei voi kirjoittaa, eikä haluakaan, eikä toisaalta ole halua kirjoittaa mistään tavallisestakaan. 

Viikon vanhoista tangokengistä yritän silti raapustaa pian, mutta kun en nyt jaksa ottaa edes kuvia, niin siinä ei ole vielä pointtia. Odotetaanko yhdessä hiihtolomaa, joka alkaa kolmen työpäivän kuluttua?

Niin, olen onnistunut säätämään kaiken surun, aaltoilun, täydellisen epätoivon ja elämän hukkaanvalumistunteen keskellä erään ihmissuhteen sekavaksi sopaksi. Toisaalta hämmentämiseni avulla onnistuin tajuamaan, mitä ruokaa tulella oikein kiehui. En kadu, vaikka asian olisi voinut hoitaa huomattavasti fiksumminkin, jos vain rohkeutta olisi löytynyt. Nyt on silti saavutettu parempi mielenrauha, ainakin satunnaisesti.

Päivät eivät edelleenkään ole siskoksia keskenään. Sunnuntaina sain järkyttävän itkukohtauksen, ja kieriskelin tovin raskaan epätoivon vallassa. Sen jälkeen olen ollut vain väsynyt, mikä tuntuu kaiken keskellä parhaalta olotilalta: olla niin väsynyt, ettei jaksa edes itkeä. 

Juuri tällä hetkellä harmittaa silti eniten se, etten ole kyennyt reiluun viikkoon oikein mihinkään: en ole toimertunut kuntoilemaan, kirjoittamaan tai opiskelemaan espanjaa. Elämäni on kiertynyt vain asioiden ja erityisesti tiettyjen asioiden miettimisen ympärille. Töissäkin menee puolella teholla. Tällainen ihminen en halua olla!

Ei, haluan olla zen, ja tänä keväänä sopii tuo haikea zen -mielentilakin ihan hyvin. Siispä lohduton itku, tajuton kaipuu, suunnaton suru, kiitos ja hyvästit. 

Tajusin nimittäin muutama viikko sitten, että olen astunut vihdoinkin kynnyksen yli.



Tätä kuuntelen aamuin, illoin. Päivässä biisi kuluu noin kahdeksan kertaa. Sammallaavumme.