torstai 5. maaliskuuta 2015

Pannukakkua ja puhdasta positiivisuutta

Teen todella usein illalliseksi pannukakkua. Se on paitsi herkullista myös helppoa ja kohtalaisen halpaa. Ainoa miinus pannarissa on mielestäni vehnäjauhot, mutta kun syö muuten vain vähän leipää, pannari pari kertaa viikossa mahtuu ruokavaliooni, joka muutenkin aina välillä horjuu. (Lyyli tosin on alkanut kyllästyä pannaripäivällisiin, jotka usein jatkuvat aamiaisina ja lounaina...)

Kun nukkuu huonosti, tekee tietysti mieli sortua ties mihin, väsymyksen voittamiseksi. Suklaan vähentämisessä en siis ole oikein onnistunut. Välillä tsemppaan itseäni paremmalle mielelle kahvin avulla. Ei tee sekään hyvää. Tänään söin tekemääni pannaria melkein puolikkaan pellillisen verran. Järkevää, eh?

Joka tapauksessa vatsani voi nyt monella tapaa paremmin, vain koska hylkäsin purukumit, ksylitolipastillit ja muutaman kriittisen vihanneksen kotikokkailuista sekä jätin avokadojen ja omenoiden syönnin haaveisiin. Iloitsen paremmasta olosta.


Ja iloitsen siitä, että elämä on oikeastaan aika helppoa. Töitä, kotihommia ja koneen äärellä istumista tänään, huomenna töiden jälkeen vain kaupassakäynti ja oma lukuilta, mahdollisesti joogaa. Voiko sitä oikeastaan elämältä enempää pyytää, etenkin kun tyttö tuossa kuuntelee Ronja Ryövärintytärtä ja askartelee tyytyväisenä? 

Olen hymyillyt myös sille, kuinka työpaikalla nuorten opettajien kasvoilla on näkynyt viime päivinä finnejä, sellaisia isoja teinifinnejä. Mietitte varmaan, miten sellaisiin nyt niin kovasti kiinnitin huomiota, niin syy löytyy siitä, että itselläni on mahtifinni leuassa. Ajatuksissani laskinkin itseni tänään ns. nuorten opejen joukkoon. 

Auringonsäteet saivat minut tarhalle kävellessäni unohtamaan jopa sen, kuinka luonto on ympäristönmuutoksen takia sekaisin. Unohdin olla onneton, kun tajusin, että olenkin aikas onnellinen. Onnellinen yksin, vaikka tietysti heti lisäsin siihen, että olisi onnellisempaa olla onnellinen kaksin. Jos onnea nyt edelleenkään mitata pitää – tai edes voi.

Naurahtaa pitäisi kuitenkin varmaan vähän myös laskutaidoilleni. Kaksinhan elämääni elän, kun on tuo pikkutyty tuossa. Olemme aivan eri tavalla pari kuin moni äiti ja tytär.

Niinpä lähden nyt nauttimaan onnestani tyttären hiuksia leikkaamalla. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti