maanantai 21. syyskuuta 2015

Vauvakuumeessa

Näin aamulla Facea selaillessani kuvan raskaana olevasta tutusta, josta ei ollutkaan pitkään aikaan kuulunut mitään naamakirjan sivuilla. Henkilöä en oikeastaan tunne, ollaan vaan vanhoja koulukavereita, mutta raskausuutinen jäi mietityttämään koko päiväksi. Ehkä siksi, että juuri toista lastaan odottavien, suunnilleen samanikäisten tuttujen kohdalla sitä samaistuu niin vahvasti odottajaan.

Kaipa siinä siis nousi vauvakuume. Ikävä kyllä aika alkaa olla valunut tiimalasistani, enkä enää todellisuudessa pysty kuvittelemaan, että enempää lapsia saisin. Ei se varmasti tämänikäisenä enää kovin helppoa olisi, vaikka sopiva isäkandidaatti olisi rinnalle löytynytkin.


En olisi kaivannut yhtään tällaista haikeutta jo valmiiksi vaikeisiin päiviin. Viime viikko oli ilkeäsävyiseksi kääntyneen keskusteluilmapiirin takia raskas; oli yleislakosta mitä mieltä tahansa, kaveripiiristä on varmasti ikävä löytää ihmisiä, jotka uhkailevat ns. toimenpiteillä lakkolaisia. Ohessa itkin päivittäin Veikkoa, mitä en enää aivan joka päivä sentään tee. Rupesin itkemään jopa kesken koulutuspäivän; lisäksi jouduin kuivaamaan kyyneleitä ratikkamatkalla ja kaivamaan esiin nenäliinapinon iltapäiväkerhon ohjaajan kanssa kuulumisia vaihtaessani. Loppuviikolla itkin vähemmän, koska olin vain niin väsynyt, etten jaksanut keskittyä enää kuin olennaiseen. Kaiken kukkuraksi venäytin perjantaina tangossa selkäni. Onneksi sain hierojan sunnuntaille, ja Lyyli jäi ensimmäistä kertaa yksin kotiin yli tunnin ajaksi. 


Kiitollisuudenkin aiheita siis riittää. Näin viikon alussa olen taas uudessa iskussa, vaikka päätä särkeekin. Tänään ajattelin, että ilman näitä ruhtinaallisia opettajan lomia olisin kuitenkin aika äkkiä vielä enemmän sekaisin, jollen sitten aivan poissa pelistä. Tämänkin viikon jaksan sen voimalla, että syysloma kestää tänä vuonna kokonaisen viikon. Ehkä jossain vaiheessa on aika miettiä alanvaihtoa, mutta nyt nautin siitä, että työssäni akateemiset sisällöt ovat helppoja ja lapset vaikkakin vaativia, myös hurmaavia ja ainutlaatuisen kiehtovia. 

Lyyli kaikista maailman lapsista tietysti on minusta se hurmaavin; keskustelut, joita käymme ovat usein mitä avarruttavimpia. Pieni mussukkani on niin ajattelevainen ja järkevä, että oma höyrypäinen käyttäytymiseni saa siihen peilattuna hieman omituisen sävyn. Jossain asiassa olemme kuitenkin samanlaisia: vaatekriiseilemme molemmat. Se on harvinaisen useana aamuna tullut todistettuna, kiireen keskellä tietenkin. 


Äsken kävimme keskustelun vauvakuumeeni innoittamana:

Äiti: Voi, mä niin haluaisin vauvan.
Lyyli: Mut sithän sulla ois kaks lasta.
Äiti: Oikeastaan mä oisin halunnut kolme lasta.
Lyyli: Sithän sä menettäisit hermot kokonaan!
Äiti: Se on kyllä harvinaisen totta!

Ehkä siis parempi näin. Pysyköön suutari lestissään! 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti