sunnuntai 22. maaliskuuta 2015

Perheen määritelmä

Olen Lyyli-viikoilla usein todella väsynyt ja stressaantunut. Minua häiritsee jatkuvasti se, että oltuani päivän lasten kanssa töissä en saa illallakaan aikuisseuraa, vaan jatkan lapsielämää. 

Totta kai rakastan lastani yli kaiken; hän on kuin osa minua. Jos menettäisin lapseni, menettäisin syyn elää. Puolison menettämisen en arvioi olevan yhtä raskasta. 

Mutta en pääse siitä ajatuksesta irti, että perhettä minulla ei tällä hetkellä kuitenkaan ole.

Aikaa lukea ja opiskella, aikaa kehittää itseään opettajana

Minulle perhe merkitsee sitä, että kotona on henkilö, jonka kanssa voi keskustella mistä vaan. Henkilö, jolta saat kaiken tarvitsemasi lämmön ja lemmen, niin ettei sitä tarvitse pyydystää mistään ulkopuolelta. 

En tarkoita sitä, että pelkkä yksi henkilö riittäisi tekemään ihmisen onnelliseksi – jokainen meistä varmasti tarvitsee ystäviä ja muitakin ihmisiä ymmärtääkseen itseään paremmin ja ollakseen täysi ihmislauman jäsen, mutta puolison puuttuessa puuttuu aina jotain syvempää. Puuttuu jatkuvuus, puuttuu laajempi ymmärrys elämän kulusta. Elämä ilman puolisoa on kuin pirstaleisia paloja; jaat kyllä elämääsi laajemman joukon kanssa ja elät monipuolisempaa elämää, kun rajoitteita eli vaikkapa jokapäiväistä ruoanlaittoa tai siivoamista, on vähemmän ja aikaa harrastaa on enemmän. Mutta kokonaisuus on silppua.

Puoliso, jos joku, tuntee vaiheesi. Tuntee sinut, mutta myös historiasi. Ketään muuta ei varmasti kiinnosta elämäsi yhtä paljon. Puolisosi tuntee sinut kyllästymiseen asti!

Minun sanastossani perhe ja puoliso sekoittuvat. En näe perhettä olevan olemassakaan ilman puolisoa, mutta ilman lapsia koin aikoinaan omistavani perheen! Minusta pariskunnatkin ovat perhe; näin ajattelin silloin ja ajattelen nyt. Mutta äidin ja lapsen suhde on minusta jotain aivan muuta. Siinä suhteessa ei voi olla täysin tyytyväinen ilman toista aikuista. On ikuinen kaipuu, jano ja ajatus tulevaisuudesta, ja siten eläminen hetkessä on vaikeaa. Elää osin kuin haavemaailmassa, mielikuvissa ja elämää leimaa jatkuva sitten kun -tunne.

Tuntuu kurjalta, että se ainoa lapsi, jonka sain, joutuu kestämään lapsuutensa ajan sitä, että olen näin tyytymätön. Joudun salailemaan asioita, kun julkisesti ei rinnalla ole sitä ihmistä, jonka kanssa jakaa fyysisyytensä. Ei ole ihmistä, jonka kanssa voisi kuvitella jakavansa elämänsä ja myös osin tämän lapsen. Kertovansa tälle lapsen asioista. Keitä ne nyt kiinnostaisivat? 

Aikaa tangolle, aikaa kuntoilla

Muistan, kuinka Lyylistä oli hauskaa, kun pussailimme Egilin kanssa. Uskon, että kuka tahansa lapsi on tyytyväinen, kun vanhempien tai toisen vanhemman ja tämän rakastetun välillä on avointa hellyyttä. Lapsi on onnellinen siitä, että vanhempi saa hellyyttä osakseen, aivan kuten lapsi itsekin vanhemmaltaan saa. 

Jatkuvasti itkevä, kaipaava ja sureva äiti on lapselle raskas. Onneksi meidän kahden, Lyylin ja minun muodostama kokonaisuus, on kuitenkin avoin, lämmin ja syvä. Pystyn puhumaan lapsentasoisesti kaipauksesta ja surusta.

Ja onneksi viime aikoina itkua on ollut vähemmän. Minulla tunnetusti on paljon omaa tyhjää aikaa, johon voin itkuni ajoittaa. Sitä arvokasta aikaa, jota ruuhkavuosia elävillä ihmisillä ei yleensä ole. Perhettä se ei silti korvaa. Mitä tekisinkään, jos vain voisin vaihtaa aikani rakkauteen? Vaihtaa vapauteni perheeseen. 

Eikä se olisi vain minua varten, vaan myös lastani. 

lauantai 21. maaliskuuta 2015

Pehmeämpää

Sisareni on harrastanut argentiinalaista tangoa monta vuotta. Hän puhuu usein pehmeistä tandoista, verraten parhaiden tandojen pehmeyttä veteen. 

Olen itsekin miettinyt viime aikoina paljon pehmeyttä, elämän pehmeyttä. 

Pääni sisällä käy yhä kova myrsky, elämän kovuus pyörii tässä vesilasissa. Samalla koen, että olen elänyt hyvän elämän. Elän elämää, joka on minun näköistäni. Elämää, joka valitsi minut ja johon minä suostuin. Elämää, jonka osia olen valinnut itsekin.

En tiedä tekisinkö toisia valintoja näin jälkikäteen, koska en selvinnyt virheittä. Tein isoja virheitä.

Samalla ydin on alkanut erottua yhä paremmin: tein myös valinnan, jota en voi katua. Elämänkumppanin menetys satuttaa sittenkin eniten, ei se pettymys, että avioliitto päättyi – ja siten suuri yksinäisyys alkoi – tai pettymys siitä, että en saanut enempää lapsia, vaikka yhteenlaskettuna tämäkin summa on suuri. 

Osaan iloita elämän pehmeistä hetkistä ehkä voimakkaammin kuin osaisin, jos en olisi menettänyt suuria. Tartun jokaiseen lempeään tilaisuuteen. Nautin hiljaisista pysähtymisistä ja kohtaamisista.

Eilen olin Vantaan Tikkurilassa. Paikkahan on kuin pieni suomalainen kylä! Kävin Tikkurilan kirjakaupassa, jossa lähes jokainen kirja oli alennuksessa. Liikkeessä aika oli kuin pysähtynyt. Niin hiljaista oli. Niin aitoa. Poissa kaupalliset tingeltangel-musiikit, räikeät mainokset ja tekopirteät myyjät. Vain kirjat puhuttelivat.

Haalinkin kolme hyvää kirjaa, kaksi Lyylille, yhden alennusmyyntihuoneesta itselleni. Lisäksi kaupassa oli tarjous, jossa kahden kirjan ostajalle tarjottaisiin kolmas kirja ilmaiseksi, kunhan se olisi alennusmyyntihuoneen erikoisalennushyllyltä. Sain kuitenkin kolmannen kirjani ilmaiseksi, vaikkei se ollut tuolta hyllyltä napattu. Olin ymmärtänyt jotain väärin, mutta en edes tingannut, myyjä antoi ilomielin kaupanpäällisiä.

Mieleni teki kysyä, että onko tämä kannattavaa liiketoimintaa, mutta vaikenin – ja lopulta aloin puhua tangokengistä, jotka olivat mukanani. – Olin matkalla tangosalille.

Elämäni ensimmäinen milonga on nyt takana. Ei tuntunut kovin pehmeältä, mutta jonkinlaisen aavistuksen sain siellä siitä, millaista on liidellä veden päällä. 

Pehmeää vettä nautin nyt Leena Krohnin Tainaronia lukemalla. 



torstai 12. maaliskuuta 2015

Aina ei voi

Aina ei voi jaksaa, eikä aina voi olla kivaa. Tai ainakaan ei voi aina jaksaa täysillä, eikä aina voi olla huippukivaa.

Viime viikonlopun superhyvän fiiliksen jälkeen olen pelännyt lässähdystä kuin hullu. Milloin se kurjuus taas palaa?

Kurjat fiilikset eivät kuitenkaan ole saapuneet minua tällä erää ahdistelemaan, vaikka sellaisia onnen hetkiä, joita viikonloppuna ja vielä maanantainakin koin, en olekaan enää kohdannut. Ehkä sain niistä jo voimani? Ehkä en olisi enempää pystynyt ottamaankaan vastaan.

Lauantaina tuntui siltä, että päässäni naksahti jotain, ja tajusin jollain syvemmällä tasolla, kuinka tärkeää ihmisten välinen estoton vuorovaikutus on. Kuinka tärkeää on heittäytyä siihen hetkeen ja keskittyä siihen ihmiseen, jonka kanssa aikaansa viettää, miettimättä sen syvällisemmin kaiken pysyvyyttä tai lopullisuutta. 

Ymmärsin yhtäkkiä, kuinka vähän on merkitystä sillä, oletko mies vai nainen. Tärkeämpää on antautuminen.

Ei, en ole tavannut ketään (uutta), en löytänyt elämälleni sen selkeämpää suuntaa enkä voi huokaista täällä niitä sanoja, jotka toivon joskus saavani kirjoittaa. Elän edelleen yksin, mutta onneksi ystäväpiiriin kuuluu paljon hyviä ihmisiä, paljon myös kohtalaisen uusia kasvoja, eikä kieltää voi miesten olemassaolon voimaa. Ei, vaikka sukupuolella ei aina olisikaan sellaista merkitystä, joka sillä väitetään olevan. 

Suoritan elämääni mm. opiskelemalla espanjaa Duolingossa. Se on onneksi etupäässä kivaa!


Tyytyväisyyden tunteen keskellä olen kuitenkin saanut taistella jaksamisen kanssa. En koskaan oikein ole jaksaa arkea kunnolla, ja siksi sorrun juomaan kahvia liikaa, syömään suklaata rajoitta, nyppimään hiuksiani tai hoitamaan hermostunutta ja väsynyttä itseäni muilla epäterveillä keinoilla. Se harmittaa, mutta kaipa se samalla on aika inhimillistä ja kohtalaisen yleistä. 

Onneksi ylensyömiseni on kuitenkin sopivasti hallinnassa nykyään, eivätkä hiuksetkaan ole häiritsevästi harventuneet. Turhaan vaadin itseltäni täydellisyyttä, sen tiedän. Ketä haittaa, jos kynsinauhat ovat osin nyhdetyt tai kahvi murisuttaa mahaa? Kuka muu miettii vatsamakkaroitani? Ei epätäydellisyyteni muilta pois ole, eikä aina itseltäkään, kunhan siihen ei liikaa kiinnitä huomiota.

Koska yleensä suoritan elämääni, päätin, että seuraavien tuntien aikana en sitä tee, vaan kuuntelen musiikkia, juon kahvia ja teen samalla ihan mitä tahansa pöllöä, mitä mieleen juolahtaa, vaikka se sitten olisi pelkkää Facebookissa roikkumista. 

Sillä siten voi vähentää elämän stressiä. Sitäpaitsi tarvitsen tyhjiä hetkiä, jolloin muistella viikonlopun rönsyileviä keskusteluja, naistenpäiväntoivotuksia, syvää halausta, sämpylöitä leiponutta siskoa, haukotuksia kesken puheen ja tilanteesta aiheutunutta hervotonta naurukohtausta, kummitytyn ja veljensä kanssa vietettyä lapsenmielistä iltaa, voimauttavaa joogatuntia, rauhaisaa uintihetkeä ja argentiinalaisen tango-open kanssa käytyjä omituisia keskusteluja. 

Hyvä on elämä, vaikka ja koska aina ei voi.

sunnuntai 8. maaliskuuta 2015

Kevät ja kengät

Kevät kun iskee, kenkähullu villiintyy.

Olimme kuukausi sitten laivalla ystäväni ja hänen lastensa kanssa. Olin päättänyt etukäteen, etten tee matkalla mitään investointeja, sillä tiesin, että rahaa palaisi muutenkin helmikuussa paljon, kun hiihtolomakin oli vielä edessä. Vapaallaoleminen on tunnetusti kallista...

Unohdin kauniit lupaukseni heti mennessämme sisälle laivan putiikkeihin. Löysin nimittäin vaaleanpunaiset kevätkengät!


Tilasin kengät kuitenkin toista kautta. Ne saapuivat kotiini postin välityksellä. Kysymys oli tavallisesta postipaketista, josta sain vain yhden, paperisen saapumisilmoituksen kotiin. Nappasin kiireissäni saapumisilmoituksen mukaan kakkoslaukkuuni, joka kulkee mukanani lähinnä opeoppaiden ja muun matkalukemiston raahauskassina. 

Tullessani töistä ratikalla kotiin kävin työpaikan lähellä isossa kaupassa. Paljon tavaraa raahattavana, kakkoskassissa mukana myös päivän sanomalehti. Päätin lukea sitä matkalla, ja kuinkas ollakaan, postin saapumisilmoitus putosi lehden laukustakaivamisen myötä ratikan lattialle ja jäi sinne. Huomasin asian astuessani ulos ratikasta, mutta aivoni raksuttivat liian hitaasti. 

Olin väsynyt ja ankeissani työpäivän jäljiltä, mutta lähdin heti ruoat kotiin vietyäni postiin. Oli pakko yrittää saada paketti muilla tavoin, ennen kuin saapumisilmoituksen epärehellinen löytäjä hakisi ilmoituksen avulla postista minun kenkäni! Onni onnettomuudessa oli hiljainen postitoimisto ja kolme ystävällistä asiakaspalvelijaa. Pakettiani etsittiin hyllyiltä kissojen ja koirien kera, ja löytyihän se sieltä lopulta, kun satuin niin tarkkaan tietämään, milloin ilmoitus oli postiluukusta tipahtanut. Henkkareilla sain paketin kotiin, ja kevät pääsi alkamaan vähintään kenkien muodossa.


Mitään opetusta en nyt tuolle tarinalle keksinyt, sillä elämässä sattuu ja tapahtuu, vaikka olisi kuinka huolellinen. Onneksi usein on myös onnea matkassa ja hyviä ihmisiä matkan varrella. Ehkäpä jutun juoni on se, ettei saa luovuttaa, vaan pitää keksiä keinot päämäärän saavuttamiseksi.

Niinpä toivottelen yhtä vaaleanpunaista kevättä teille kaikille, kuin se minulle tänään naistenpäivänä (kenkien muodossa) näyttäytyy!

torstai 5. maaliskuuta 2015

Pannukakkua ja puhdasta positiivisuutta

Teen todella usein illalliseksi pannukakkua. Se on paitsi herkullista myös helppoa ja kohtalaisen halpaa. Ainoa miinus pannarissa on mielestäni vehnäjauhot, mutta kun syö muuten vain vähän leipää, pannari pari kertaa viikossa mahtuu ruokavaliooni, joka muutenkin aina välillä horjuu. (Lyyli tosin on alkanut kyllästyä pannaripäivällisiin, jotka usein jatkuvat aamiaisina ja lounaina...)

Kun nukkuu huonosti, tekee tietysti mieli sortua ties mihin, väsymyksen voittamiseksi. Suklaan vähentämisessä en siis ole oikein onnistunut. Välillä tsemppaan itseäni paremmalle mielelle kahvin avulla. Ei tee sekään hyvää. Tänään söin tekemääni pannaria melkein puolikkaan pellillisen verran. Järkevää, eh?

Joka tapauksessa vatsani voi nyt monella tapaa paremmin, vain koska hylkäsin purukumit, ksylitolipastillit ja muutaman kriittisen vihanneksen kotikokkailuista sekä jätin avokadojen ja omenoiden syönnin haaveisiin. Iloitsen paremmasta olosta.


Ja iloitsen siitä, että elämä on oikeastaan aika helppoa. Töitä, kotihommia ja koneen äärellä istumista tänään, huomenna töiden jälkeen vain kaupassakäynti ja oma lukuilta, mahdollisesti joogaa. Voiko sitä oikeastaan elämältä enempää pyytää, etenkin kun tyttö tuossa kuuntelee Ronja Ryövärintytärtä ja askartelee tyytyväisenä? 

Olen hymyillyt myös sille, kuinka työpaikalla nuorten opettajien kasvoilla on näkynyt viime päivinä finnejä, sellaisia isoja teinifinnejä. Mietitte varmaan, miten sellaisiin nyt niin kovasti kiinnitin huomiota, niin syy löytyy siitä, että itselläni on mahtifinni leuassa. Ajatuksissani laskinkin itseni tänään ns. nuorten opejen joukkoon. 

Auringonsäteet saivat minut tarhalle kävellessäni unohtamaan jopa sen, kuinka luonto on ympäristönmuutoksen takia sekaisin. Unohdin olla onneton, kun tajusin, että olenkin aikas onnellinen. Onnellinen yksin, vaikka tietysti heti lisäsin siihen, että olisi onnellisempaa olla onnellinen kaksin. Jos onnea nyt edelleenkään mitata pitää – tai edes voi.

Naurahtaa pitäisi kuitenkin varmaan vähän myös laskutaidoilleni. Kaksinhan elämääni elän, kun on tuo pikkutyty tuossa. Olemme aivan eri tavalla pari kuin moni äiti ja tytär.

Niinpä lähden nyt nauttimaan onnestani tyttären hiuksia leikkaamalla.