torstai 28. huhtikuuta 2016

Se on ohi!

Valon tuoma fyysisenä uupumuksena ilmentyvä kevätväsymys häipyi taas kuin taivahan tuuliin, kun huhtikuun puoliväli koitti. Näin aina: maaliskuun alusta kuusi–seitsemän viikkoa kärsin pohjattomasta väsymyksestä. Loppukeväälläkin toki voi väsyttää, mutta eri syistä kuin valon äkillisestä ilmaantumisesta johtuen.

On ollut normaalia täydempi kevät: töissä enemmän töitä kuin yleensä ja tavallinen lauluni iltaisin on, että "miks mää en ehdi lukee tai opiskella espanjaa tai tanssii tangoo". No, en ehdi, koska en jaksa. On ollut pakko myös vaatia itseltään vähemmän ja antaa enemmän luppoaikaa korvien välille. Luittehan tekin jo kehotuksen laiskotella?


 Lempikukkiani uudessa, taloyhtiön kierrätyspisteeltä löydetyssä maljakossa.


Olen kuitenkin nauttinut siitä, että töissä minulla on ollut flow:ta vaikka muille jakaa. Hyvillä mielin, ansaitusti jään sitten muutaman viikon päästä kesälomille. Mutta jos joku tuttu tahi tuntematon ihminen jaksaa muistuttaa, että "oi kun teillä on niin lyhyet päivät ja pitkät lomat", niin ns. vedän lättyyn. Tuli todettua näillä sanoilla turhautumisen tunteet yhdessä parhaan ystävän kanssa. Opettaja hänkin.

Kyllä koulu kuluttaa ihmistä. Päivät ovat pitkiä, työ intensiivistä ja läsnäoloa jatkuvasti vaativaa: viime kuun aikana olen tehnyt viikottain muutaman yli yhdeksäntuntisen päivän. Taukoja ei tuollaisenkaan päivän aikana juuri ole, ja teetä juonkin oppitunneilla, oli se sitten sallittua tai kiellettyä. Kerran täysi teemuki kaatui oppilaan tehtäväviholle. Ei siinä mitään: vihko patterin päälle kuivumaan. Kuivuihan se, mutkalle tietenkin. Mutta onko se nyt niin vakavaa?

Töissä riittää ihmisiä ja kotona neliöt ovat tiiviissä käytössä: Kalevi käy täällä muutamana arki-iltana viikossa, ja viikonloppuisin olemme osin yhdessä, osin erakkoilemme, molemmat kun erakkohenkisiä olemme. Lyyli on jo iso tyttö ja viettää entistä enemmän aikaa omissa oloissaan, kavereiden kera tahi harrastuksissaan, kokkikerhossa ja parkourissa. Eilen laskin ekaluokkalaiseni ensimmäistä kertaa elämässään puistoon yksin. Toki siellä odotti kaveri. Pakko oli soittaa hetken päästä perään ja tarkistaa, oliko ainokainen selvinnyt matkan ainoan suojatien yli hengissä. Tällaistahan se äitinä olo on. 


Tulppaanit ja valokuvaaja yövalossa milongaillan jälkeen. 


Ei ole mitään syytä kuitenkaan valittaa: asiat ovat arkisen hyvin! Tuskin täydellisesti, sillä paljon kritiikkiä olen lennättänyt viime viikkoina ilmoille niin töissä kuin kotona. Haluaisin muutosta moneen epäkohtaan, haluaisin jo tietää, millainen tulevaisuuteni tulee olemaan! Malttamaton, epäilevä, vaativa perfektionisti näppäimistön takana tässä, hei! 

Kun istuin äsken omaa iltaa viettäessäni alas iltakahvikuppini äärelle sateen ropinaa kuuntelemaan ja omia puuhia hoitelemaan, totesin olevani äärettömän tyytyväinen elämääni. Usein olen ylikierroksilla, ja tänä keväänä olen hävennyt erityisesti sitä, etten ole lukenut kirjoja kuin yhden kokonaisen aikuisten romaanin verran. Tämä harmittaa ja välillä kiukuttaakin, mutta varmaankin ihan turhaan. Mikähän siinä on, kun vapaa-aikaakin pitää suorittaa?

Tänne blogiin eksyn silloin kun oikeasti haluan (ja ehdin). Toivottavasti se näkyy. Täällä en enää suorita. Se voi tietenkin tarkoittaa sitä, etten kuukausiin kirjoita mitään, mutta koska kirjoitan itselleni ja niille, jotka ovat malttavaisia, ei kai tälläkään pikkuseikalla niin kauheasti ole väliä. 

Ohi on valoväsymys, ja ohi olkoon myös vaatimuksen päivät. Loppukeväällä minun kannattanee antaa itselleni vielä hiukan enemmän periksi, vaikkapa sen varjolla, että pian tulee kesä, jolloin saan ja ehdin tehdä kaikkea sitä, mitä en nyt voi. Jälleen elän toivossa, onhan myös torstai. 


Ikkunalaudan kukat kylpevät aamuauringossa. Kuinka rakastankaan asuntomme isoa ikkunaa, kuinka nautinkaan siitä avautuvasta kauniista näkymästä ja tilan tunnusta!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti