perjantai 25. syyskuuta 2015

Suloisia suolakiteitä

Paistaa se aurinko risukasaankin. 

Vaikka kaikki ei edelleenkään ole hyvin, eikä tule koskaan olemaankaan, ylirasitustilani on voitettu viettämällä laatuaikaa yksinään – ja menemällä nukkumaan tarpeeksi ajoissa. Ilmeisesti kuormitan itseäni kaikella mahdollisella, töillä ja vapaa-ajan puuhilla, mutta väsyn myös siitä, kun olen pitkiä pätkiä lapsen kanssa kahden. Vaikka se on ihaninta, se puuduttaa ja uuvuttaa. 

Voi kuinka niin toivoisinkaan, että arkea kevittäisi joku ihana mies, jolle voisi jakaa paitsi ilojaan, myös huoliaan. Stressi olisi silloin – kokemuksen rintaäänellä sanottuna – siedettävämpää. Ehkä en repeilisi näin pahasti kuin viime aikoina, kun joku ottaisi joskus kainaloon. 

Nyt on kuitenkin näin, ja näin on hyvä. Nämä tavalliset taikasanat kirjoitettuani ryhdyn runojen äärelle. Tänään lukupiirissä on käsiteltävänä sisareni kokoama ja kääntämä afrikkalaisen runouden antologia Korallia ja suolakiteitä

Eräänlaisia elämän suolakiteitä löytyy myös tyttären pöydältä. Sitäkö ensiksi siivoamaan?



keskiviikko 23. syyskuuta 2015

Surullinen

Tihentyneestä postaustahdistakin sen huomaa, että olen taas entistä surullisempi. Surullisempi ja yksinäisempi. Tai toisinpäin. Kuinka vain sen haluatte. 

Miten sitä voi taas niin pettyä elämänkulkuun ja ihmiskuntaan. (Enkä tarkoita tällä vallassaolevia poliitikkoja.) Oikeastaan en edes ole vihainen kenellekään – ja sehän minua vähän huolestuttaakin. Olen vain niin pettynyt siihen, että elämästä tuli tällaista, ja peloissani sen tähden, mitä maailmalle olemme tehneet. 

Ensinnäkin harmittaa, että minulla on kauheasti kaiken maailman tuttuja, ihania ihmisiä, mutta ne muutamat syvälliset ihmissuhteet ovat elämän rankkojen tuulien kaadettua minut hävinneet tuon tuulen mukana. Tuulen viemää on parisuhteen päättymisen jälkeen se yhteisö, johon kerran kuuluin. Ehkä se olisi hajonnut muutenkin, näinhän meille kolmi–nelikymppisille käy, mutta hajoamisen olisi kestänyt paremmin, kun rinnalla olisi joku, jolle olisin tärkein. Nyt olen vain hankala, väsynyt, surullinen ihminen.

Vanha, sama lauluhan tuo on, monesti täällä jo kuultu, mutta niin harvinaisen usein sen melodia kaikuu edelleen näissä tyhjissä nurkissa. Ei ihminen niin nopeasti toivu menetyksistään kuin haluaisi. Ja moni asia jatkuu päällisin puolin entisenä; jatkuisi varmaan syvällisemminkin, mutta olen ikään kuin itse tehnyt valinnan astua syrjään. Kun luottamus on rapissut, miten enää olisi paluuta entiseen? Jotain perustavanlaatuista on muuttunut, tai sitten vain me ihmiset olemme ajan hiottua särmiämme muuttaneet muotoamme. Ei kukaan ole enää samanlainen, vähiten minä itse. 

Tarkoitus ei ole syyttää ketään, vaikka moni varmasti lukee nuo ylläolevat sanat syytöksinä. Elämä vain koettelee, kaikkia meitä tavallaan, ja jotkut kestävät sitä paremmin. Minä en kestänyt. 

