lauantai 25. huhtikuuta 2015

Synkkä metsä, kirkas taivas

Kirjoitin kaksi viikkoa sitten pitkän ja perusteellisen kaipuuntäytteisen vuodatuksen, mutta jätin sen julkaisematta, sillä enhän mä muille kertoile mun sydänsuruistani.

Sydämeni on siis ollut myös suloista surua täynnä koko kevään, mutta mitä vehreämmäksi on luonto muuttunut, sitä autuaammin olen alkanut sydänsurujeni lähteen unohtaa. Kenties on auttanut, etten ole nähnyt häntä viikkoihin, pian kuukausiin.

Viikkojen kirjoitushiljaisuuden aikana on täytynyt miettiä myös elämän muita suuria kysymyksiä, etenkin sitä, missä asua. Olisi tarjoutunut mahdollisuus, johon melkein tartuin, mutta sydäntä kuunneltuani päätin valita oman tien. Sen tien, jolle lähdin kolme vuotta sitten. 

Synkän metsän läpikin kuultaa kirkas taivas, ja elämääni ovat ilostuttaneet monet pienet onnelliset hetket. Kerron niistä yhden.

Muutama viikko sitten olin matkalla tangotunnille melko synkeissä mietteissä. Tangoparistani en ollut kuullut aikoihin, ja uumoilin, ettei hän tulisi tunnille nytkään. Mietin, keitä tangossa olisi, keiden kanssa "joutuisin" tanssimaan. Salin alaovella törmäsin kahteen tunnille tulevaan mieheen, joista toista olin tangoharjoitusten lomassa salaa aiemmin vilkuillut. Hän silminnähden ilahtui minut nähdessään, ei sanonut mitään, sillä emme ole koskaan jutelleet, enkä minäkään sanonut sanaakaan, mutta hätkähdin tuosta eleestä. 

Tunnilla silmäilimme tiiviisti toisiamme, ja monen monta kertaa olimme lähellä päästä toistemme pareiksi, mutta päädyimme tanssimaan keskenämme vasta viimeisen tangon. 

Ei kyseessä varmastikaan ole suuri rakkaustarina, vaan osoitus siitä, että elämässä on ihmisiä, joille merkitset jotain, tuntivatpa he sinut taikka eivät. Jotenkin olen onnistunut liikauttamaan jotain hänessä, vain ollen oma itseni, eikä tunne suinkaan ole ollut yksipuolinen. 

Koko alkuvuoden kestäneen epätoivoisen ihastuksen jälkeen tuo tuntui kuin lupaukselta jostain uudesta, kevyemmästä.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti