perjantai 26. helmikuuta 2016

Tiedätte varmaan tunteen, kun ei huvita mikään

Nyt juuri minua ei huvita melkein mikään, eikä varsinkaan lähteä kauppaan tai tehdä ruokaa tai silittää. Asioita, joita pitäisi tehdä. Liian arkista, tuntuu melkein työltä. Loman viimeistä päivää kun viedään. 

Viikonloppu toki on vielä edessä: tiedossa on vain kivoja asioita, kuten yin-joogaa, joka on täydellistä mielelleni ja sielulleni juuri tällä hetkellä. Hengitellään ja ollaan asanoissa eli asennoissa pitkään, vain syvävenyttäen jänteitä, lihaksia ja lihaskalvoja sekä sidekudoksia. Puolitoista tuntia hurahti viime lauantaina kuin siivillä, vaikka olin vähän kipeäkin. 

Ahdistun todella helposti asioista, jotka ovat edessä lähitulevaisuudessa: ihan arkisista jutuista, kuten kotihommista tai kaupassakäymisestä, jopa harrastuksista tai juhlista. Yhtäkkiä en yhtään haluakaan lähteä kotoa minnekään, kun iltameno lähestyy. Lopulta kun saan itseni paikan päälle, viihdyn kyllä hyvin tai vähintään tarpeeksi. 

Tänään en haluaisi mennä tangotunneille, vaikka juuri viime viikolla jätin ne väliin. Tiedä sitten, voisiko tämä olla ylirasittumisen merkki tai signaali siitä, että olen pakannut elämäni liian täyteen. Mieleeni on myös juolahtanut, että kenties kysymys on luonteenpiirteestä.

En vain halua luopua mistään, siinä tämä täälläkin usein toisteltu mantra. Kaikki, mitä harrastan, on kivaa. Olen jopa alkanut pitää ruoanlaitosta! Toisaalta vaadin kaikelta paljon: kodilta liiallista siisteyttä, silitettyjä vaatteita, puhtaita lakanoita, tuoksuvia pyyhkeitä; vaadin itseltäni hyvää kuntoa, laihaa oloa, lihaksia, sivistystä: kirjoja, elokuvia, tangoa. Sosiaalisia suhteita, hyvää työnjälkeä, tyttären huomioimista ja hänen harrastuksiinsa sekä ystävyyssuhteisiinsa panostamista. Vaatimustaso: hälyttävän korkea. 

Sain muutama päivä sitten psykiatrin lausunnon, jolla haen nyt vuodeksi psykoterapiaan. Puoliksi nauratti "sairauteni": määrittämätön ahdistuneisuushäiriö ja vaativa persoonallisuus. Siis mitä, voiko persoonallisuuden vaativuus olla todellakin sairaus? Minusta se jos jokin on luonteenpiirre. Erityisherkkyyttäni sentään ei pidetä tautina. 

Onneksi tämänaamuiseen huvittamattomuuteeni auttoi toinen kuppi kahvia, ja niinpä voin suunnata virkistyneenä koneen äärestä levittämään pyykkejä ja sen perään kenties lukemaan vähäksi aikaa kirjaa ja sitten kaupoille. 

Joskus riittää, kun antaa itselleen ylimääräisen puolituntisen. 




keskiviikko 24. helmikuuta 2016

Ruokakaapit

Innostuin, yllättäen, siivoamaan! Tässä kun on tullut vietettyä useampi päivä neljän seinän sisällä, niin mitähän muutakaan tällainen kotihirmu keksisi. 

Niinpä kaikki keittiön kaapit ja laatikot saivat eilen tuta rättiä – ja nyt niitä kelpaa esitellä.

Ruokakaappeja on muutenkin mukava availla uteliaille katseille, sillä ihmisten syömistottumukset ovat kiinnostavia ainakin omasta mielestäni. Lyylille kun tokaisin, että tyyppejä yleensä kiinnostaa, mitä toiset syövät kodeissansa, niin hän siitä kysymään, että miksi. Suoraa vastausta en osannut antaa. 

Yleensä kuitenkin kiinnostaa, miksi laiha pysyy laihana; mitä ihmettä se oikein syö. Entä miksi energinen on niin energinen? Löytyisikö vastaus ruokakaapista? 

Itse olen vehnän lähes kokonaan pois jätettyäni ja säännöllistä sokerinkäyttöäni vähennettyäni laihtunut pari kiloa. Se ei ollut tarkoitus, ja välillä mietin, että ovatkohan kilot lähteneet lihaksista, kun olen jaksanut jumpata niin harvoin enää nykyään. Laihtuminen ei juuri peilissä näy tai vaatteissa tunnu, mutta vaaka sanoo niin. 

Ruokakaappiani tarkasteltuani voin kuitenkin hihkaista, että aika terveelliseltä näyttää!




Alahyllyltä löytyvät korkeimmat tuotteet, joista ainakin riisikakut ja kaurahiutaleet ovat ahkerassa käytössä. Meillä syödään melko usein aamupalaksi kauramaitoon keitettyä kaurapuuroa. Lyylille tein taannoin mysliä, ja se majailee tuossa lasipurkissa – oma vatsani ei oikein sitä kestä. Pastaakin tyttö syö kohtalaisen usein: täysjyväluomua tietenkin! Itse käytän alahyllyn tattarijauhoja esim. kasvispihvien ja piirakoiden teossa vehnäjauhojen sijaan. Hyllyltä löytyy myös etikoita, jyviä, siemeniä ja mantelijauhoja sekä vararuokaa eli falafelpyöryköiden puolivalmista seosta.

Keskihyllyllä kököttävät ne pienikokoisemmat kuivatuotteet, joita tarvitsen usein: on riisiä, kvinoaa, tattaria, hirssiä, linssejä, papuja, jyviä, pähkinöitä. Leivon kohtalaisen usein herkullista siemenleipää, ja sitä varten on kaapissa aina tarvittavat ainekset. Tosin koitan olla syömättä sitä ihan joka päivä, jälleen vatsan hyvinvoinnin vuoksi. 

Töissä syön nykyään vain omia salaatteja, joten varalla täytyy olla erilaisia hiilihydraatteja: ei sitä ihan joka viikko jaksaisi pelkkää riisiä salaatinpohjana. Proteiininä salaatteihin käytän toisinaan papuja, kunhan vain jaksan niitä liotella ja keitellä. Säännöllisesti teen itselleni linssikeittoa: se on niin halpaa, helppoa ja hyvää perusiltaruokaa. Isommat erät pähkinöitä säilytän jääkaapissa, mutta tällaiset pikkupussit tyhjentyvät niin nopeasti salaatteihin tai leipomuksiin sekä suoraan suuhun, etten ole jaksanut piitata oikeasta säilytystavasta.

Ylähyllyllä on harvemmin tarvittavia tuotteita, valmisruokia tai Lyylin välipalaruokia, kuten rusinoita ja hapankorppuja, joista en oikein itse välitä. Kookosöljyä käytän lähinnä siemenleivän tekemisessä, mutta on minulla meikkikaapissa toinenkin lasipurkki käsi-, jalkapohja- ja kasvorasvana. ;) Kasvisliemikuutioiden sijaan käytän kasvisliemijauhetta: se on lisäaineetonta! Suosittelen. 



Sivukaapin alahyllyllä on siivoamisen jälkeen tilaa! Yleensä näin ei ole. Hylly toimii varahyllynä, jos kaupasta hamstraa jotain paljon tai jotain uutta. Lisäksi hyllyllä on kahvit. Ennen säilytin siellä myös purkkapusseja, mutta eilen vatsavaivat saivat sellaiset mittasuhteet, että oli taas luovuttava purkansyönnistä, minulla kun se menee ainaiseen mässytykseen niin helpolla. "Kaikki tai ei mitään" on purkassa ja karkissa minulla ainoa toimiva menetelmä. 

Alimmalla keskihyllyllä on vitamiinit ja teet. Syön nykyään psykiatrin määräyksestä omegaa, jossa on D-vitamiinia sekä B12-vitamiinia, koska siitä minulla on ollut kasvissyöjänä puutetta sekä toisinaan muistan ottaa maitohappobakteereja. Teetä juon kotona melko harvoin, mutta nyt lomalla on tullut keitettyä parina iltana mustaa teetä pannullisen verran. Ihan hyvää. Koulussahan juon pelkästään erilaisia teitä – ja paljon – vaikka en oikeastaan voi sanoa teestä mitenkään älyttömästi pitäväni. (Tällä hetkellä hyllyllä on myös miehen jättämä tumma suklaa – ei oikein enää uppoa minuun, kun olen päässyt sokerikoukusta eroon.)

Ylimmällä keskihyllyllä sijaitsevat leipomisessa ja ruoanlaitossa käytetyt erikoistuotteet, kuten leivinjauhe, vaniljasokeri ja perunajauho. Lisäksi hylly majoittaa varasuolat ja lisämausteet, jotka eivät mahdu maustekaappiin 29 purkin seuraan.

Ylin hylly on jauhoja ja sokereita varten. Vehnäjauhoista teen harvoin nykyään enää mitään, mutta joskus Lyylin leipomuksiin tai ruokiin niitä tarvitaan. Lisäksi varakauramaito löysi tänne paikkansa eilen. Aika hyvä jemma! 

Tällaiset ruokakaapit meillä on. Lähes kaikki lämpimässä säilytettävät ruoat mahtuvat näihin melko siroihin kaappeihin: sivupöydällä on vain hedelmät, yrtit ja salaatit sekä ala-astiakaapissa oliiviöljy, sillä pullo on niin korkea, ettei se mahtunut minnekään muualle. 

Pikkuruinen keittiömme on mielestäni tilankäytöllisesti nerokkaasti suunniteltu. Kiitos siis edelliselle omistajalle siitä! Tällaiset vähemmän syvät ruokakaapit ovat erittäin toimivia, etenkin kun ne sijaitsevat helposti tavoitettavassa paikassa. Kun tästä asunnosta joskus joutuu muuttamaan, niin erityisen ikävä tulee tätä keittiötä, sen jo tiedän. 

Mutta nyt ruokakaappeja koluamaan, on lomalaisen lounasaika!

maanantai 22. helmikuuta 2016

Kirpparin uusi tuleminen

En ole kunnolla kirpparoinut vuosiin – satunnaisesti toki käynyt UFF:lla tai tehnyt joitain nettilöytöjä. Mutta viime viikolla iski uusi into, kun viiden–kuuden vuoden takaisten supershoppailuvuosien antimet ovat alkaneet olla liian kulahtaneita. Mustia t-paitoja lähti kiertoon, ja tilalle piti saada uusia.

Mietin tovin, mistä kaupasta saisi edukkaita, hyvälaatuisia ja mielellään edes jossain määrin eettisiä t-paitoja vieläpä lyhyellä aikataululla, Lyylin ollessa kokkikerhossa maanantaina. No, eipä kai mistään näillä kriteereillä, mutta marssin Hakaniemen UFF:iin joutaessani ja löysin muutaman peruspaidan. H&M:ää ja EDC:tä, merkkejä, joita en ehkä uusina ostaisi, mutta eipä ainakaan H&M:n laadussa ole minun käyttäjäkokemukseni mukaan mitään vikaa. Eettisyyteen en ota kantaa, kun en tiedä. 

Kirppari-innostus sai lisää uutta tuulta, kun huomasin, että pari vuotta sitten kuopatun Vallilan Valtterin tilalle, viereiseen makasiinirakennukseen on saapunut Konepajan Bruno. Vähän jälkijunassa sain Facen kautta vinkin tuon viikonloppukirppiksen olemassaolosta, ja sinnepä siis suuntasimme Kalevin kanssa sunnuntaina – käytettäköön tässä blogissa miehestä nyt sellaista sopivaa nimeä. :D

Lyyli oli vesirokkohoidossa tädillään Mailalla ja hänen miehellään Anterolla – vitsit, kun on kiva keksiä näitä vanhanaikaisia, hieman poikkeavia nimiä. (Älkäättehän loukkaantuko!) Niinpä me pääsimme oikein irrottelemaan – ja minähän ostin! Usean varsin kelvokkaan vaatekappaleen yhteishinnaksi tuli silti vain yhdeksän euroa! 

Bruno oli puolityhjä sekä myyjistä että ostajista. Nyt sanaa kiertämään, sillä tämän mukavammin ei sunnuntai juuri olisi voinut alkaa, vieläpä kun mieskin löysi itselleen uutta puettavaa.



 Viiden euron kasarifarkut – naurakaa vaan, mutta näissä on ihanan korkea vyötärö!


 Hauska liivi, hinta euron. Sopii opelle, en ehkä muuten ois ostanut.


 Perusteeppari (0,50€), ihanan pitkä. Tätä ei töihin. ;)


 Kähee käyttämätön bändipaita (0,50 €), kotioloihin...


 Vähän tiukka euron teeppari, mutta vaikka hupparin alle. 


Mummoyökkäri. Lyylinkin mielestä ihana. Euron oli ja just mitä tarvitsen.


Kuvat otti ja editoi Kalevi. 

lauantai 20. helmikuuta 2016

Aurinko on noussut taas

Niinhän se aurinko aamuisin pruukaa tehdä, nousta. Kahtena peräkkäisenä aamuna vielä hyvin kauniisti taivaan värjäten. 





Ja niin se joskus elämässäkin, joskus jopa kahdesti. Uusi auringonnousu, uusi ihmissuhde. 

Psykiatri kysyi, että haluatko valottaa tätä uutta ihmissuhdettasi, mutta minulle ei tullut mieleen mitään kerrottavaa. Lähinnä outo olo siitä, että mitä nyt kertoa ihmisestä, joka on ihan tavallinen osa elämääni. Sanoin vain, että tuntuu kuin oltais tunnettu jo kauan. Psykiatri siihen, että eikös se ole hyvä juttu!

Ja niin kai se onkin, hyvä juttu kaiken kaikkiaan. Mutta en nyt tässä lähde ennustamaan mitään, kun ilmeisesti ennustajanlahjoja minulla ei ole. Tyydyn sanomaan, että olo on hyvä, tasapainoinen, niin kuin se kyllä oli ennen kohtaamistammekin tammikuun alussa. 

Kenties olo on toisinaan kuitenkin entistäkin parempi, kun on joku jolle saa kertoa murheensa. Joku, joka ottaa syliin. En tiedä, kaipasinko lopulta mitään sen ihmeellisempää, hullaantumisesta puhumattakaan. 

Pieni on kaunista, tavallinen hienointa. 

perjantai 19. helmikuuta 2016

Kelloja, vesikelloja

Lähdin eilen kiireesti töistä jättäen kaikki vähän puolitielleen: pikkuluokkaani jäi puoliksi juotu tee, kalenteri ja hiihtoloman jälkeisen viikon ensimmäisen päivän opeoppaat. Tunnit olivat tietenkin vielä suunnittelematta, tunkiolieroja ei kukaan ollut viikkoihin ruokkinut. 

Perjantaina tiedossa olisi ollut oppituntien lisäksi kasvatuskeskustelu keskiviikkona erittäin huonosti käyttäytyneelle oppilaalle. Olisi ollut maaliskuun tiedotteen laatimista. Sellaista pientä, tiedättehän, asioita, jotka jotenkin aika luontevasti jättää lomaa edeltävälle päivälle. Ne tehtyään on sitten mitä mainiointa suunnata ansaitusti lomailemaan.

Yhdeksänpäiväinen taukomme alkoi kuitenkin päivän etuajassa kun illalla ahkerasti siivottuani ja jumpattuani suihkuun mennessämme tokaisin Lyylille, että sulla on vesikello! Sulla on vesirokko. Siitä paikasta suuntasin tiedottamaan asiasta ja peruuttamaan lomalle suunniteltuja runsaita menoja. Harmitti, mutta toisaalta huomasin helpottuneeni. Olin jo aiemmin viikolla miettinyt, että koko loma pitäisi räjäyttää kappaleiksi, sillä olin tunkenut sen liian täyteen toiveita ja haaveita sekä tietenkin tapaamisia. Kivoja juttuja, mutta liika on liikaa.

Se, mitä nyt kaiken kiireen keskelle tarvitsen, on oma aika. Aikaa lukea, katsella dokkareita, tehdä käsitöitä. Toki kaipaan tangoa, kaipaan kiipeilyä, johon olen nyt hurahtanut. Olin suunnitellut museokeikkoja, sillä ostin taannoin museokortin. Ja leffat, hyviä leffoja on nyt teatterit pursullaan. Kaiken paljous kuitenkin ahdisti.

Perjantaiaamun koittaessa soitin töihin vahvistaakseni tekstiviestini sisällön: poissa olen. Jotenkin huvittavaa, sillä eilisellä psykiatrin tapaamisella, viimeisellä niistä kolmesta, joihin minut määrättiin, psykiatri kysyi, kun valitin ilmeisesti uupumusta liian monta kertaa, että tarvitsisitkohan sinä nyt sairauslomaa. Minä vain, että en, en mä töistä ole väsynyt. Tää arki ja mun liika kunnianhimo ja päämäärätietoisuuteni perfektionismiin sekoitettuna mut jyrää. Mutta tulihan se sairausloma, vähän eri muodossa tosin – ja vain yhdeksi päiväksi! 

Tänään nimittäin alkaa hiihtoloma!

perjantai 5. helmikuuta 2016

Onneni on olla kotona (ja koulussakin)

Pitkästä aikaa vietän iltaani makoillen ja lehtiä lukien peitteiden poimuissa. Tämä tuntuu mahtavammalta kuin viime aikojen lukuisat kulttuurielämykset, paremmalta kuin iloiset juhlat tansseineen – vaikka ilman niitä ei tämä ilta tietenkään olisi mitään. Ainoastaan monen viikon tukka putkella -painamisen jälkeen yksinäisessä ja yksinkertaisessa koti-illassa voi olla taikaa.

Olen vetänyt itseni aika koville viime aikoina, sillä Lyylillä on nykyään kaksi harrastusta ja alkuviikon illat jäävät näin ollen kovin lyhyiksi. Joulun jälkeen olen panostanut itse tehtyyn ruokaan entistä enemmän, ja kun edelleen otan (terveelliset) eväät mukaan töihin, aikaa ruoanlaittoon menee yllättävän paljon. Päälle omat harrastukset: tango, espanjan opiskelu ja kuntoilu. Himosiivoamisen lisäksi näen jatkuvasti ihmisiä. Pelkästään tämän listaamistarpeen perusteella voitte tehdä päätelmän: ylikierroksilla kuljetaan. Onneksi kahden viikon päästä alkaa hiihtoloma.

Töissä on toisaalta yllättävän hilpeää, jopa palauttavaa: on ollut kommelluksia, tapauksia, jotka on syytä kirjata ylös. Eipä tässä työssä tule useinkaan mieleen, että työpaikalla olisi jotenkin tylsää tai tavanomaista. Ei turru ei, mutta joskus väsyy ja kenties vähän leipääntyykin. Muuttuu siksi tylsäksi aikuiseksi, joksi ei koskaan halunnut tulla. 


Kymmenen pisteen kysymys: Mitkä nämä ovat ja miten ne liittyvät kouluun? Toisin sanoen: millaisia kommelluksia kyseisen kaltaisiin kenkiin voi liittyä? Lähetä oma kenkätarinasi Lyylin äidille ja voita palkinto. ;)



Tapaus 1:

Viisi erään ykkösluokan oppilasta tulee S2-opetukseen ensimmäisestä kerroksesta kolmanteen kerrokseen. Voisipa sattuneen perusteella luulla, että he tulevat yksin, mutta ei, minä haen heidät ja kuljemme jonossa perätysten, minä ensimmäisenä. Näin olemme tehneet jo koko syksyn. 

Eräänä iltapäivänä jono on hiljainen. Minäkin olen väsynyt ja ajatuksissani. Matkalla ykköskerroksesta kahden portaikon kautta ylös kaksi oppilaista "katoaa". Kyseessä ovat ryhmän tytöt. Pojat seuraavat minua ja päätämme aloittaa tunnin ilman tyttöjä. Siirrän sanelun lopputuntiin, ja panen pojat tehtävien äärelle. Ajattelen lähteväni hetken päästä etsimään tyttöjä.

Alamme hommat, ja kahdeksan minuutin kuluttua tytöt saapuvat. Olen ärtynyt ja kerron, että tapahtuneesta seuraa nyt myöhästymismerkintä ja yhteydenotto kotiin – toinen oppilaista kun on muutenkin ollut niin levoton tunneilla, että mittani alkaa olla täynnä. Tytöt eivät ole oikein millänsäkään. Selitys myöhästymiselle on se, että kirjat tippuivat. Epäilen tyttöjen jääneen tutkimaan kaikki mahdolliset asiat käytävillä ja keskittyneen puhumiseen. En jaksa olla vihainen.

Alamme sanelun. Samalla selviää, että yksi ryhmän pojista on kadottanut saneluvihkonsa. Siis tuolla lyhykäisellä matkalla tunnille! Paluumatkalla etsimme vihkoa, mutta sitä ei löydy mistään. 

Tunnin jälkeen mietin, että pitäisi kulkea jonon jäljessä, ei edessä. Naureskelen itselleni: onhan tämäkin jonkinlainen saavutus, että onnistuu hukkaamaan pari oppilasta käytäville alle sadan metrin matkalla. 

Tapaus 2:

Ruokalassa syömässä 2-luokkalaisten kanssa, minulle melko tuntemattomien suomalaisoppilaiden pöydässä.

Oppilas kysyy: Ope, onks sulla whatsup?
Minä: Ai vatsa? Ois aika vaikeeta ilman... 

Mielessäni mietin jo selventävää vastausta siihen, millaista elämä olisi ilman vatsalaukkua. Ajattelen myös kysyä, mistä hän tuon merkillisen kysymyksen keksi. Että tunteeko hän jotakuta, jolta vatsalaukku olisi vaikka sairauden takia poistettu. Oppilas ehtii kuitenkin jo jatkaa:

Oppilas: Niin, kun eihän se edes maksa mitään.

Olen ihan sekaisin. Mistä ihmeestä se nyt puhuu, en ymmärrä kokonaisuutta. Vatsa ja maksa, mielessäni jo käy, että onko luokalla ollut ihmisen anatomian tunti viime aikoina, kunnes tajuan. Vaikenen loppuruokailun ajaksi. Oppilas ei onneksi tainnut käsittää, että en ihan ollut kärryillä... (PS. On mulla WhatsUp.)

Tapaus 3:

Olen välituntivalvojana. Ympärilläni pyörii tavanomainen kolmen sisaruksen joukko. He ovat koulussamme uusia oppilaita, eikä heillä ole oikein kavereita. He kaipaavat selkeästi seuraa. Yksi puhuu lakkaamatta. Meikäläiseltä menee vähän valvominen sivu suun, kun yritän keskittyä hänen vielä kehittyvään suomen kieleensä. 

Toinen leikkii koiraa: hän konttaa lumisessa maassa, kierii ja lopulta hakee ohkaisen kepin minulle. Pitäisi heittää. Yritän väistää tämän omituisen tehtävänannon, mutta lopulta yhteistyön merkeissä viskaisen keppiä pari kertaa innottomasti. Mietin mielessäni, miltä tämä ulkopuolisen silmin näyttäisi. Näen lehtiotsikot sieluni silmin: Opettaja nöyryyttää: heitti välitunnilla konttaavalle oppilaalle keppiä. 

Valun sisälle välitunnin jälkeen vähän haikeana. Lapsien loistavat silmät ja seurankipeä katse. En usko pystyneeni vastaamaan heidän ystävänkaipuuseensa. Vai kaipasivatko he nimenomaan aikuisseuraa? En tiedä, ja asia jää vaivaamaan.