maanantai 25. toukokuuta 2015

Kaiken ei tarvitse mennä niin kuin oli etukäteen suunniteltu

Kävelin eilen milongasta kotiin kauniissa, pehmeässä kevätillassa. Matkallani halki Kumpulan eteläisen puistoalueen linnut lauloivat vaaleanvihreässä vehreydessä. Näin monia nuoria pariskuntia kujertelemassa ja kuhertelemassa. Mietin, kuinka hienoa olisi ollut kulkea tuo lyhykäinen matka jonkun tietyn, merkittävän ihmisen kanssa. Olin kuitenkin niin väsynyt, etten oikeastaan kaivannut ketään vierelleni. 

Milonga teki hyvää, vaikka en tanssinut kuin puolikkaan tandan. Olen aivan varma, että tässä keväisessä tunnetilassa oloni olisi ollut aivan toinen, jos olisin viettänyt illan yksin – tai jossain sellaisessa paikassa, jossa olisin ollut muista poikkeava. Nyt sain puuhastella rauhassa tangosalin keittiössä, jutella useiden eri ihmisten kanssa niitä näitä ja kaihoisasti seurata tanssivia pareja. Oli hidasta ja helppoa, sillä olin päättänyt, etten altista itseäni tanssille; se on aina suuri, joskus liian suuri panostus tässä taitotason vaiheessa.

Jäin odottamaan kevään viimeistä tangotuntia, ja mietin, että jälleen on hyvästien aika. Vaihdan opettajaparia, ja menetän ryhmää vaihtaessani samalla tietysti kaikki ne ihmiset, joihin kanssa totuin pikkuhiljaa tanssimaan. 

Kipuilen edelleen myös sydänsuruni kanssa. Oudosti olen silti äärettömän tyyni, jopa alistunut, sillä odotan nöyrästi sitä hetkeä, jolloin huomaan, että tunteita ei enää ole. Etten enää kaipaa toista millään tasolla. Olen hyvin lähellä tuota sykähdystä, hoksausta, rapsahdusta; millä sanalla sitä nyt pystyisikään kuvaamaan. Sitä hetkeä, jolloin tajuaa, että mitä ihmettä tuossa ihmisessä näki, sitä hetkeä, jolloin päästää kokonaan irti, eikä surekaan enää. Hymyilee ehkä oudosti, hieman haikeasti, kun tajuaa, että ne haaveet ja mielikuvat, joita oli päässään kehitellyt, olivat naurettavia, epärealistisia ja uudesta perspektiivistä katsoen täysin turhia ja mielenkiinnottomia.

Mietin samalla myös niitä ystäviäni, jotka vuodesta toiseen etsivät rinnalleen sitä oikeaa. Miksi maailma on niin epäreilu, että jotkut löytävät, jotkut eivät – ja jotkut löytävät, mutta menettävät. 

Ei toisten onni meiltä etsiviltä ole pois, mutta helpompaa olisi, jos saisi vain kulkea vehreässä laaksossa vailla tietoutta siitä, mitä elämä voisi olla. Vuodet vierivät nopeasti, ja siksi on kiire. Jos saisin pysäytettyä ikääntymisen tähän hetkeen, en huolehtisi lainkaan näin paljon. Voisin mieluusti viettää vuosiakin yksin, harrastaa, matkustaa, asuakin ulkomailla Lyylin kanssa. Mutta tiedän, että jäljellä oleva hehkeys, energia ja hedelmällisyys on pian ohi. Se tekee mieleni levottomaksi ja hyvin surulliseksi.

Tänään olkoon silti edelleen pehmeää ja kaunista, sillä olen alkanut ajatella niin, että yksinkin voi elää onnellista elämää, vaikka sitten loppuun asti. 



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti