lauantai 25. huhtikuuta 2015

Synkkä metsä, kirkas taivas

Kirjoitin kaksi viikkoa sitten pitkän ja perusteellisen kaipuuntäytteisen vuodatuksen, mutta jätin sen julkaisematta, sillä enhän mä muille kertoile mun sydänsuruistani.

Sydämeni on siis ollut myös suloista surua täynnä koko kevään, mutta mitä vehreämmäksi on luonto muuttunut, sitä autuaammin olen alkanut sydänsurujeni lähteen unohtaa. Kenties on auttanut, etten ole nähnyt häntä viikkoihin, pian kuukausiin.

Viikkojen kirjoitushiljaisuuden aikana on täytynyt miettiä myös elämän muita suuria kysymyksiä, etenkin sitä, missä asua. Olisi tarjoutunut mahdollisuus, johon melkein tartuin, mutta sydäntä kuunneltuani päätin valita oman tien. Sen tien, jolle lähdin kolme vuotta sitten. 

Synkän metsän läpikin kuultaa kirkas taivas, ja elämääni ovat ilostuttaneet monet pienet onnelliset hetket. Kerron niistä yhden.

Muutama viikko sitten olin matkalla tangotunnille melko synkeissä mietteissä. Tangoparistani en ollut kuullut aikoihin, ja uumoilin, ettei hän tulisi tunnille nytkään. Mietin, keitä tangossa olisi, keiden kanssa "joutuisin" tanssimaan. Salin alaovella törmäsin kahteen tunnille tulevaan mieheen, joista toista olin tangoharjoitusten lomassa salaa aiemmin vilkuillut. Hän silminnähden ilahtui minut nähdessään, ei sanonut mitään, sillä emme ole koskaan jutelleet, enkä minäkään sanonut sanaakaan, mutta hätkähdin tuosta eleestä. 

Tunnilla silmäilimme tiiviisti toisiamme, ja monen monta kertaa olimme lähellä päästä toistemme pareiksi, mutta päädyimme tanssimaan keskenämme vasta viimeisen tangon. 

Ei kyseessä varmastikaan ole suuri rakkaustarina, vaan osoitus siitä, että elämässä on ihmisiä, joille merkitset jotain, tuntivatpa he sinut taikka eivät. Jotenkin olen onnistunut liikauttamaan jotain hänessä, vain ollen oma itseni, eikä tunne suinkaan ole ollut yksipuolinen. 

Koko alkuvuoden kestäneen epätoivoisen ihastuksen jälkeen tuo tuntui kuin lupaukselta jostain uudesta, kevyemmästä.


sunnuntai 12. huhtikuuta 2015

Lasten parhaat alusvaatteet...

... löytyvät tämän äidin mielestä Polarn o. Pyretiltä

Meillä on ollut nyt vuosia käytössä Po.P:n valkoisia hipsteri-mallisia alushousuja, lukuisia sukkiksia ja jonkin aikaa myös hihaton aluspaita, ja näistä tykkää myös Lyyli. Eivät purista, hierrä ja mikä äidin mielestä parasta, eivät kuulla kaiken maailman rinsessasaagojaan läpi kuviollisiin, ohuisiin mekkoihin. 

Enää en silitä alusvaatteita... Ylhäällä uusi, hieman muuttunut malli aluspaidasta, alhaalla noin kaksi vuotta käytössä ollut yksilö.

Po.P:n sukkahousut nyppyyntyvät herkästi, mutta ovat paksua kudosta ja näyttävät nypyistä huolimatta siisteiltä. Ylläolevista sukkiksista vasemmanpuoleiset ovat noin vuoden vanhat, oikeanpuoleiset luonnonvalkoiset joulun jälkeen hankitut.


Valkoinen on usein lastenkin alusvaatteissa parhautta. 

Katselin tuossa vastikään uusia, ensipesulta poimittuja alusvaatteita ja aloin verrata niitä kolmisen vuotta vanhoihin alkkareihin. Hiukan harmaantumaa toki löytyy noista vanhoista, mutta muuten ovat pitäneet niin mallinsa ja valkoisuutensakin melko lailla hyvin. – Kuvissa valitettavasti valkoisen erot eivät oikein näy. Olen todella tyytyväinen, mutta kyllähän nuo ovat maksaneetkin. Jostain Anttilasta saisi samalla hinnalla varmaan viisi paria kuin Po.P:ilta yhden.

Tällä valinnalla maksamme kuitenkin myös siitä, että tuotetta eivät ole tehneet lapsen kädet Bangladeshissa vaan edes jossain määrin palkattu aikuinen työntekijä Liettuassa. Näin uskon ja luotan. Ja pitäähän sen näkyä hinnassa. 

Tähän asti ollaan pärjätty noin seitsemällä alushousuparilla, joista toki kaikki eivät ole olleet tätä kyseistä merkkiä. Onpa meillä käytössä vielä yksi pari alushousuja, jotka saimme (äitini kautta) ilmaislahjana jostain Libero-kampanjasta. Marimekon 90-senttiset pökät ovat palvelleet uskollisesti noin kuusi vuotta – ja aina vain mahtuvat! 

Nyt kun Lyyli asuu enenevässä määrin äidin kotona, siis kotonaan, alushousujakin tarvitaan enemmän. Niinpä tilasin uusia. Ehkä kuitenkin yhteensä sellainen kaksitoista paria riittää. Meillä laatu korvaa määrän.

Pyykkiä pesen usein, mikä on joskus paheksuttavaakin. En kestä likaa missään muodossa, enkä hajuja senkään vertaa. Nämä valkoiset tosin ovat pyykinpesijän unelma: ei värinlähtövaaraa, ei kuvankuoriutumisuhkaa. 

Joten hei vaan kaikki rinsessapikkarit, toivottavasti teidän aikanne on alushousuissa ohi. Mekoissa koreilkaa, sillä teitä eivät täällä haasta alusvaatteiden kiljuvat kuvat! 

 Hipsteri-malli on ollut tytölle mieleinen. Tosin jos olisin hankkinut jotain muuta mallia, olisiko hän huomannut eroa? Täytyypä testata ensi kerralla!

lauantai 11. huhtikuuta 2015

Ruoka maistuu taas

Sairastin tuossa parina edellisenä päivänä ilmeisesti noroviruksen aiheuttaman vatsataudin, sen verran raju ja kuvaukseen sopiva oli tuo äkillinen sairastuminen. Ja oli paha olla, hui. En muistanutkaan, miten hurjaa on olla fyysisesti todella heikoilla.

Sairastamisesta huolimatta jaksoin tapani mukaan pientä puuhailua. En varmaan oikein tajunnut kuin taudin vasta hellitettyä, että olin todellakin virustaudissa. Epäilin nimittäin alusta asti, että olin saanut vain jonkin tavallista rajumman närästyskohtauksen. Niinpä pesin pyykkiä kuin hullu, opiskelin espanjaa, kirjoittelin ja muuta tavallista, ja eilen uskaltauduin jopa kauppaostoksille. Vikatikki tietenkin, ja olo oli illalla aika vaisu, sen lisäksi, että tuolla reissulla sitten tartutin tietämättäni kenties kymmeniä muita...

Todellisen muistutuksen elämän heikkoudesta sain, kun kävin illalla suihkussa, mutten jaksanut olla siellä loppuun asti – hiusten hoitokäsittely piti unohtaa. Tuli nimittäin niin ontelo olo, että oli pakko käydä istumaan ja häipätä saman tien unille, hampaita pesemättä tai mitään muitakaan iltatoimia tekemättä. Harvoin näin käy minulle, ja kyllä tuo hiukkasen pelotti. Siihen nähden tuntuu kummalliselta, että nyt on olo lähes normaali: jaksoin jopa joogata tänään hiukan! Ja ruoka maistuu, siitä iloitsen!

Tervehtymisestä kielivät kuitenkin etupäässä kyyneleet. Olen itkenyt yksinäisyyttä, sillä tällaisen taudin jäljiltä ihminen on henkisesti aika herkillä. Tuntui erityisen kurjalta, että piti peruuttaa viikonlopun kaikki mukavat ja elämälle merkitystä antavat menot. Jos en olisi sinkku, minulla olisi ollut joku, joka olisi lohduttanut – ja käynyt ostamassa kaupasta jaffaa. Tai joku, joka olisi kanssapahoinvoinut. Nyt yksinäisyys korostui: sinkkuna voi olla sosiaalinen vain, kun on terve. Perheellisenä joudut olemaan sosiaalinen lähes aina, halusit tai et. 

Hiukanko moni perheenäiti olisi kateellinen tällaisesta itselle omistetusta illasta, jollaisen saan taas viettää. Itseä tämä ei kiehdo yhtään; onhan näitä tullut lukemattomia vietettyä. Kirjoittelen, lueskelen, roikun netissä, opiskelen espanjaa. Ilta menee kyllä nopeasti, mutta surullista on, että näin kellon lähestyessä puolta kymmentä rupean miettimään, että josko pian menisi unille, niin ei tarvitsisi odottaa sitä, että jotain mukavaa tapahtuisi. Tuntuu niin tyhjältä, ja tyhjyyttä on hyvä täyttää nukkumalla. 

Huomenna on toivottavasti monella tapaa kevyempi päivä. Ehkä jopa tapaan jonkun ihmisen, jonka kanssa voi vaihtaa pari sanaa.



perjantai 10. huhtikuuta 2015

Mustaa, mustavalkoista

Kevään kynnyksellä kannattaa ostaa talvisaappaat. Kannattaa, koska se on edullista.

Pitäkää minua shoppailijana tai älkää, mutta laskin, että tänä vuonna olen ostanut itselleni tasan kaksi vaatekappaletta, kahdet sukkahousut. Kenkiä sitten tosin kolmet, mutta aika lailla olosuhteiden pakosta.

Vanhat talvisaappaat täyttivät helmikuussa yhdeksän vuotta, ja aika pian sen jälkeen repesivät niin pahasti, että niiden aika oli lopussa.

Niinpä suoritin elämäni kolmanneksi nopeimmat kenkäkaupat: kymmentä vaille kuusi liikkeeseen, joka menee kuudelta kiinni. Viisi vaille kuusi olimme Lyylin kanssa jo ulkona uusien saappaiden kera. Ehdin kokeilla kolmea paria. 

Nämä uudet ovat ihanat. Vielä mieluisammat kuin yhdeksän vuoden takaiset varsin mainiot talvisaappaat. Uudet ovat kokomustat ja kuvioidut samalla tapaa kuin lempitakkini, joka kyllä sekin vetelee viimeisiään. 

Katsotaan, kestävätkö nämä yhdeksää vuotta. Epäilen, mutta hyvin jos hoitaa, niin kenties. Ajattelin muuten kenkien hoidossa siirtyä nahkaöljyihin – kellään kokemusta? 



sunnuntai 5. huhtikuuta 2015

Aika on

Loma on tehnyt terää! Tulimme maalle torstaina ystävän kyydissä, ja mielentila oli rauhaton, jopa pahantuulinen. Väsymystä, kaipuuta, kiukkua.

Aika pian olotila vaihtui rauhallisen levolliseksi. Tarvitsin "kotikodin" seuraa, lepoa ja joutenoloa, kaiken lisäksi kun flunssa iski päälle. Lyylikin sairasti vatsataudin, ja niinpä pitkäperjantai meni pääasiassa sisätiloissa lueskellen, espanjaa opiskellen ja vaikkapa Astrid Lindgren -dokkaria katsellen. 

Arkista, suorastaan liioitellun arkista, vaikka on kristikunnan suurin juhla! Huomenna maanantaina, toisena pääsiäispäivänä, kun palataan kotiin, suunnitelmissa on pestä ikkunat. Kevät tulkoon lopullisesti tällä tavoin. 

Huhtikuun ja toukokuun viikoista on tulossa suunnattoman kiireisiä, kuten keväisin yleensä: on koulutuksia, tanssikorttien tanssit on tanssittava, jonkin verran juhliakin ja elämänmuutoksia ainakin ruokavalion suhteen on tiedossa. Jännityksellä odotan, mitä muuta on muutettava kuin elämä sokerittomaksi.

Yhden lääkärin määräyksestä olen nyt siis ainakin useita kuukausia täysin ilman valkoista sokeria. Jossain vaiheessa täytyy käväistä ravintoneuvonnassa, jotta tietää, mitä saa ja mitä pitää syödä. Odottelen nyt kuitenkin ensin lopullisen tuomion; laboratiokokeiden tulosten pitäisi olla ensi viikolla valmiit.

Olen iloinen siitä, että olen jaksanut tutkia ja hoitaa itseä ja ehkä pikkuhiljaa vähän rauhoittaakin elämää. Jotenkin tuntuu siltä, että olen vapaampi nyt kuin aikoihin, vaikka muodollisesti rajoitteita on enemmän. Jotenkin ei jaksaisi selitellä muuttunutta elämäänsä kenellekään, vaikka varmasti pitää, ja vähän huvittaa se, että taas päällä on tällaisia "ruokakikkailuita", niin kuin niitä ei minulla nyt olisi useaan eri otteeseen ollut ennenkin! Mutta minkäs teet; ehkä olen vasta nyt ratkaisujen äärellä? Ja toisaalta, kenellepä se kuuluu, mitä syön, vaikka sosiaalista syömistä tietyistä ruokalajeista kieltäytyminen tietysti rajoittaa. Ehkäpä tästä lähtien syön entistä useammin yksin tai vain sellaisissa olosuhteissa, joissa ei selittelyjä tarvita.

Monella tapaa olen kyllästynyt puolustelemaan valintojani ja elämääni. En tiedä, miksi edelleen tunnen syyttelyjen ja syyllistämisen taakan harteillani. Ehkä aikaa ei ole vieläkään kulunut menneestä raskaasta elämästä tarpeeksi. 

Tai ehkä on aika vaihtaa näkökulmaa, kuten ystävä jokin aikaa sitten totesi. Ehkä kysymys ei olekaan ajan kulumisesta.