lauantai 31. lokakuuta 2015

Kipsu, mutta tukka hyvin

Olen taas kipeä. Viisi päivää tässä ehdinkin olla ns. terveen kirjoissa. Oikeastaan toivoisin, että olisin ihan niin kunnolla kipeä nyt vaikka seuraavat viisi päivää, ettei tarvitsisi olla taas viikkoja puolikuntoisena töissä.

Tässähän tämä syksy on mennyt: sairastaessa. Ei oikeastaan mitään isoa, mutta jatkuvia homeoireita ja lämpöilyä. Aamulämmöt ovat siellä 37,2:n paremmalla puolen. En tosin tiedä, mikä on normilämpöni, mutta esimerkiksi viime viikolla tuntui kuumeiselta lähes joka päivä. Tunnollisena kävin kuitenkin töissä, kun lämpö ei kivunnut 38:n yli. Silloin olisin kyllä hyvällä omallatunnolla ollut kotona, edes pari päivää.

Välillä tuntuu kovin epäreilulta ajatus siitä, että vastaisuudessa kipeänä ollessaan täytyy itse rahoittaa sairastamisensa, etenkin tällaisessa tapauksessa, kun työpaikan sisäilman laatu vaikuttaa voimakkaasti kuntooni. Jos saisin tehdä töitä esimerkiksi kotoa, en minulla tällaista kierrettä olisi. Ehkä silloin tällöin jotain satunnaisia flunssia, mutta siinä se. Kesäisinhän voin aina todella hyvin.

Nyt flunssien lisäksi iho on ihan rikki, syyhyttää, kutittaa ja välillä on homeallergikoille tuttua tukaluuden tuntua. Sitä on vaikea selittää, mutta sen voin kertoa, että tunne on hyvin epämiellyttävä.

Toisaalta aina voi ajatella, että pahemminkin voisi olla. Ja tiedänhän sen, olen nähnyt sen: asiat voisivat olla todella paljon huonommin. Sitä vain tässä tilitän, että miksi juuri silloin, kun flunssa toden teolla iskee, jymähtää päälle myös yksinäisyyden suru.

Kunpa tätä kipeää olisi lohduttamassa jotkut tärkeät kädet. Kunpa.

Yöpuvussa, mutta tukka hyvin – siis kaikki hyvin

lauantai 24. lokakuuta 2015

Onnistuin tattaripiirakassa!

Vihdoinkin onnistuin loihtimaan tattaripiirakasta makoisaa. Ja mikä parasta – ja hämmästyttävintä – loin reseptin aivan itse! Onhan tätä tullut harjoiteltuakin, ja ilmeisesti viime vuosien kokkaamisten avulla olen pikkuhiljaa ruvennut ymmärtämään, mistä ruoanlaitossa on kysymys.

Alkujen aluksi kokeilin tattaripohjaista piirakkaa tattarijauhopussin ja netin ohjeiden avulla. Aina tuli kuivaa ja mautonta, vaikka kuinka lisäilin nestettä ja alensin uunin lämpötilaa. Tänään lisäsin joukkoon maitorahkaa, jonka avulla sain pohjasta mehevämmän. Hiukan taikina juuttui piirakkavuokaan kiinni, mutta sen voi korjata voitelemalla vuoan. 

Rahkan lisäksi maustoin piirakkaa reilummalla kädellä, ja taktisesti maistelin tulosta jo ennen uuniin laittoa. Otin siis riskin, sillä täytteessä oli kananmunaa. Maistelu kuitenkin kannatti, sillä ilman sitä en olisi uskaltanut lisätä chiliä niin paljon kuin nyt tein. Ensi kerralla lisään ehkäpä vieläkin enemmän...

Terveysruokaa tämä ei rahkasta huolimatta ole, mutta vehnätöntä, sokeritonta ja lihatonta eli tämänhetkiseen ruokavaliooni sopivaa viikonloppuherkkua. Sitäpaitsi tänään sain vieraita, joita en pitkään aikaan ollut kunnolla nähnyt ja jotka olivat ensi kertaa tässä asunnossa kylässä, joten mikä ilo, että piirakka onnistui!




Tattaripiirakka paprikatäytteellä

Pohja:
100 g voita (tai margariinia)
3 dl tattarijauhoja
1/2 tl suolaa
1 tl leivinjauhetta
1 dl vettä
200 g (1 prk) maitorahkaa

Sekoita pehmeään rasvaan kuivat aineet. Lisää vesi ja rahka. Sekoita kunnolla. Levitä taikina ison piirakkavuoan pohjalle ja paista 225-asteisessa uunissa (alimmalla tasolla) kymmenisen minuuttia.

Täyte:
öljyä
300 g (2 kpl) paprikaa pieninä paloina
150-200 g emmentaljuustoa raastettuna
3 kananmunaa
200 g (1 prk) kermaviiliä [tai 120 g (1 prk) smetanaa]
1/2 tl suolaa
1/2-1 tl chiliä
ruohosipulia tai muita (tuoreita) yrttejä
mustapippuria

Pilko paprikat melko pieniksi paloiksi ja pehmennä ne kattilassa, tilkassa öljyä noin viiden minuutin ajan. Lisää paprikoiden joukkoon suola.

Sekoita kaikki täytteen ainekset keskenään. Kaada täyte esipaistetun pohjan päälle ja jatka paistamista n. 15 minuutin ajan uunin keskitasolla. 

Huom. Kun otat piirakan uunista, käytä kuivaa pannulappua. Nimimerkki Kaksi palorakkulaa etusormessa.


Piirakanleipomisen ohella olen ehtinyt tänään opiskella espanjaa suurella ilolla uuden oppikirjan myötä. ¡Dime!

tiistai 20. lokakuuta 2015

Tiloissa ja pelkotiloissa

Voi kuinka olen fiilistellyt jo näin etukäteen tulevan marraskuun tapahtumia. Taisin niistä kertoa alustavasti jo täälläkin: on tangotapahtumia, tuparit ja synttärit sekä pikkujoulut. Isoja bileitä, uusia tuttavuuksia, vanhoja mukavuuksia, letkeää, lempeää juhlimista. Mitä voi synkän marraskuun keskelle muuta toivoa?

Samalla sydämessäni asuu pelko. Siitäkin jo kirjoitin. Pelkään nimittäin, että Lyylille sattuu jotain. Veikon kuoleman vuosipäivän lähestyessä pelko on tiivistynyt. Olenhan taikauskoinen: Mietin usein niin hyvien kuin pahojen tapausten yhteydessä, ettei kahta ilman kolmatta. Kahteen viime syksyyn mahtuu kaksi yllättävää kuolemaa, jotka ovat vavisuttaneet elämääni. Mitä jos tapahtuu kolmaskin? Eikä kenenkään muun kuolema voisi kohdallani murskata enempää kuin oman ainoan lapseni, jonka isä on jo kuollut. Pelkään...

Toisaalta yritän kääntää ajatuksen pelosta tyhmään taikauskooni: Jospa onkin niin, että se ensimmäinen onneton syystapaus olikin eroni Egilistä kaksi vuotta sitten. Silloin kolme tapausta olisi jo tullut täyteen ja seuraavaksi olisi aika onnen! 

Yritän muistella myös elämäni muita käännekohtia: oliko kahta ilman kolmatta vaiko eikö. Yleensä tapauksia saa löydettyä kolme. Esimerkiksi vuosina 2006–2007 kääntyi epäonnisten asuntokuvioittemme kelkka, ja Veikon kanssa lähdimme kuin palkinnoksi koettelemuksistamme jouluksi 2006 New Yorkiin. Sen perään pääsimme keväällä 2007 muuttamaan yhteiseen kotiimme, jonka homeremontti oli onnistunut ja minä aloin taas voida paremmin. Syksyllä 2007 aloimme odottaa Lyyliä. Mikä onnellisten tapausten jatkumo – ja kolme erillistä tapausta tuosta on laskettavissa! Tosin voisin laajentaa hyvän sarjaa neljään tai viiteenkin: Samaisena vuonna 2007 sain sivuaineopintoni tehtyä ja pääsin alkamaan gradun valmisteluja. Menimme myös Veikon kanssa kihloihin.

