lauantai 11. huhtikuuta 2015

Ruoka maistuu taas

Sairastin tuossa parina edellisenä päivänä ilmeisesti noroviruksen aiheuttaman vatsataudin, sen verran raju ja kuvaukseen sopiva oli tuo äkillinen sairastuminen. Ja oli paha olla, hui. En muistanutkaan, miten hurjaa on olla fyysisesti todella heikoilla.

Sairastamisesta huolimatta jaksoin tapani mukaan pientä puuhailua. En varmaan oikein tajunnut kuin taudin vasta hellitettyä, että olin todellakin virustaudissa. Epäilin nimittäin alusta asti, että olin saanut vain jonkin tavallista rajumman närästyskohtauksen. Niinpä pesin pyykkiä kuin hullu, opiskelin espanjaa, kirjoittelin ja muuta tavallista, ja eilen uskaltauduin jopa kauppaostoksille. Vikatikki tietenkin, ja olo oli illalla aika vaisu, sen lisäksi, että tuolla reissulla sitten tartutin tietämättäni kenties kymmeniä muita...

Todellisen muistutuksen elämän heikkoudesta sain, kun kävin illalla suihkussa, mutten jaksanut olla siellä loppuun asti – hiusten hoitokäsittely piti unohtaa. Tuli nimittäin niin ontelo olo, että oli pakko käydä istumaan ja häipätä saman tien unille, hampaita pesemättä tai mitään muitakaan iltatoimia tekemättä. Harvoin näin käy minulle, ja kyllä tuo hiukkasen pelotti. Siihen nähden tuntuu kummalliselta, että nyt on olo lähes normaali: jaksoin jopa joogata tänään hiukan! Ja ruoka maistuu, siitä iloitsen!

Tervehtymisestä kielivät kuitenkin etupäässä kyyneleet. Olen itkenyt yksinäisyyttä, sillä tällaisen taudin jäljiltä ihminen on henkisesti aika herkillä. Tuntui erityisen kurjalta, että piti peruuttaa viikonlopun kaikki mukavat ja elämälle merkitystä antavat menot. Jos en olisi sinkku, minulla olisi ollut joku, joka olisi lohduttanut – ja käynyt ostamassa kaupasta jaffaa. Tai joku, joka olisi kanssapahoinvoinut. Nyt yksinäisyys korostui: sinkkuna voi olla sosiaalinen vain, kun on terve. Perheellisenä joudut olemaan sosiaalinen lähes aina, halusit tai et. 

Hiukanko moni perheenäiti olisi kateellinen tällaisesta itselle omistetusta illasta, jollaisen saan taas viettää. Itseä tämä ei kiehdo yhtään; onhan näitä tullut lukemattomia vietettyä. Kirjoittelen, lueskelen, roikun netissä, opiskelen espanjaa. Ilta menee kyllä nopeasti, mutta surullista on, että näin kellon lähestyessä puolta kymmentä rupean miettimään, että josko pian menisi unille, niin ei tarvitsisi odottaa sitä, että jotain mukavaa tapahtuisi. Tuntuu niin tyhjältä, ja tyhjyyttä on hyvä täyttää nukkumalla. 

Huomenna on toivottavasti monella tapaa kevyempi päivä. Ehkä jopa tapaan jonkun ihmisen, jonka kanssa voi vaihtaa pari sanaa.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti