perjantai 26. helmikuuta 2016

Tiedätte varmaan tunteen, kun ei huvita mikään

Nyt juuri minua ei huvita melkein mikään, eikä varsinkaan lähteä kauppaan tai tehdä ruokaa tai silittää. Asioita, joita pitäisi tehdä. Liian arkista, tuntuu melkein työltä. Loman viimeistä päivää kun viedään. 

Viikonloppu toki on vielä edessä: tiedossa on vain kivoja asioita, kuten yin-joogaa, joka on täydellistä mielelleni ja sielulleni juuri tällä hetkellä. Hengitellään ja ollaan asanoissa eli asennoissa pitkään, vain syvävenyttäen jänteitä, lihaksia ja lihaskalvoja sekä sidekudoksia. Puolitoista tuntia hurahti viime lauantaina kuin siivillä, vaikka olin vähän kipeäkin. 

Ahdistun todella helposti asioista, jotka ovat edessä lähitulevaisuudessa: ihan arkisista jutuista, kuten kotihommista tai kaupassakäymisestä, jopa harrastuksista tai juhlista. Yhtäkkiä en yhtään haluakaan lähteä kotoa minnekään, kun iltameno lähestyy. Lopulta kun saan itseni paikan päälle, viihdyn kyllä hyvin tai vähintään tarpeeksi. 

Tänään en haluaisi mennä tangotunneille, vaikka juuri viime viikolla jätin ne väliin. Tiedä sitten, voisiko tämä olla ylirasittumisen merkki tai signaali siitä, että olen pakannut elämäni liian täyteen. Mieleeni on myös juolahtanut, että kenties kysymys on luonteenpiirteestä.

En vain halua luopua mistään, siinä tämä täälläkin usein toisteltu mantra. Kaikki, mitä harrastan, on kivaa. Olen jopa alkanut pitää ruoanlaitosta! Toisaalta vaadin kaikelta paljon: kodilta liiallista siisteyttä, silitettyjä vaatteita, puhtaita lakanoita, tuoksuvia pyyhkeitä; vaadin itseltäni hyvää kuntoa, laihaa oloa, lihaksia, sivistystä: kirjoja, elokuvia, tangoa. Sosiaalisia suhteita, hyvää työnjälkeä, tyttären huomioimista ja hänen harrastuksiinsa sekä ystävyyssuhteisiinsa panostamista. Vaatimustaso: hälyttävän korkea. 

Sain muutama päivä sitten psykiatrin lausunnon, jolla haen nyt vuodeksi psykoterapiaan. Puoliksi nauratti "sairauteni": määrittämätön ahdistuneisuushäiriö ja vaativa persoonallisuus. Siis mitä, voiko persoonallisuuden vaativuus olla todellakin sairaus? Minusta se jos jokin on luonteenpiirre. Erityisherkkyyttäni sentään ei pidetä tautina. 

Onneksi tämänaamuiseen huvittamattomuuteeni auttoi toinen kuppi kahvia, ja niinpä voin suunnata virkistyneenä koneen äärestä levittämään pyykkejä ja sen perään kenties lukemaan vähäksi aikaa kirjaa ja sitten kaupoille. 

Joskus riittää, kun antaa itselleen ylimääräisen puolituntisen. 




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti