tiistai 10. helmikuuta 2015

Haikea zen

En ole kirjoittanut, koska ei ole kirjoitettavaa. Tai siis onhan, sillä minulle on sattunut kuin teinille, mutta niistä ei voi kirjoittaa, eikä haluakaan, eikä toisaalta ole halua kirjoittaa mistään tavallisestakaan. 

Viikon vanhoista tangokengistä yritän silti raapustaa pian, mutta kun en nyt jaksa ottaa edes kuvia, niin siinä ei ole vielä pointtia. Odotetaanko yhdessä hiihtolomaa, joka alkaa kolmen työpäivän kuluttua?

Niin, olen onnistunut säätämään kaiken surun, aaltoilun, täydellisen epätoivon ja elämän hukkaanvalumistunteen keskellä erään ihmissuhteen sekavaksi sopaksi. Toisaalta hämmentämiseni avulla onnistuin tajuamaan, mitä ruokaa tulella oikein kiehui. En kadu, vaikka asian olisi voinut hoitaa huomattavasti fiksumminkin, jos vain rohkeutta olisi löytynyt. Nyt on silti saavutettu parempi mielenrauha, ainakin satunnaisesti.

Päivät eivät edelleenkään ole siskoksia keskenään. Sunnuntaina sain järkyttävän itkukohtauksen, ja kieriskelin tovin raskaan epätoivon vallassa. Sen jälkeen olen ollut vain väsynyt, mikä tuntuu kaiken keskellä parhaalta olotilalta: olla niin väsynyt, ettei jaksa edes itkeä. 

Juuri tällä hetkellä harmittaa silti eniten se, etten ole kyennyt reiluun viikkoon oikein mihinkään: en ole toimertunut kuntoilemaan, kirjoittamaan tai opiskelemaan espanjaa. Elämäni on kiertynyt vain asioiden ja erityisesti tiettyjen asioiden miettimisen ympärille. Töissäkin menee puolella teholla. Tällainen ihminen en halua olla!

Ei, haluan olla zen, ja tänä keväänä sopii tuo haikea zen -mielentilakin ihan hyvin. Siispä lohduton itku, tajuton kaipuu, suunnaton suru, kiitos ja hyvästit. 

Tajusin nimittäin muutama viikko sitten, että olen astunut vihdoinkin kynnyksen yli.



Tätä kuuntelen aamuin, illoin. Päivässä biisi kuluu noin kahdeksan kertaa. Sammallaavumme.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti