perjantai 5. helmikuuta 2016

Onneni on olla kotona (ja koulussakin)

Pitkästä aikaa vietän iltaani makoillen ja lehtiä lukien peitteiden poimuissa. Tämä tuntuu mahtavammalta kuin viime aikojen lukuisat kulttuurielämykset, paremmalta kuin iloiset juhlat tansseineen – vaikka ilman niitä ei tämä ilta tietenkään olisi mitään. Ainoastaan monen viikon tukka putkella -painamisen jälkeen yksinäisessä ja yksinkertaisessa koti-illassa voi olla taikaa.

Olen vetänyt itseni aika koville viime aikoina, sillä Lyylillä on nykyään kaksi harrastusta ja alkuviikon illat jäävät näin ollen kovin lyhyiksi. Joulun jälkeen olen panostanut itse tehtyyn ruokaan entistä enemmän, ja kun edelleen otan (terveelliset) eväät mukaan töihin, aikaa ruoanlaittoon menee yllättävän paljon. Päälle omat harrastukset: tango, espanjan opiskelu ja kuntoilu. Himosiivoamisen lisäksi näen jatkuvasti ihmisiä. Pelkästään tämän listaamistarpeen perusteella voitte tehdä päätelmän: ylikierroksilla kuljetaan. Onneksi kahden viikon päästä alkaa hiihtoloma.

Töissä on toisaalta yllättävän hilpeää, jopa palauttavaa: on ollut kommelluksia, tapauksia, jotka on syytä kirjata ylös. Eipä tässä työssä tule useinkaan mieleen, että työpaikalla olisi jotenkin tylsää tai tavanomaista. Ei turru ei, mutta joskus väsyy ja kenties vähän leipääntyykin. Muuttuu siksi tylsäksi aikuiseksi, joksi ei koskaan halunnut tulla. 


Kymmenen pisteen kysymys: Mitkä nämä ovat ja miten ne liittyvät kouluun? Toisin sanoen: millaisia kommelluksia kyseisen kaltaisiin kenkiin voi liittyä? Lähetä oma kenkätarinasi Lyylin äidille ja voita palkinto. ;)



Tapaus 1:

Viisi erään ykkösluokan oppilasta tulee S2-opetukseen ensimmäisestä kerroksesta kolmanteen kerrokseen. Voisipa sattuneen perusteella luulla, että he tulevat yksin, mutta ei, minä haen heidät ja kuljemme jonossa perätysten, minä ensimmäisenä. Näin olemme tehneet jo koko syksyn. 

Eräänä iltapäivänä jono on hiljainen. Minäkin olen väsynyt ja ajatuksissani. Matkalla ykköskerroksesta kahden portaikon kautta ylös kaksi oppilaista "katoaa". Kyseessä ovat ryhmän tytöt. Pojat seuraavat minua ja päätämme aloittaa tunnin ilman tyttöjä. Siirrän sanelun lopputuntiin, ja panen pojat tehtävien äärelle. Ajattelen lähteväni hetken päästä etsimään tyttöjä.

Alamme hommat, ja kahdeksan minuutin kuluttua tytöt saapuvat. Olen ärtynyt ja kerron, että tapahtuneesta seuraa nyt myöhästymismerkintä ja yhteydenotto kotiin – toinen oppilaista kun on muutenkin ollut niin levoton tunneilla, että mittani alkaa olla täynnä. Tytöt eivät ole oikein millänsäkään. Selitys myöhästymiselle on se, että kirjat tippuivat. Epäilen tyttöjen jääneen tutkimaan kaikki mahdolliset asiat käytävillä ja keskittyneen puhumiseen. En jaksa olla vihainen.

Alamme sanelun. Samalla selviää, että yksi ryhmän pojista on kadottanut saneluvihkonsa. Siis tuolla lyhykäisellä matkalla tunnille! Paluumatkalla etsimme vihkoa, mutta sitä ei löydy mistään. 

Tunnin jälkeen mietin, että pitäisi kulkea jonon jäljessä, ei edessä. Naureskelen itselleni: onhan tämäkin jonkinlainen saavutus, että onnistuu hukkaamaan pari oppilasta käytäville alle sadan metrin matkalla. 

Tapaus 2:

Ruokalassa syömässä 2-luokkalaisten kanssa, minulle melko tuntemattomien suomalaisoppilaiden pöydässä.

Oppilas kysyy: Ope, onks sulla whatsup?
Minä: Ai vatsa? Ois aika vaikeeta ilman... 

Mielessäni mietin jo selventävää vastausta siihen, millaista elämä olisi ilman vatsalaukkua. Ajattelen myös kysyä, mistä hän tuon merkillisen kysymyksen keksi. Että tunteeko hän jotakuta, jolta vatsalaukku olisi vaikka sairauden takia poistettu. Oppilas ehtii kuitenkin jo jatkaa:

Oppilas: Niin, kun eihän se edes maksa mitään.

Olen ihan sekaisin. Mistä ihmeestä se nyt puhuu, en ymmärrä kokonaisuutta. Vatsa ja maksa, mielessäni jo käy, että onko luokalla ollut ihmisen anatomian tunti viime aikoina, kunnes tajuan. Vaikenen loppuruokailun ajaksi. Oppilas ei onneksi tainnut käsittää, että en ihan ollut kärryillä... (PS. On mulla WhatsUp.)

Tapaus 3:

Olen välituntivalvojana. Ympärilläni pyörii tavanomainen kolmen sisaruksen joukko. He ovat koulussamme uusia oppilaita, eikä heillä ole oikein kavereita. He kaipaavat selkeästi seuraa. Yksi puhuu lakkaamatta. Meikäläiseltä menee vähän valvominen sivu suun, kun yritän keskittyä hänen vielä kehittyvään suomen kieleensä. 

Toinen leikkii koiraa: hän konttaa lumisessa maassa, kierii ja lopulta hakee ohkaisen kepin minulle. Pitäisi heittää. Yritän väistää tämän omituisen tehtävänannon, mutta lopulta yhteistyön merkeissä viskaisen keppiä pari kertaa innottomasti. Mietin mielessäni, miltä tämä ulkopuolisen silmin näyttäisi. Näen lehtiotsikot sieluni silmin: Opettaja nöyryyttää: heitti välitunnilla konttaavalle oppilaalle keppiä. 

Valun sisälle välitunnin jälkeen vähän haikeana. Lapsien loistavat silmät ja seurankipeä katse. En usko pystyneeni vastaamaan heidän ystävänkaipuuseensa. Vai kaipasivatko he nimenomaan aikuisseuraa? En tiedä, ja asia jää vaivaamaan.

1 kommentti: