perjantai 20. marraskuuta 2015

Sairastunut

En ole jaksanut kirjoittaa, vaikka asiaa on paljon. Olen nimittäin edelleen sairauslomalla, ja huolissani terveydestäni – tai sairasteluistani. 

Olen koko syksyn ollut aika allerginen, pienissä flunssissa usein ja sydäntäkin on tykyttänyt hassusti. Siihen en kuitenkaan kiinnittänyt huomiota ennen kuin viime viikon keskiviikkona, sillä sinä päivänä syke oli korkea aamusta iltapäivään, eikä laskenut millään – vaikka siis otin elämän rauhakseltaan kotona äänenmenetystä ja flunssaa potien. Oli pakko lähteä iltapäivällä sairaalan päivystykseen, ja niinhän siinä kävi, että pääsin – tai jouduin – illansuussa melkein kolmen tunnin odottamisen jälkeen sisään osastolle, sillä syke oli tosiaan 147.

Sain lääkettä, kaikenlaisia kokeita otettiin, mutta mitään vakavaa ei löytynyt: ei sydänlihastulehdusta, ei keuhkoveritulppaa, ei kilpirauhasen liikatoimintaa. Sydän normaalin kokoinen ja näköinen. Hemoglobiini ok, tulehdusarvoissa vain pientä nousua, happisaturaatio normaali, CRP hyvä. Yöksi pääsin kotiin, kun syke oli saatu rauhoitettua. Parin viikon päästä minulta otetaan vielä pitkäaikais-EKG, jotta rytmihäiriö saadaan selvitettyä.

Itse olen tuon tapahtuman jälkeen ollut paitsi huolissani, myös todella väsynyt ja lämpöinen. Olen levännyt, nukkunut, tehnyt kivoja asioita, ja aina kun on tullut tykyttävä olo, ottanut lääkettä. Useimmiten olotila on huimaava, päässä omituinen tunne, kuin en olisi omassa itsessäni kunnolla, väsyttää, silmiä ja silmähermoja särkee, korvat ovat tukkoiset ja niska–hartiaseutu on jumissa (mistä huippaus osittain voi johtua). Hengitys on usein pinnallista, ikäänkuin haukkoisin henkeäni ja hermot ovat kireät: en kestä kirkkaita valoja, lujia ääniä, ylimääräisiä häiriötekijöitä. Lämmöt vaihtelevat: koko tämän viikon olin jo melkolailla normilukemissa, mutta tänään taas nousi kuume, ja sen kyllä tunsi. :( Enkä jaksa asioita, en edes kävellä, mitä yleensä flunssaisenakin aina jaksan! En vain jaksa, en mitään ylimääräistä, tai jos jonain päivänä jaksan vaikka siivoilla, seuraavana en jaksa yhtään mitään. 

Meikäläisen google on arvattavasti laulanut, mutta lopputulos on sekä lääkärin että itseni mielestä kysymysmerkki. Todennäköisimmin kysymys on nyt ahdistus/paniikkihäiriöstä, johon liittyy uupumista. Aika loogiselta kuulostaa; olenhan ollut niin harvinaisen peloissani asioista viime aikoina, että nämä fyysiset oireet ovat nyt vain jäävuoren huippu. Fyysistä sairautta ei kuitenkaan vielä ole poissuljettu, ja nyt odotellaan EKG-testiä sekä psykiatrin tapaamista. 

Ensi viikolla menen kokeilemaan töihin. Saapi nähdä, miten jaksan, jos lämmöt taas nousevat. Toisaalta työnteko voi auttaa siihen, että saa muuta ajateltavaa kuin pelon. Olo on nimittäin niin erikoinen, että on vaikea uskoa, etteikö tämä olisi jotain tosi kauheaa. Keskiviikkona osastolle päädyttyäni olin ihan varma, että kuolen, kun tajusin, että syke tosiaan oli korkea, eikä kysymys ollut vain kuvitelmistani. Hirveä kokemus.

Nyt en oikestaan ajattele, että heti paikalla ja suoraan tähän kuolen, mutta tajuan kyllä, että asiat eivät todellakaan ole hyvin. Surettaa, kun niin moni muu asia on vuosien aikana ollut huonosti, etten olisi enää jaksanut lisää huonoja uutisia. Toisaalta tajuan, ettei minun nyt kannata luovuttaa: hoidan itseni kuntoon, ja kuten Lyylin opettaja tänään vanhempainvartissa totesi: "Kun selviät tästä, selviät mistä vain."

Näinhän se on. Viimeinen koettelemus viime vuosien haasteisen sarjassa?

keskiviikko 4. marraskuuta 2015

Vaateähkyssä

Laskin viime vuonna vaatteideni lukumäärän. Mukaan laskettiin myös kengät sekä alusvaatteet. Lopputulos oli neljänsadan paremmalla puolella. Peittoan vaatemäärälläni siis keskivertosuomalaisen, puhumattakaan maapallon köyhempien kolkkien asukeista. Hävetä pitäisi.

Toisaalta ostan paljon kirpputoreilta ja uusina laadukkaita ja kenties hivenen eettisempiä tuotteita. Vaatteeni kestävät käytössäni pitkään, ja käytän monet loppuun asti. En ole siis kaiken aikaa ostamassa uutta.

Kauhistuttavinta kenties olikin huomata, että lapsellakin on vaatteita paljon, yli 210 kappaletta! Kasvavan, 7-vuotiaan vaatemääräksi tuo on kiitettävä, joskaan en usko, että mitenkään yllättävä lukumäärä. Aika moni äiti tuntuu nykypäivänä rakastavan lastenvaatteiden hankkimista. 

Saan onneksi myöntää, että aika moni tyttäreni vaatteista oli sukkia, alushousuja, pipoja, lapasia ja sukkahousuja. Myös moni lapseni vaate on päätynyt tänne lapsen isän luota, silloin kun kodit eräällä tavalla yhdistyivät. Mutta silti nolostelen. – Oikeastaan en häpeä, vaan totean, että tätähän meidän yhteiskuntamme haluaa. Ja jos minä en ostaisi vaatteita, niitä ostaisivat tytölle muut.

Tytön vaatemäärä onkin todellisuudessa vielä tätäkin suurempi; hänhän asuu tätinsä luona reilun siivun ajastaan – lähes kolmasosan. Siellä täytyy siis olla omat vaatteensa, sillä ei niitä voi koulurepussa olla kaiken aikaa kuljettamassa. Eihän reppuun niitä edes mahtuisi kokonaisen viikonlopun tarpeiksi. Näin siis pitääkin olla, mutta sitä suuremmalla syyllä minun ei tule varustaa lastani 100-prosenttisella vaatevarastolla. 

Kamalinta on katsella niitä vaatteita, joiden pesulapuissa lukee Made in Bangladesh / Pakistan / China / Vietnam. Kyllähän me kaikki tiedämme, ettei vaatteita näissä maissa eettisesti eikä ekologisesti valmisteta.

Niinpä seuraava agendani on selvä: enemmän eettisiä vaatteita sekä tyttärelle ja itselle, mutta vähemmän vaatteita määrällisesti. Kun nykyiset vaatteet jäävät pieniksi tai kulahtavat loppuun, vaatteita ei tulla korvaamaan automaattisesti samalla määrällä. Helppoa, ihan niin kuin nykypäivän yhteiskunnassa muutenkin: yhtä eläkkeellejäävää ei korvaa uusi työtekijä, vaan määrää supistetaan luonnollisen poistuman kautta. Tehostetaan nyt sitten myös vaatteissa, niin jää rahaa johonkin oikeasti kivempaan, kuten matkustamiseen. 

Vieno toiveeni lähipiirillekin on sellainen, että kiitos, älkää lahjoko lasta tavaroilla, vaan lahjokaa tekemällä: leipomalla, ulkoilemalla, kiipeilemällä, laulamalla, puhumalla ja lukemalla. 

Kaikkein paras joululahja on aineeton.