maanantai 28. joulukuuta 2015

Hassuja juttuja

Sain jouluna idean: pitäisi räpsästä meidän äiti valokuvaajaksi tähän blogiin – kuvaamisen tahti kun oli kolmisensataa päivässä. Hyvä jos itse otan saman verran kuvia vuodessa! 

Uutta hovikuvaajaa etsiessä kirjoittamisen tahtikin on tämä tutuksi tullut harva. Onneksi en kuitenkaan murehdi sitä laisinkaan; kirjoitan mitä sattuu, kun ehdin. Sen suurempaa suunnitelmallisuutta ei tule kuulumaan ensi vuodenkaan turinoihin. Ja hyvä näin – ehkä blogi kuolee harvalla tahdilla kirjoitettuna myöhemmin... Lyylin vierestä -blogin lopettamisaikeita ei siis ole ilmassa; suren tässä ohessa Kaikki mitä rakastin -blogin päättymistä. Minulla ei kuitenkaan ole esimerkiksi muita kirjoittamissuunnitelmia, eikä harrastusteni sisältökään tule vaihtumaan. Tavoitteena on korkeintaan suurempi stabilisaatio. 

Mietteliäs


Joulunpyhät menivät vanhempieni luona maalla. Lähinnä tuli nukuttua, keskimäärin yksitoista tuntia yössä. Siinä sivussa tietysti sai nauttia yhdessäolosta, ulkoilusta, herkuttelusta, kirjallisuudesta ja pelaamisesta. Ei laisinkaan huonoja päiviä, päinvastoin. 

Vaikka edelleen olen ahdistunut ja huolissani, huomasin ännännen hassun jutun: en mielestäni ole lainkaan niin masentunut kuin ennen: nautin hetkistä, enkä oikein ole jaksanut syvällisesti murehtia edes sitä, että olen niin yksin. Hyvä ystävä löysi monta vuotta etsittyään ihmisen rinnalleen, enkä ollut siitäkään kuin vienosti iloinen. Vauvauutiset herkistävät edelleen, mutta jollain tasolla pystyn iloitsemaan siitä, että minulla sentään on yksi lapsi. Enkä viime aikoina ole pelännyt autossa matkustamistakaan samalla tavalla kuin yleensä. Valoa tunnelin päässä!

Kaikki pelot saati fyysiset oireeni eivät silti ole hävinneet, mutta aloitettuani kymmenisen päivää sitten masennuslääkkeiden syönnin otaksun, että jotain vaikutuksia on tuloillaan. Ja toivossa on tunnetusti hyvä elää, vaikken lapamato olekaan. 

sunnuntai 13. joulukuuta 2015

Suosikkini uunista: bataattikiusaus

Kevennetään blogin tunnelmaa ruokapostauksella. Tässäpä tämän syksyn suosikkini, bataattikiusaus. Ruoka itse ei ole kevyimmästä päästä, mutta täyteläisyydellään hivelee hermostunutta mieltä, makunystyröistä puhumattakaan. 

Lounaaksi kun syö salaattia, niin illalla maistuu tuhdimpi lämmin ruoka. Tässä bataattikiusauksessa yhdistyvät makea ja pippurinen, mutta toki kiusauksen juustona voi käyttää myös valkosipulivarianttia taikka vaikka vihersipulijuustoa, joita molempia olen kokeillut. Pippuri kuitenkin mielestäni ryhdittää tätä muuten niin makeaa ruokaa parhaiten. 

Ohje on alunperin napattu Poltetusta kermasta, ja sitä on muunneltu vatsaystävälliseen muotoon. Tämähän voisi sopia myös joulupöytään...





Bataattikiusaus

1 rkl öljyä
3 porkkanaa lantteina tai lantinpuolikkaina
2 keskikokoista bataattia tikkuina
2 dl ruokakermaa
1 tl suolaa
100 g mustapippurijuustoa

1. Kuullota pilkotut porkkanat sekä bataatit paistinpannulla tai kattilassa ja anna hautua noin 10 min. Jos sinulla on kiire, ykkösvaiheen yli voi hypätä, mutta silloin kiusauksesta ei tule aivan yhtä maukasta.

2. Sekoita kulhossa kerma, suola ja murustettu juusto.

3. Kaada kasvikset öljyttyyn uunivuokaan ja kaada kermaseos päälle. Sekoita.

3. Kypsennä 200-asteisessa uunissa n. 45 minuuttia.

Totaalisen hirveä

Puolitoista vuotta sitten kesällä kerran lenkkeillessäni kuulin käen kukkuvan neljäkymmentäkaksi kertaa. Se on minulle nyt enne: elän käen laulamat vuodet aina 78-vuotiaaksi asti.

Näin yritän itselleni nyt kertoa, sillä tämä viikko on ollut totaalisen hirveä. Hirveä, sillä pääni sisällä soi kuolemanmyrsky. En suinkaan pelkää satunnaista kuolemaa, en siis kuolemaa sinällään, enkä edes kuolemaa jollain tietyllä tavalla, vaan pelkään kuolemaan johtavaa sairautta. Sairautta, joka paitsi tekisi Lyylistä orvon, myös alentaisi ihmisarvoni, pettäisi kehoni täydellisesti antamatta mahdollisuuksia elää normaalinpituista, haaveilemaani elämää. Pelkään sellaista kuolemaa, jonka olen jo kerran joutunut näkemään.

Pelkooni löytyy kuitenkin myös todellisia tuntemuksia: kuluneella viikolla minulla on ollut paljon erikoisia oireita: huimausta, lihasheikkoutta, vapinaa, lihasnykäyksiä eri puolilla kehoa, tunnottomuutta etenkin varpaissa, mutta myös sormissa; on ollut vaikea jaksaa puhua ja olen purrut itseäni useaan kertaan poskeen tai kieleen. Lihakset ovat väsyneet, mistä johtuen myös kompuroin ja törmäilen jatkuvasti. Asiat lentelevät. Todennäköisesti syynä on stressi; en ole pariin viikkoon nukkunut kunnolla pelkojen takia. Mutta voitte arvata, millaisia diagnooseja olen itselleni tehtaillut googlen avulla – ja kuinka monta tuntia käyttänyt erityisesti yhdestä sairaudesta lukemiseen ja itseni testailuun ja tarkkailuun.

Tiedän, että tämä on paitsi todella tyhmää, myös ahdistavaa ja elämänlaatua huomattavasti heikentävää. Vaikka minulla jokin sairaus olisikin, mitä sinällään ei ole lainkaan vielä poissuljettu, etenkin kun osa oireista on alkanut jo aiemmin, ei kannattaisi kuitenkaan käyttää aikaa mahdollisen sairauden etukäteen suremiseen. Näillä pelkoajatuksillani tietenkin myös vahvistan tuntemuksiani, ja kierre on valmis. Nukun entistä huonommin, suren jatkuvasti ja romahtelen. Sairaalassa saamani paniikkikohtauksen olen onnistunut toistamaan jo kahdesti, vaikkakin pienemmässä mittakaavassa, ja sekin vie voimia.

Onneksi ensi viikolla on psykiatrille aika! Jo parin päivän päästä saan kuulla 24 tunnin EKG-mittauksen tulokset. Ajattelin tälle kardiologille mainita näistä oireistani, vaikkei hän sen alan spesialisti olekaan, mutta noin niinkuin varmuudeksi. Onneksi myös omalääkäri soittaa ensi viikolla. On minulla näitä turvaverkkoja! 

Tänään päätin myös alkaa rauhoittavan lääkkeen ottamisen, koska tällaista elämää on todella raskas elää. Olen ylittänyt nyt jonkin sellaisen rajan, jota en koskaan aiemmin ainakaan tuntemuksieni ja muistikuvieni mukaan ole ylittänyt. Rajan, jonka toisella puolella oleva maailma on täysin kaoottinen, irreaalinen ja vaarallinen. Niinpä totesin, että on parempi rauhoittaa itseään nyt tovi kemiallisesti kuin joutua sellaiseen pisteeseen, jossa ainoa ajatus on, että soitan ambulanssin, koska olen romahtanut, koska sekoan, koska häviän itsestäni. Sellaiselta minusta on paniikin tullessa tuntunut. 

Nyt on näin, mutta kyllä tästäkin selvitään. 

lauantai 5. joulukuuta 2015

Uusi koti, nukkekoti

Lyylin suurin lelu, vielä kovin tyhjä. Isovanhemmat on, mutta muu perhe uupuu... Joululahjatoiveita tässä: "Vessanpönttö ja lavuaari olisivat aika kivoja. Ja ruokapöytä ois kiva saada, ja myös ois kiva saada ruokatuoleja, sellaisia siroja." Sisustussuunnittelija kommentoi huoneita:


Olohuone: "Mä tykkään tosi paljon näistä pinkeistä kalusteista."


Olohuoneen sivuhuone: "Siellä on koirien makuuhuone – ja kissojen." 


Tytön huone: "Siellä on sellaisia nalleja, jotka oikeesti on helmii, mutta niitä vaan pidetään nalleina, vähän niinkuin nallesäästöpossuina."


"Mä tykkään ite siitä tapetista aika paljon."


 Vanhempien makuuhuone: "Sitten kun siihen saadaan kalusteita, niin vanhemmat alkaa nukkua siellä. Isovanhemmat on vain kylässä."



 Keittiö: "Mä tykkään tosi paljon siitä mustasta ruususta, joka on ikkunalaudalla. Ja sitten tää matto on molemmilta puolilta samanlainen, se ei oo mennyt kummaltakaan puolelta huonoks. Mun mielestä toi valkonen kannu tekee tähän valoa."

Huomentapäivää!

Helminkadun asukit menivät illalla rättiväsyneinä yhdeksältä nukkumaan. Äiti kaatui sänkyyn hampaita pesemättä, sillä voimat olivat loppu. (Voin vakuuttaa, että hampaiden laiminlyömistä ei tapahdu usein!) Luonnollisesti sitten herättiinkin ajoissa, jo seitsemältä omia aikojamme. 

Aamusykkeen tiuhuudesta huolimatta täällä on tänään ehtinyt tapahtua paljon: on siivoiltu, tiskailtu ja paketoitu synttärilahjoja – siis äiti on. Tytär on tutkinut uudehkoa nukkekotiaan, joka löysi tänään uuden paikan lattialta. Joulua emme ole ehtineet ajatella kuin kuusen verran: kävin eilen ryömimässä sen maailman sotkuisimmasta vinttikomerosta. Mietin kyllä mielessäni siellä romujen keskellä, pöydän alla matona matkaa taittaessani, että jos joku nyt tulee tänne ylös, saan hävetä silmät päästäni, sekä alentunutta tilaani, että häkkikomeron tilaa. Kuusi oli kuitenkin ehjä, ja nyt se somistaa kotiamme vakiopaikassaan. 

Kuuluu siis arkista, joskin syksy on ollut jälleen raskas ja vähän erikoinen. En ole vieläkään kunnossa: sydän hakkaa välillä hurjasti, väsyn helposti esimerkiksi urheilusuorituksista ja lämmöt heittelehtivät. Tällä viikolla mittari näytti keskiviikon illansuussa melkein 38:aa astetta. Arkea olen kuitenkin jaksanut – ja kuntoillakin. EKG-seurannan tuloksia odotellaan.

Viikonloppu on täynnä synttäreitä, tanssiteatteria ja muuta kivaa. Leppoisa oleminen on nyt tärkeää, vaikka täytyy myöntää, että harmittaa, kun tangoharrastus on täytynyt nostaa hattuhyllylle. Voimia tavata ihmisiä ei oikein ole, ja koko tangomaailman sekavuus stressaa. Ehkä sitten joulun jälkeen, jos ja kun sopiva kurssi löytyy. 

Espanjaa en kuitenkaan ole hylännyt, vaikka se pari viikkoa onkin lojunut käyttämättömänä. Sen parissa on hyvä jatkaa lauantaiaamupäivää, jollen sitten vaivu ihailemaan taivaan värileikkiä. 


Kello 8.49

Kello 9.24