Luvusta kolme tulikin viisi. Hups. Mietin myös viimekertaisia onnenvuosiani 2012–2013. Ensin tai viimein löysin oman asunnon eron jäljiltä. Muutin ja oho, tapasin nopeasti uuden miehen. Kesällä 2013 sain uuden työpaikan. Kolme hyvää ja kaunista, joista kuitenkaan kaikki eivät osoittautuneet yhtä hyviksi tai onnellisiksi ratkaisuiksi. Sitä paitsi niiden välissä oli paljon epävarmuuden, surun ja ahdistuksen hetkiä. En kutsu noita vuosia onnen vuosiksi muutoin kuin tämän rakkaan asunnon löytämisen ja oman uuden elämän alun suhteen. 

Niinpä teoriani kolmen sarjasta ei tunnu pitävän paikkaansa. Toisaalta kuolemien rinnastaminen on hullua, ja melko lailla epätervettä on pelätä sairaalloisesti lapsensa menettämistä, etenkin näissä olosuhteissa, joissa me suomalaiset suureksi onneksemme saamme elää. Ehkä nyt täytyy vain yrittää elää vailla liiallista pelkoa, hyväksyen se tosiasia, että mitä tahansa voi tapahtua. Jos tapahtuu pahaa, siitäkin selviää jollain tapaa. 

Ehkä minun pitää siis antaa nyt mahdollisuus hyvälle, sillä jotenkin on sellainen kutina, että marraskuussa tulen olemaan onnellisempi kuin aikoihin. 



maanantai 19. lokakuuta 2015

Meikäläisen muutosteko

Se on meikäläisellä elämäntapamuutos edessä – ja kaiken lisäksi hyvin pian. 

Olin tänään ekotukihenkilökoulutuksessa. En voi sanoa valaistuneeni, sillä se tapahtui jo vuosia sitten, silloin kun aloin pikkuhiljaa miettiä vaateostosteni tarpeellisuutta, voimistuen kaksi vuotta sitten, kun heräsin todellisuuteen ihmissuhdekriisin myötä. Silloin jätin ruokavaliostani punaisen lihan vähemmälle, lopulta kokonaan (tai ainakin 97-prosenttisesti) pois ja sen jälkeen olen tehnyt ostoksia harkiten ja fiilistellyt sitä, että asumiseen kulutamme keskivertosuomalaista huomattavasti vähemmän, kun kerran kahdestaan 28,5-neliöisessä kerrostaloasunnossa elämme, vaikkei tämä asumisen tiiviys varsinaisesti oma valinta olekaan.

Muutos on joka tapauksessa edessä meillä kaikilla, tavoilla, joita emme vielä ehkä aavistakaan, mutta minun tämänsyksyisen muutokseni on aika toteutua ensimmäistä kertaa tänään, selkeäpiirteisenä ja ajastettuna. Olen pantannut sitä jo liian kauan, huonoa omaatuntoa asiasta kantaen. Toisaalta en ole hennonnut luopua tästä ylellisyydestä, nautinnosta, joka on vertaansa vailla. Millähän sen nyt sitten korvaan? Sylillä, sulosoinnuilla vaiko realistisemmin ostamalla itselleni hierontalahjakortin?

Kysymys on syntisistä suihkusessioista! Vietän nimittäin lämpimissä, usein hyvinkin höyryävissä suihkuissa aikaa luvattoman kauan. Koskaan en ole uskaltanut katsoa kellosta tarkkaa minuuttimäärää, mutta arvelen luvun olevan päälle viidentoista, jopa kahdenkymmenen minuutin, pahimmallaan ainakin. 

Olen vilukissa. Hemmottelen itseäni suihkulla myös siinä tapauksessa, kun tekisi mieleni hemmotella herkuilla. Nyt kun olen toista kuukautta terveyssyistä sokerittomalla, alkoholittomalla ja vehnättömällä dieetillä, houkutukset muihin hemmottelunmuotoihin ovat aavistuksen suuremmat. –Tosin olen huomannut, että popcornia, riisikakkuja ja muuta mössöä minulla kuluu nykyään entistä enemmän. Herkuista on siis tullut toisia ja paino pysynyt vakiona, mistä sinällään ei ole mitään haittaa, mutta pientä ihmetystä tuo on aiheuttanut. Suklaa kuitenkin kannattanee vastaisuudessakin korvata maissinaksuilla ja alkoholi kahvilla ja palalla homejuustoa, sen sijaan että kasvattaisi hiilijalanjälkeä jollain täysin turhalla. – Ruokaa kun tarvitsee hengissäpysymiseen, pitkiä suihkuja ei.

Mutta jotain mielestäni ansaitsen itselleni palkinnoksi toistuvista uroteoista, joita hytisten kylmässä kylpyhuoneessa tulen vastaisuudessa tekemään, jos ja kun suihkun pituus tästä lähtien on maksimissaan viisi minuuttia. Mitä halpaa, ekologista ja terveellistä keksisin? ;)



Katsokaa tämä video! Se ei räyhää, mäyhää, mielistele. Se ei syyllistä, osoittele, pelottele, vihaa. Se filosofoi. Se kertoo rauhassa, tyynesti, sovitellen, mistä on ekologisessa kriisissämme kysymys. 

sunnuntai 18. lokakuuta 2015

Mitä oikeasti luin

Kun nyt tuli loman alussa mainostettua kauden yöpöytälukemistoani ja kehuttua sen lopulla lukutoukkamaisuuttani, on aika paljastaa, mitä lomalla oikeasti luin. 




Lumen maahan tartuin ensimmäisenä viikonloppuna, jolloin olin itsekseni. Ensin hyljeksin kirjan verkkaista, havainnoivaa tyyliä ja ihmettelin, miksi tämä Kawabata ei uppoa, sillä aikoinaan pidin todella paljon Tuhannesta kurjesta. Kirjan lyhyys motivoi jatkamaan, ja viimeisten 30 sivun aikana tajusin, että olihan tämä hieno kuvaus. Suomentaja varoitti loppusanoissaan lukemasta kirjaa liian "eurooppalaisittain", ja kehotti lukemaan sen toistamiseen, jos kokemus ei ollut vakuuttanut. Näistä Yrjö Kivimiehen sanoista vuodelta 1958 sain ajatuksen lukea kirjan vielä jossain vaiheessa, ehkä piakkoinkin uudelleen, mutta nyt jäin mietiskelemään sen sanomaa ja tunnelmia.

Junamatkalla maalle luin draamapedagogiikan oppaasta sen, mikä oli järkevää. Kaikkia leikkejä tai kokonaisia prosessidraamatarinoita en tietenkään jaksanut, enkä kirjan syventävää osiota. Välillä täytyy taas päästä testaamaan draamaa käytännössä.

Lomareissupakkaamisia tehdessäni nappasin matkaan Amos Ozin Älä kysy yöltä -teoksen, mutta sen sijaan tartuinkin perillä lapsuudenkodin olohuoneesta sattumalta löytämääni Haitekstiin. Muistelin sen olleen jossain vaiheessa lukupiirimme setvittävänä, mutta minulla ei ollut kirjasta ohutta muistikuvaa syvempiä mielikuvia. Mutta se nappasi tyylillään ja helppolukuisuudellaan heti mukaansa. Ajattelin tosin koko alkulukemisen ajan, että jättääkö kesken, että onko tällaisessa heppoisen kirjan lukemisessa mitään itua. Mutta koska tekstiä luki nopeasti ja siitä nautti, päätin solahtaa mukaan. Olikin virkistävää lukea jotain vähän kevyempää ja valtavirtaisempaa vaihteeksi, eikä kirja suinkaan huono ollut. Aika viihteellinen ja vähän liian amerikkalainen minun makuuni, mutta näppärä ja jollain tapaa herkkä. 

Lyylin iltalukemistona on ollut muutaman viime viikon aikana Eduard Uspenskin klassikko Fedja-setä, kissa ja koira, joka saatiin loman aikana loppuun. Seuraavaksi kenties ryhdytään Astrid Lindgrenin Veljeni Leijonamieleen, jos tohdin, sillä kirja on kuolemankuvauksineen hurja. Ajattelin, että mieluiten luenkin sen ääneen itse, äänikirjakuuntelun sijaan. Muumikirjojen sarja meillä on kesken, mutta iltakirjan lukija on muumeja kurkkuaan myöten täynnä! 

Viimeiseksi luin runoja; tykkäsin, mutta kovin montaa en kerralla jaksa, joten antologia on kesken. Lomalla tuli tietysti luettua myös lehdet kunnolla, selailtua nettiä tavalliseen tahtiin ja tänään sorruin ostamaan jopa Iltasanomat. Todellinen lukuloma tekstien monipuolisuudessaan! Eritasoisia romaaneja, lastenkirja, runoja ja monenlaisia lehtiä. Jäiköhän jotain olennaista puuttumaan?

lauantai 17. lokakuuta 2015

Diagnoosi: liian paljon yksin kotona Hoito: ihmisten kanssa, kotona

Tiedän, mistä olen usein paitsi: sellaisesta seurasta, joka on, jonka aistin ympärilläni, mutta jonka kanssa ei tarvitse puhua tai puuhata. Jonka kanssa voi vaan olla, tai joka vaan on ja tekee omiaan, sillä välin kun itse silittää, lukee kirjaa, opiskelee espanjaa tai kirjoittaa blogia. 

Onneksi on tua tyär. Mitä tästä muuten tulisi? ;)



Tyttären tekemää taidetta


Mietin mielialojeni vaihtelua; ne tuntuvat keinuvan yhdestä äärilaidasta toiseen. Mitään ihmeellistä ei ole sattunut, mutta olen taas äärimmäisen tyytyväinen elämääni. 

Tai ehkä se on tämä loma, joka sattui. Toisaalta juuri tällainen lapsuudenkotiin, perheen keskelle eristäytyminen piilottaa ulkomaailmasta sen kaiken, jonka olisi halunnut. Ei tule ajatelleeksi vaikkapa sitä, että kunpa minullakin olisi monta lasta, kun on vain niin ihanaa vetäytyä yksinäisyyteen lukemaan sillä välin, kun Lyyli pelaa tai ulkoilee papan kanssa tai leipoo karjalanpiirakoita mummin kanssa. (Herää kysymys: miksi minulla siis pitäisi olla lapsia enemmän, kun kerran ihanuutta on muutakin?)

Tai ehkä se on tämä lukeminen? Olen lukenut viikon aikana niin paljon, että tuntuu siltä kuin sanat tursuisivat silmistä ja korvista ulos. Mutta vielä näiden kahden viimeisen lomapäivän aikana aion lukea lisää. Kun työt taas maanantaina jatkuvat, keskittyminen herpaantuu täysin. Tiedän, etten silloin jaksa mitään niin vaativaa kuin kaunokirjallisuutta, enkä yksinkertaisesti ehdi, koska priorisoin muuta vapaa-ajan puuhaa. 

Kerroinko muuten jo, että aion alkaa panostaa tangoon enemmän? Olen käynyt harvinaisen löysästi tunneilla, enkä ole treenaillut niiden välillä millään tavalla, en milongoissa, en harkkaparini kanssa. Nyt otin häneen jälleen yhteyttä, ja toivon, että ehtisimme käydä edes muutaman kerran kuussa treenailemassa askelkuvioita yhdessä. 

Ei sitä oikein kehity, jos käy tunneilla viikon tai usein vain kahden viikon välein, ja minähän aion kehittyä. Tavoitteeni eivät ole taivaissa, mutta haluan osata niin, ettei tarvitse hävetä ja pelätä omaa kyvyttömyyttään milongoissa. Tangosta saa luvan tulla minulle sellaista terapiaa, josta voin käydä napsaamassa itselleni hyvää oloa muutamankin kerran viikossa; lapsen kasvaessa omista sosiaalisista kuvioista tullee entistä tärkeämpiä. 

Nyt kuitenkin ryhdyn runojen pariin. Tämänhetkisiä mietteitäni kuvailevan kenialaisen Alamin Mazruin runon myötä toivon teillekin sanojen piristämää viikonlopun jatkoa!


Ovi

Voit kulkea tästä ovesta
tai olla kulkematta.

Jos kuljet
on vaarana että unohdat nimesi.
Sinuun vilkaistaan kaikkialla toisenkin kerran
sinun on käännettävä katseesi
annettava asioiden edetä
         oltava lietsomatta sotaa.

Jos et kulje
löydät ehkä
hyvän elämän elettäväksi
suojelet ajatuksiasi
jatkat työtäsi
kuolet sankarillisesti maassasi
mutta monet asiat kulkevat ohitsesi
monet asiat sokaisevat sinut
mikä on sokeutesi hinta? En tiedä.

Ovi ei päätä puolestasi. 
Se on vain ovi.

Alamin Mazrui, suom. Katriina Ranne

sunnuntai 11. lokakuuta 2015

Erakoitumista

Suunnitelmani oli eristäytyä sunnuntaiksi omaan kotiin. Kolmen pintaan alkoi ahdistaa, sillä en ollut käynyt ulkona edes roskia viemässä. Kaupasta ja kävelylenkiltä palatessa olo tuntui taas normaalilta, mutta levänneeltä. Tällaisia sunnuntaita rakastan!

Olen sosiaalinen erakko; en jaksa jatkuvasti olla ihmisten kanssa, enkä ahdistu yksinäisyydestä, kunhan sitä ei kestä liian kauan kerrallaan. Kuulostaa toisaalta aika normaalilta, eikös? Joskus vaan mietin, että mikä mussa on vikana, kun oikeastaan eniten tykkään näistä omista päivistä. Vaan eipä näillä olisi arvoa, jos ei edellisinä päivinä olisi nähnyt ihmisiä: nauttinut hyvästä seurasta kahvilla kahden ystävän kera ja saanut iloa tangon suomasta ihmiskosketuksesta. 

Uusin energioin leivoin sunnuntai-illan kunniaksi paprikapiirakan. Saa nähdä, miltä se maistuu, sillä en oikein vielä ole hioutunut näiden vehnättömien piirakoiden leipomisessa. 



lauantai 10. lokakuuta 2015

Syyslomalukemista

Syysloma alkoi, hurraa! Vaikka viimeksi kuluneet kaksi viikkoa ovatkin olleet tahdiltaan inhimillisempiä kuin alkusyksy, olin odottanut loman alkamista kuin kuuta nousevaa. Kuinka väsynyt sitä on, kun ei ehdi oikein koskaan kunnolla vain olemaan. Tai ehtisihän sitä, jos entistä enemmän raivaisi viikonloppuja vapaiksi, mutta kun kaikelle, omaa oloa ajatellen etenkään aikuistoiminnalle, ei voi sanoa ei. Ei sekään olisi järkevää oman jaksamisen kannalta. 

