keskiviikko 23. syyskuuta 2015

Surullinen

Tihentyneestä postaustahdistakin sen huomaa, että olen taas entistä surullisempi. Surullisempi ja yksinäisempi. Tai toisinpäin. Kuinka vain sen haluatte. 

Miten sitä voi taas niin pettyä elämänkulkuun ja ihmiskuntaan. (Enkä tarkoita tällä vallassaolevia poliitikkoja.) Oikeastaan en edes ole vihainen kenellekään – ja sehän minua vähän huolestuttaakin. Olen vain niin pettynyt siihen, että elämästä tuli tällaista, ja peloissani sen tähden, mitä maailmalle olemme tehneet. 

Ensinnäkin harmittaa, että minulla on kauheasti kaiken maailman tuttuja, ihania ihmisiä, mutta ne muutamat syvälliset ihmissuhteet ovat elämän rankkojen tuulien kaadettua minut hävinneet tuon tuulen mukana. Tuulen viemää on parisuhteen päättymisen jälkeen se yhteisö, johon kerran kuuluin. Ehkä se olisi hajonnut muutenkin, näinhän meille kolmi–nelikymppisille käy, mutta hajoamisen olisi kestänyt paremmin, kun rinnalla olisi joku, jolle olisin tärkein. Nyt olen vain hankala, väsynyt, surullinen ihminen.

Vanha, sama lauluhan tuo on, monesti täällä jo kuultu, mutta niin harvinaisen usein sen melodia kaikuu edelleen näissä tyhjissä nurkissa. Ei ihminen niin nopeasti toivu menetyksistään kuin haluaisi. Ja moni asia jatkuu päällisin puolin entisenä; jatkuisi varmaan syvällisemminkin, mutta olen ikään kuin itse tehnyt valinnan astua syrjään. Kun luottamus on rapissut, miten enää olisi paluuta entiseen? Jotain perustavanlaatuista on muuttunut, tai sitten vain me ihmiset olemme ajan hiottua särmiämme muuttaneet muotoamme. Ei kukaan ole enää samanlainen, vähiten minä itse. 

Tarkoitus ei ole syyttää ketään, vaikka moni varmasti lukee nuo ylläolevat sanat syytöksinä. Elämä vain koettelee, kaikkia meitä tavallaan, ja jotkut kestävät sitä paremmin. Minä en kestänyt. 

On vaikea tajuta, että pariskuntaillallisten aika on ohi. Tapaan kyllä ystäviä, usein kiireessä lasten kanssa tahi ilman. Saatan istua iltaa ystävän kanssa, mutten enää ole osa perheillallisia tai pariskuntien välisiä ravintolailtoja. Eikä tämä ole kenenkään vika – ei kai kukaan järkevä ihminen kutsu sinkkuja mukaan pariskuntatreffeille tai perheettömiä perhetapahtumiin. En minäkään kutsuisi. Ja jos minut joku kutsuisi, kieltäytyisin surullisena ja tietysti onnellisena siitä, että minut on huomioitu, mutta olisin samalla varma siitä, että on parasta jättäytyä pois.

Surettaa, ehkä syyttä, mutta joskus täytyy päästä purkamaan suruaan, ettei tapahdu kauheampaa kuin kyyneleet. 

2 kommenttia:

  1. Pariskuntaillallisten? En ole hoksannut tuommosta mureaihetta ennen kuin nyt mainitsit. En ole ollut koskaan pariskuntaillallisella enkä aio ikinä mennä. Entäs jos ei tarviis ihmisiä luokitella "sinkkuihin" - ja muihin? Miksi noita kadehtimiasi parisuuteessa eläviä ei kutsuta jollain hauskalla nimityksellä, vaikkapa "pankku". Useimpia heistä ei ole mitään aihetta kahdehtia, päinvastoin!

    VastaaPoista
  2. :) Niinpä! Ehdin entisessä elämässäni olla monilla ihanilla pariskuntaillallisilla, ja siksipä niiden perään nyt kovasti huutelenkin. Eikä tosiaan pankkuja ainakaan kaikissa tilanteissa ja elämänvaiheissa ole syytä kadehtia, mutta silti kaipaan ja muistelen parisuhdeaikaani kaiholla. Jos saisin valita, ei olisi epäilystäkään, ettenkö valitsisi sitä vaihtoehtoa. Mutta nyt kun ei ole vaihtoehtoja, pysytään kiltisti tällä puolella ruohokenttää ja nautitaan oman ruohon vihreydestä.

    VastaaPoista