On vaikea tajuta, että pariskuntaillallisten aika on ohi. Tapaan kyllä ystäviä, usein kiireessä lasten kanssa tahi ilman. Saatan istua iltaa ystävän kanssa, mutten enää ole osa perheillallisia tai pariskuntien välisiä ravintolailtoja. Eikä tämä ole kenenkään vika – ei kai kukaan järkevä ihminen kutsu sinkkuja mukaan pariskuntatreffeille tai perheettömiä perhetapahtumiin. En minäkään kutsuisi. Ja jos minut joku kutsuisi, kieltäytyisin surullisena ja tietysti onnellisena siitä, että minut on huomioitu, mutta olisin samalla varma siitä, että on parasta jättäytyä pois.

Surettaa, ehkä syyttä, mutta joskus täytyy päästä purkamaan suruaan, ettei tapahdu kauheampaa kuin kyyneleet. 

maanantai 21. syyskuuta 2015

Vauvakuumeessa

Näin aamulla Facea selaillessani kuvan raskaana olevasta tutusta, josta ei ollutkaan pitkään aikaan kuulunut mitään naamakirjan sivuilla. Henkilöä en oikeastaan tunne, ollaan vaan vanhoja koulukavereita, mutta raskausuutinen jäi mietityttämään koko päiväksi. Ehkä siksi, että juuri toista lastaan odottavien, suunnilleen samanikäisten tuttujen kohdalla sitä samaistuu niin vahvasti odottajaan.

Kaipa siinä siis nousi vauvakuume. Ikävä kyllä aika alkaa olla valunut tiimalasistani, enkä enää todellisuudessa pysty kuvittelemaan, että enempää lapsia saisin. Ei se varmasti tämänikäisenä enää kovin helppoa olisi, vaikka sopiva isäkandidaatti olisi rinnalle löytynytkin.


En olisi kaivannut yhtään tällaista haikeutta jo valmiiksi vaikeisiin päiviin. Viime viikko oli ilkeäsävyiseksi kääntyneen keskusteluilmapiirin takia raskas; oli yleislakosta mitä mieltä tahansa, kaveripiiristä on varmasti ikävä löytää ihmisiä, jotka uhkailevat ns. toimenpiteillä lakkolaisia. Ohessa itkin päivittäin Veikkoa, mitä en enää aivan joka päivä sentään tee. Rupesin itkemään jopa kesken koulutuspäivän; lisäksi jouduin kuivaamaan kyyneleitä ratikkamatkalla ja kaivamaan esiin nenäliinapinon iltapäiväkerhon ohjaajan kanssa kuulumisia vaihtaessani. Loppuviikolla itkin vähemmän, koska olin vain niin väsynyt, etten jaksanut keskittyä enää kuin olennaiseen. Kaiken kukkuraksi venäytin perjantaina tangossa selkäni. Onneksi sain hierojan sunnuntaille, ja Lyyli jäi ensimmäistä kertaa yksin kotiin yli tunnin ajaksi. 


Kiitollisuudenkin aiheita siis riittää. Näin viikon alussa olen taas uudessa iskussa, vaikka päätä särkeekin. Tänään ajattelin, että ilman näitä ruhtinaallisia opettajan lomia olisin kuitenkin aika äkkiä vielä enemmän sekaisin, jollen sitten aivan poissa pelistä. Tämänkin viikon jaksan sen voimalla, että syysloma kestää tänä vuonna kokonaisen viikon. Ehkä jossain vaiheessa on aika miettiä alanvaihtoa, mutta nyt nautin siitä, että työssäni akateemiset sisällöt ovat helppoja ja lapset vaikkakin vaativia, myös hurmaavia ja ainutlaatuisen kiehtovia. 

Lyyli kaikista maailman lapsista tietysti on minusta se hurmaavin; keskustelut, joita käymme ovat usein mitä avarruttavimpia. Pieni mussukkani on niin ajattelevainen ja järkevä, että oma höyrypäinen käyttäytymiseni saa siihen peilattuna hieman omituisen sävyn. Jossain asiassa olemme kuitenkin samanlaisia: vaatekriiseilemme molemmat. Se on harvinaisen useana aamuna tullut todistettuna, kiireen keskellä tietenkin. 


Äsken kävimme keskustelun vauvakuumeeni innoittamana:

Äiti: Voi, mä niin haluaisin vauvan.
Lyyli: Mut sithän sulla ois kaks lasta.
Äiti: Oikeastaan mä oisin halunnut kolme lasta.
Lyyli: Sithän sä menettäisit hermot kokonaan!
Äiti: Se on kyllä harvinaisen totta!

Ehkä siis parempi näin. Pysyköön suutari lestissään! 

perjantai 18. syyskuuta 2015

Pinkiksi muuttunut elämä

Viime viikonloppuna vietin kenties viimeiseksi jäävän kesäpäivän ystävän mökillä Savonlinnassa, Saimaan saaressa. Aurinko poltti ihoni punaiseksi – mitä sitä nyt syyskuussa aurinkorasvoja tajuaisi käyttää.

Luin tuon pikaloman aikana kaksi kuukautta kesken olleen Elämän ilon loppuun, ohessa noin sata Hesaria. Selailin pari tietokirjaa läpi monipuolisilta, rönsyileviltä keskusteluilta ehtiessäni. Oliko tuo viikonloppu vuoteni paras? Ehkä, vaan mitä niitä nyt vertailemaan.

Kertoo jotain arkeni rytinästä, kun viikonloppuna yks kaks yllättäen huudahdin ääneen: "Blogini. Olen unohtanut blogini olemassaolon." Ja huolimatta siitä, että tuosta huudahduksesta lähtien blogi on pyörinyt mielessäni, ehdin sen äärelle vasta nyt.

En ole ehtinyt syksyllä paljon muutakaan. Tangoa harrastan entistä harvemmin, espanjaa luen hyvin harvoin, jos silloinkaan. 

Elämä muuttui, kun lapsi muutti pysyvästi luokseni. 

Muutos on kuitenkin parasta, mitä minulle on pitkään aikaan tapahtunut. Rakas lapsi omassa kodissa, yhdessä kodissa, kuten minun suppeassa maailmankuvassani kuuluukin. Sitä edeltäneiden kolmen ja puolen vuoden aikana hän asui kahdessa kodissa; järjestely oli toimiva ja antoi minulle paljon liikkumavaraa. Ehdin. Ehdin sellaisia asioita, joita äidit eivät yleensä ehdi.

Niinä vuosina ehdin myös toipua elämäni surusta. Niinpä nyt ei tarvitse enää kiirehtiä parantamaan itseään masentuneesta ja katkerasta ihmisestä sellaiseksi, joka aina olen halunnut olla, sillä olen saavuttanut päämääräni. Olen se ihminen, joka haluan olla ja joka minun pitää olla.

Olen lisäksi järjestänyt elämäni sellaiseksi, että kestän sitä loppuun asti tällaisenaan. Toki kaipaan uutta rakkautta vierelleni, ja mietin jo kauhuissani lapsen kasvamista ja sitä, kuinka yksin sitten jään, kun hän tästä muuttaa omilleen, mutta siksipä juuri nautin näistä vuosista lapsen kanssa kahden. Mielellään yhä enenevässä määrin kaksin. (Surulla kaivaten sitä kolmatta, joka on lapsen sanojen mukaan avaruudessa. Tähtemme avaruudessa.)

Lääkkeeni jaksamiselle ja uusille, pienemmille ehtimisille on vähentää kaverien näkemistä, ennaltamäärättyjä vapaa-ajan rientoja ja jatkuvaa sadan asian yhtäaikaista pyörittämistä. 

Enkä tarkoita sitä, etteivätkö ystävät ole tärkeitä, mutta minulla tuntuu menneen kaverit ja ystävät viime vuosina keskenään sekaisin. Erhettä on vaikea korjata, sillä se voi satuttaa ja torjumalla kolhin ihmisiä, mutta nyt on vedettävä sellaiset rajat, joiden sisällä meidän kahden on raikkainta hengittää.