Kultaisen keskitien etsimisen lisäksi olen yrittänyt etsiä lukurauhaa levottomasta sielustani. Vaikeaa taas on, kun kotona aina keksii muuta. Jos ei roiku netissä, niin siivoaa. Jos taas on jo hinkannut jumppatunnin ajan ja hikimääränkin verran, niin lehdistä löytyy loputtomasti mielenkiintoisia pikkujuttuja pikkulukunälkään, joiden jälkeen voikin sitten taas tarkistaa netistä, missä asennossa maa makaa. Sitä rataa jäävät kyllä jo viime vuoden puolella aloitettu Kawabata ja tuoreet pedagogiset oppaat makaamaan, jos eivät maahan, niin hyllyille ja laukunpohjille. Tuore hankinta Perusopetuksen opetussuunnitelman perusteet on näköjään jo saanut kunnon kolhuja pintaansa, vaikka hädin tuskin olen vasta vilkaissut sitä. 

Pöydälle auringonvaloon kylpemään asettuivat siis syysloman lukuhaasteet. Mikä olisi sinun suosikkisi?

sunnuntai 4. lokakuuta 2015

Miksi ei?

Ikävät tunteet ovat olleet kimpussani toistuvasti. En kestä kärkeviä kommentteja, rasistisia vihjauksia, en minkäänlaista älämölyä, perustelematonta huutoa. Ja näitähän maailmassa, etenkin somemaailmassa, nykyään riittää.

Mikä mussa on vikana, kun en kestä? Teoriani: olen herkkis: nykyään jopa normaalia herkemmässä mielentilassa kaikesta menneestä. 

Toinen teoria: olen kuumakalle: en pysty olemaan reagoimatta, kun joku provosoi. Provosoidun ja – hah – provosoin itsekin. 

Todennäköisesti molemmat teoriat pitävät paikkansa. 

Huoh. Pitäisi välttää netin, siis Facebookin kaikkia keskusteluja. Pitäisi vetäytyä postaamasta Faceen yhtään mitään. Mutta mikäs artikkelien lukemisessa sitten hauskaa olisi, jos niitä ei saisi jakaa? Muutenkin kun on yksinäinen, sen tähden kun ei voi jutella mistään tärkeästä kenenkään aikuisen kanssa ainakaan säännöllisesti, niin millainenhan vointini olisi, jos lopettaisin facebookkaamisen? Huonompi, veikkaan.

Tänä syksynä olen poistanut elämästäni Facen kautta useamman ihmisen, yhteensä viisi. Osaa tosin en enää tai vielä kunnolla tuntenut. Päätin, että annan itselleni luvan poistaa rettelöitsijät. Mutta pienennänkö samalla kuplaani? 

Tällä hetkellä tärkeintä minulle kuitenkin on oma toipumiseni; jos ajatukseni pyörivät edes toisinaan sen ympärillä, että milloinkohan pääsen Veikon luokse sinne jonnekin, niin en voi voida hyvin. Useimmiten pelkään kuitenkin sitä, että Lyylille tapahtuu jotain. Pelkään sitä päivittäin.

Toisaalta huomaan edellisiin vuosiin verrattuna voivani paljon paremmin, suurimman osan ajasta.

Niinpä olen huomannut alkavani ajatella, väiteltyäni tästäkin aiheesta useaan otteeseen Facebookissa eri ihmisten kanssa, että ehkäpä minullakin on perhe, vaikkei se täytäkään kaikkia perustarpeita, kuten perheen minun määritelmäni mukaan tulisi edes jossain määrin täyttää. 

Minulla on pienperhe, jota tällä hetkellä kutsun puoliperheeksi, sillä silloin se istuu määritelmääni paremmin ja kuvaa meidän tilannettamme tarkemmin. 

Puoliperhekin on kuitenkin perhe. Miksipä siis en olisi perheestäni nyt vain onnellinen, erityisesti silloin, kun maailma älämölyilee ympärillä.