torstai 17. maaliskuuta 2016

Tinderöintiä

Missä oikein tapasitte?

Kysymys, jonka kuulen usein, kun kerron uudesta siippakandidaatistani. Kysymys, johon vastaamalla saan kysyjän kulmakarvat kohoamaan. 

Vaan mitäs outoa siinä nyt on, että on tavannut Tinderissä? Ei Tinder-rakkaus ole urbaania legendaa, vaikka itsekin luulin ennen niin.

Paras ystäväni tapasi niin ikään sulhonsa tämän ihmeellisen kännykkäapsin välityksellä, ja päätin siis minäkin joulun vaihduttua uudeksi vuodeksi kirjautua vielä kerran sinne sisälle. Antaa ns. viimeisen mahdollisuuden, dramaattinen persoona kun olen. 

Olin jo oppinut läksyni siitä, miten Tinderissä kannattaa olla ja miten ei, ja kyselin vielä vinkkejä näiltä yllämainituilta vastarakastuneilta Tinder-konkareilta. Olin nimittäin koko viime vuoden aina silloin tällöin vieraillut tuolla rakkauden alkulähteillä – ensin ystävän kännykällä ja ihkaoman älykännyn kesällä hankittuani vihdoin pidempiäkin aikoja oman laitteen avulla. Yleensä hermostuin kuitenkin alle viikossa, ja tuhosin profiilini. Olin myös päättänyt, että tapaan uuden ihmiseni oikeassa elämässä, livenä.

Vaan toisin kävi. Tällä kertaa toimin kolmen perusperiaatteen varassa, ja vinkkaanpa niistä nyt teille, jos joku vaikka olisi Tinder-tuttavuutta vailla.

1) Minulle ei kelpaa kuka vain, ja aika äkkiä ihan pelkästään kuvien ja lyhyiden esittelyjen jälkeen saa fiiliksen henkilöstä. Itse karsin n. 90–95 prosenttia väestä pois. Jos vain vähänkin tuli sellainen olo, että ehkä ei, pyyhkäisin vasemmalle, joidenkin kohdalla anteeksipyydellen. ;)

Jos henkilöllä oli joka kuvassa olutta tai koiria, sanoin hänelle ei kiitos. Jos ekassa kuvassa sikari suussa ja toisessa bemari alla, ei kiitos. Jos moottorikelkkaa, mönkijää, jeeppiä tai auton hinkkausta, ei kiitos. 

Tavallisen, ystävällisen ja iloisen näköisen ihmisen kuvat ovat parhaita, etenkin jos ne on otettu hyvässä valossa ja taidolla. Yllättävän monella oli matkakuvia, minkä ymmärtää, kun matkoilla niitä kuvia tullaan ottaneeksi, mutta antavatko matkakuvat kuitenkaan oikeaa viittausta omaan todelliseen elämään tai mieltymyksiin? Kuvien fiiliksillä ja niiden luomilla assosiaatioilla on yllättävän paljon merkitystä.




2) Niille, joiden kanssa tuli ns. match eli molemmat olivat painaneet deittiohjelman sydäntä, lähetin itse ensimmäisen viestin, jos vain ehdin. Miehet eivät yleensä Tinderissä aloita keskusteluja, eivät ainakaan suomalaiset miehet. Aloin keskustelun neutraalisti kyselemällä jotain siitä, miten vuosi on alkanut tai vaihtunut, ja yleensä kaikki vastasivat. 

Aika äkkiä karsiutuivat pois ne, joiden kanssa keskustelu ei vaan lähtenyt kulkemaan. Tällä kertaa en kuitenkaan ehtinyt tinderöidä niin kauan, että olisin ehtinyt pitkällisiin tai syvällisiin mietteisiin kenenkään kanssa, ja mielestäni niin olikin hyvä. Postimerkin kokoisella alustalla on vaikeaa luoda todellista kuvaa itsestään, etenkään jos vihaa kännykällä kirjoittamista, kuten minä vihaan. Sitä paitsi kirjoittaen tutustuu siihen mielikuvaan henkilöstä, jonka tekstien pohjalta luo, ei välttämättä todelliseen henkilöön tekstien taustalla. 

Niinpä suosittelen lämpimästi, että tinderöisi lyhyesti ja ehdottaisi mahdollisimman nopeasti treffejä. Niin tein minä, vaikka nainen olenkin. Toinen vastasi kyllä, ja niinpä näimme seuraavana päivänä sen kummempia kirjallisia analyyseja etukäteen vaihtamatta. 




3) Treffeille mennessä tunnelmani olivat väsyneet. Tietyllä tapaa odotin tapaamiselta paljon, sillä lyhyt viesteilymme oli tuntunut tosi hyvältä ja intuitioni sanoi, että tässä voisi olla jotain. Tiesin kuitenkin, että mitä enemmän odottaa tapaamiselta, sitä varmemmin pettyy. Onneksi olin edellisiltaisesta valvomisesta väsynyt, ja oikeastaan en olisikaan lopulta halunnut treffeille mennä. En siten ollut ylilatautunut, ja kaikki sujui luontevasti. 

Koska olin ollut aktiivinen alussa: aloittanut paitsi keskustelun myös ehdottanut treffejä, jätin seuraavaksi pallon miehelle: jos hänellä ei olisi ollut rohkeutta tai halua ehdottaa lisätapaamisia, homma olisi jäänyt siihen. Hän kuitenkin halusi halata heti ensitreffien päätteeksi ja hyvin luontevasti ehdotti, että nähtäiskö taas, johon vastasin vuorostani minä, että kyllä kiitos. Samalla annoin luvan hänelle etsiä minut Facebookista. 

Kaikki kolahti kovin nopeasti paikoilleen, mutta kuitenkin vailla kiireen, pakon tai hätiköinnin tuntua. Se on parhautta! Tämän enempää en ensikohtaamisestamme aio paljastaa, mutta toivon, että vinkit tavoittavat jonkun enemmän tai vähemmän epätoivoisen etsijän. 

Tai jos epätoivo iskee, kannattaa muistaa tai lukea, kuinka epätoivoinen ja surullinen olen itse ollut näilläkin sivuilla. Kun muistelen surun aikoja, hämmästelen välillä, kuinka olen voinut jaksaa kaiken sen läpi. Ja vaikka suru välillä yhä iskee, nyt se ei lyö minua maahan asti. 

Kuinka lohdullista, että elämässä voi olla yllättäviä käänteitä, nopeita muutoksia – ja vieläpä Tinderin avustuksella. Annan modernille teknologialle siunaukseni. 

maanantai 14. maaliskuuta 2016

Harrastusrumbaa – ja muita arkisia tanssilajeja

Hain Lyylin kokkikerhosta äskettäin. Sitä vetää teini-ikäinen seurakunnan isonen, ilmeisesti lukioikäinen. Oppilaita on kokonaiset kaksi! (Seurakunnan harrastukset eivät enää taida kultaisen 80-luvun jälkeen olla niin kovin cooleja tai poppeja kuin silloin kun minä olin nuori, ainakaan täällä Stadissa.)

Yhtä kaikki, kokkis on mitä mainioin harrastus ekaluokkalaiselle: ilmainen ja lähellä iltapäiväkerhoa. Tytöt kävelevät sinne iltapäiväkerhon (eli ilttiksen eli iltiksen eli IP:n) ulkoiluhetkestä läheisestä puistosta ihan keskenään. Hyvää liikenneharjoittelua, sillä en ole päästänyt Lyyliä kulkemaan liikenteessä yksin vielä montaakaan kertaa.

Meidän alkuviikko on yhtä rumbaa: maanantaisin Lyyli menee koulun kuoroon (harrastus nro 1), iltapäivällä kokkikseen (harrastus nro 2) ja tiistaisin vien hänet parkouriin (harrastus nro 3). Kotona ollaan maanantaina kuuden jälkeen, tiistaina puoli seiskan maissa. 

Keskiviikko muistuttaa enemmän pehmeää salsaa: se on kokkaus- ja siivouspäivä, koti-ilta. Jumpata kuitenkin pitäisi jaksaa tai ehtiä, pelkkä arkisalsa ei pidä huolta selästä. Huoh! Mutta torstaina "helppaa", kun alkaa äidin harrastusputki: torstaisin puolitoista tuntia ihan oikeaa, arjetonta tangoa ja perjantaisin reilu tunti joogaa, jos jaksaa.

Kävin kolmen kerran yin-joogakurssin (joka tosin oli lauantaisin) ja hurahdin: meditatiivisuutta ja selän pelastus. Sen jälkeen olen voinut jumpattakin melko hyvin. Nyt ajattelin, että voisin uhrata palan perjantaita joogalle, että rauhoittuisin kierroksistani vähän nopeammin kuin yleensä. Myöntää kuitenkin täytyy, että kun koko alkuviikko on tarkkaan ajoitettua tanssilajien sekamelskaa, perjantaisin yleensä haluaa olla tanssitta, ehkä pakon edestä laahustaa kauppaan, mutta sitten talsii suoraan kotiin: kahvia, viiniä, kotivaatteet ja miehen syliin. Siinä parhaan tanssilajin peruskuviot viikonlopun alulle!


Ja espanjaa sopivissa väleissä. Käytännössä noin kerran viikossa, Lyylin parkourin aikana salin laidalla opiskellen. ;) Silkkaa cha-cha-chata!


Viikonloppuun on vielä monta päivää. Tänään taidan kuitenkin olla iloinen tästä maanantaista, vaikka olenkin kuuden tunnin yöunien jälkeen lievästi horroksessa – kiitos Netflixin River-minisarjan, joka oli ihan pakko katsoa yötä myöten eilen loppuun. Arjen iloa löytyy vaikka siitä, että jaksoin kirjoittaa tänne ja siitä, etten ole pakottanut itseäni tänään mihinkään epämiellyttävään, en edes pyykin taitteluun tai tiskaamiseen.

Aina ei ole pakko jaksaa edes tanssia. Minun on vaikea tajuta tuota, kunnes on pakko tajuta. ;)