sunnuntai 22. maaliskuuta 2015

Perheen määritelmä

Olen Lyyli-viikoilla usein todella väsynyt ja stressaantunut. Minua häiritsee jatkuvasti se, että oltuani päivän lasten kanssa töissä en saa illallakaan aikuisseuraa, vaan jatkan lapsielämää. 

Totta kai rakastan lastani yli kaiken; hän on kuin osa minua. Jos menettäisin lapseni, menettäisin syyn elää. Puolison menettämisen en arvioi olevan yhtä raskasta. 

Mutta en pääse siitä ajatuksesta irti, että perhettä minulla ei tällä hetkellä kuitenkaan ole.

Aikaa lukea ja opiskella, aikaa kehittää itseään opettajana

Minulle perhe merkitsee sitä, että kotona on henkilö, jonka kanssa voi keskustella mistä vaan. Henkilö, jolta saat kaiken tarvitsemasi lämmön ja lemmen, niin ettei sitä tarvitse pyydystää mistään ulkopuolelta. 

En tarkoita sitä, että pelkkä yksi henkilö riittäisi tekemään ihmisen onnelliseksi – jokainen meistä varmasti tarvitsee ystäviä ja muitakin ihmisiä ymmärtääkseen itseään paremmin ja ollakseen täysi ihmislauman jäsen, mutta puolison puuttuessa puuttuu aina jotain syvempää. Puuttuu jatkuvuus, puuttuu laajempi ymmärrys elämän kulusta. Elämä ilman puolisoa on kuin pirstaleisia paloja; jaat kyllä elämääsi laajemman joukon kanssa ja elät monipuolisempaa elämää, kun rajoitteita eli vaikkapa jokapäiväistä ruoanlaittoa tai siivoamista, on vähemmän ja aikaa harrastaa on enemmän. Mutta kokonaisuus on silppua.

Puoliso, jos joku, tuntee vaiheesi. Tuntee sinut, mutta myös historiasi. Ketään muuta ei varmasti kiinnosta elämäsi yhtä paljon. Puolisosi tuntee sinut kyllästymiseen asti!

Minun sanastossani perhe ja puoliso sekoittuvat. En näe perhettä olevan olemassakaan ilman puolisoa, mutta ilman lapsia koin aikoinaan omistavani perheen! Minusta pariskunnatkin ovat perhe; näin ajattelin silloin ja ajattelen nyt. Mutta äidin ja lapsen suhde on minusta jotain aivan muuta. Siinä suhteessa ei voi olla täysin tyytyväinen ilman toista aikuista. On ikuinen kaipuu, jano ja ajatus tulevaisuudesta, ja siten eläminen hetkessä on vaikeaa. Elää osin kuin haavemaailmassa, mielikuvissa ja elämää leimaa jatkuva sitten kun -tunne.

Tuntuu kurjalta, että se ainoa lapsi, jonka sain, joutuu kestämään lapsuutensa ajan sitä, että olen näin tyytymätön. Joudun salailemaan asioita, kun julkisesti ei rinnalla ole sitä ihmistä, jonka kanssa jakaa fyysisyytensä. Ei ole ihmistä, jonka kanssa voisi kuvitella jakavansa elämänsä ja myös osin tämän lapsen. Kertovansa tälle lapsen asioista. Keitä ne nyt kiinnostaisivat? 

Aikaa tangolle, aikaa kuntoilla

Muistan, kuinka Lyylistä oli hauskaa, kun pussailimme Egilin kanssa. Uskon, että kuka tahansa lapsi on tyytyväinen, kun vanhempien tai toisen vanhemman ja tämän rakastetun välillä on avointa hellyyttä. Lapsi on onnellinen siitä, että vanhempi saa hellyyttä osakseen, aivan kuten lapsi itsekin vanhemmaltaan saa. 

Jatkuvasti itkevä, kaipaava ja sureva äiti on lapselle raskas. Onneksi meidän kahden, Lyylin ja minun muodostama kokonaisuus, on kuitenkin avoin, lämmin ja syvä. Pystyn puhumaan lapsentasoisesti kaipauksesta ja surusta.

Ja onneksi viime aikoina itkua on ollut vähemmän. Minulla tunnetusti on paljon omaa tyhjää aikaa, johon voin itkuni ajoittaa. Sitä arvokasta aikaa, jota ruuhkavuosia elävillä ihmisillä ei yleensä ole. Perhettä se ei silti korvaa. Mitä tekisinkään, jos vain voisin vaihtaa aikani rakkauteen? Vaihtaa vapauteni perheeseen. 

Eikä se olisi vain minua varten, vaan myös lastani. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti