perjantai 18. syyskuuta 2015

Pinkiksi muuttunut elämä

Viime viikonloppuna vietin kenties viimeiseksi jäävän kesäpäivän ystävän mökillä Savonlinnassa, Saimaan saaressa. Aurinko poltti ihoni punaiseksi – mitä sitä nyt syyskuussa aurinkorasvoja tajuaisi käyttää.

Luin tuon pikaloman aikana kaksi kuukautta kesken olleen Elämän ilon loppuun, ohessa noin sata Hesaria. Selailin pari tietokirjaa läpi monipuolisilta, rönsyileviltä keskusteluilta ehtiessäni. Oliko tuo viikonloppu vuoteni paras? Ehkä, vaan mitä niitä nyt vertailemaan.

Kertoo jotain arkeni rytinästä, kun viikonloppuna yks kaks yllättäen huudahdin ääneen: "Blogini. Olen unohtanut blogini olemassaolon." Ja huolimatta siitä, että tuosta huudahduksesta lähtien blogi on pyörinyt mielessäni, ehdin sen äärelle vasta nyt.

En ole ehtinyt syksyllä paljon muutakaan. Tangoa harrastan entistä harvemmin, espanjaa luen hyvin harvoin, jos silloinkaan. 

Elämä muuttui, kun lapsi muutti pysyvästi luokseni. 

Muutos on kuitenkin parasta, mitä minulle on pitkään aikaan tapahtunut. Rakas lapsi omassa kodissa, yhdessä kodissa, kuten minun suppeassa maailmankuvassani kuuluukin. Sitä edeltäneiden kolmen ja puolen vuoden aikana hän asui kahdessa kodissa; järjestely oli toimiva ja antoi minulle paljon liikkumavaraa. Ehdin. Ehdin sellaisia asioita, joita äidit eivät yleensä ehdi.

Niinä vuosina ehdin myös toipua elämäni surusta. Niinpä nyt ei tarvitse enää kiirehtiä parantamaan itseään masentuneesta ja katkerasta ihmisestä sellaiseksi, joka aina olen halunnut olla, sillä olen saavuttanut päämääräni. Olen se ihminen, joka haluan olla ja joka minun pitää olla.

Olen lisäksi järjestänyt elämäni sellaiseksi, että kestän sitä loppuun asti tällaisenaan. Toki kaipaan uutta rakkautta vierelleni, ja mietin jo kauhuissani lapsen kasvamista ja sitä, kuinka yksin sitten jään, kun hän tästä muuttaa omilleen, mutta siksipä juuri nautin näistä vuosista lapsen kanssa kahden. Mielellään yhä enenevässä määrin kaksin. (Surulla kaivaten sitä kolmatta, joka on lapsen sanojen mukaan avaruudessa. Tähtemme avaruudessa.)

Lääkkeeni jaksamiselle ja uusille, pienemmille ehtimisille on vähentää kaverien näkemistä, ennaltamäärättyjä vapaa-ajan rientoja ja jatkuvaa sadan asian yhtäaikaista pyörittämistä. 

Enkä tarkoita sitä, etteivätkö ystävät ole tärkeitä, mutta minulla tuntuu menneen kaverit ja ystävät viime vuosina keskenään sekaisin. Erhettä on vaikea korjata, sillä se voi satuttaa ja torjumalla kolhin ihmisiä, mutta nyt on vedettävä sellaiset rajat, joiden sisällä meidän kahden on raikkainta hengittää. 



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti