tiistai 20. lokakuuta 2015

Tiloissa ja pelkotiloissa

Voi kuinka olen fiilistellyt jo näin etukäteen tulevan marraskuun tapahtumia. Taisin niistä kertoa alustavasti jo täälläkin: on tangotapahtumia, tuparit ja synttärit sekä pikkujoulut. Isoja bileitä, uusia tuttavuuksia, vanhoja mukavuuksia, letkeää, lempeää juhlimista. Mitä voi synkän marraskuun keskelle muuta toivoa?

Samalla sydämessäni asuu pelko. Siitäkin jo kirjoitin. Pelkään nimittäin, että Lyylille sattuu jotain. Veikon kuoleman vuosipäivän lähestyessä pelko on tiivistynyt. Olenhan taikauskoinen: Mietin usein niin hyvien kuin pahojen tapausten yhteydessä, ettei kahta ilman kolmatta. Kahteen viime syksyyn mahtuu kaksi yllättävää kuolemaa, jotka ovat vavisuttaneet elämääni. Mitä jos tapahtuu kolmaskin? Eikä kenenkään muun kuolema voisi kohdallani murskata enempää kuin oman ainoan lapseni, jonka isä on jo kuollut. Pelkään...

Toisaalta yritän kääntää ajatuksen pelosta tyhmään taikauskooni: Jospa onkin niin, että se ensimmäinen onneton syystapaus olikin eroni Egilistä kaksi vuotta sitten. Silloin kolme tapausta olisi jo tullut täyteen ja seuraavaksi olisi aika onnen! 

Yritän muistella myös elämäni muita käännekohtia: oliko kahta ilman kolmatta vaiko eikö. Yleensä tapauksia saa löydettyä kolme. Esimerkiksi vuosina 2006–2007 kääntyi epäonnisten asuntokuvioittemme kelkka, ja Veikon kanssa lähdimme kuin palkinnoksi koettelemuksistamme jouluksi 2006 New Yorkiin. Sen perään pääsimme keväällä 2007 muuttamaan yhteiseen kotiimme, jonka homeremontti oli onnistunut ja minä aloin taas voida paremmin. Syksyllä 2007 aloimme odottaa Lyyliä. Mikä onnellisten tapausten jatkumo – ja kolme erillistä tapausta tuosta on laskettavissa! Tosin voisin laajentaa hyvän sarjaa neljään tai viiteenkin: Samaisena vuonna 2007 sain sivuaineopintoni tehtyä ja pääsin alkamaan gradun valmisteluja. Menimme myös Veikon kanssa kihloihin.

Luvusta kolme tulikin viisi. Hups. Mietin myös viimekertaisia onnenvuosiani 2012–2013. Ensin tai viimein löysin oman asunnon eron jäljiltä. Muutin ja oho, tapasin nopeasti uuden miehen. Kesällä 2013 sain uuden työpaikan. Kolme hyvää ja kaunista, joista kuitenkaan kaikki eivät osoittautuneet yhtä hyviksi tai onnellisiksi ratkaisuiksi. Sitä paitsi niiden välissä oli paljon epävarmuuden, surun ja ahdistuksen hetkiä. En kutsu noita vuosia onnen vuosiksi muutoin kuin tämän rakkaan asunnon löytämisen ja oman uuden elämän alun suhteen. 

Niinpä teoriani kolmen sarjasta ei tunnu pitävän paikkaansa. Toisaalta kuolemien rinnastaminen on hullua, ja melko lailla epätervettä on pelätä sairaalloisesti lapsensa menettämistä, etenkin näissä olosuhteissa, joissa me suomalaiset suureksi onneksemme saamme elää. Ehkä nyt täytyy vain yrittää elää vailla liiallista pelkoa, hyväksyen se tosiasia, että mitä tahansa voi tapahtua. Jos tapahtuu pahaa, siitäkin selviää jollain tapaa. 

Ehkä minun pitää siis antaa nyt mahdollisuus hyvälle, sillä jotenkin on sellainen kutina, että marraskuussa tulen olemaan onnellisempi kuin aikoihin. 



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti