maanantai 18. heinäkuuta 2016

Vinttikomero kuntoon, osa 1



Tästä tää nyt lähtee! Neljän vuoden roinat pitää saada käytyä läpi, myytyä tai aseteltua paikoilleen ennen muuttoa. Ei huvittais, ei, viettää kesäpäivää kangasalla, eiku ullakolla, mutta minkäs teet...

Voi tavarataivas sentään! Annan vinkin: älä rakastu materiaan!

Uusi luola, uusi elämä?

Ensin piti kirjoittaa siitä, kuinka äärettömän surullinen olen ollut viime aikoina. Jatseillakin olin koko ajan itku kurkussa, eikä oikein mikään tuntunut tai tunnu auttavan. Ei edes se, että olemme löytäneet uuden kodin! 

Kyllä, toinen asunto, jossa kävin parhaan ystäväni kanssa visiitillä, tuntui juuri oikealta. Homekoirat tutkivat sen, eikä mitään isoja esiintymiä löytynyt, mutta yksi iso pulma asunnossa on: rappukäytävä haisee todella vahvasti homeelle, sillä kellarissa on jokin ongelma. Naapuri tiesi sanoa, että siellä on tapahtunut vesivahinko äskettäin. Asiaa kuitenkin teknisen isännöitsijän mukaan tutkitaan, joten otin riskin luottaen siihen, että kellari laitetaan kuntoon ja haju vähintään vähenee. 

Koirat reagoivat toki tuohon rappukäytävän homeiseen ilmaan merkitsemällä uuden asuntomme ulko-oven ympäristön. Ovi on kuitenkin huonosti tiivistetty, joten tiivistämällä sen ja sisäoven paremmin sekä hätätapauksessa rakentamalla asunnon eteiseen pienen välieteisen eli ylimääräisen seinän ja oven rappukäytävän homeet saadaan todennäköisesti pysymään poissa asunnostamme. 

Meistä siis tulee 55-neliöisen itä-helsinkiläisen toisen kerroksen kaksion asukkeja! Edessä on vielä pientä pintaremonttia, kuten huonossa kunnossa olevien 60-lukulaisten sisäovien hiomista ja maalailua, seinien pintamaalaus, yhden puupaneeliseinäkoristuksen purkaminen ja sen seinän tapetointi ja sen sellaista. Huonekaluostoksilla pitää käydä ja uusia mattoja, lamppuja ja pöytäryhmä tulee hankkia. Eräs tangotuttuni on kaappifirman omistaja, joten ehdin jo tilata häneltä alustavasti eteiskaapit. Tarkoitus on siis teettää tyhjään eteiseen mittojen mukaan hyvät säilytystilat, sillä asunnosta puuttuvat kaikki kiinteät kaapit – vaatehuone onneksi löytyy!

On surullista lähteä pois kantakaupungin alueelta: elämästä tulee hankalampaa, kun täytyy miettiä tarkemmin logistisia ratkaisuja. Mitenköhän käy tangoilulle, kun tangosali on ollut Hermannista 20 minuutin kävelymatkan päässä ja nyt joudumme 45 minuutin etäisyydelle kaikesta toiminnasta?Toisaalta metro kulkee pian entistä tiuhempaan, kunhan Espoon metro saadaan ensi vuoden aikana käyntiin. 

Haikeisiin tunnelmiin liittyy aina myös jonkinasteista helpotusta: nämä reilut neljä vuotta, jotka Hermannissa olemme asuneet, ovat olleet raskaita vuosia. Asunto on ollut täydellinen, mutta elämä ei: kaksi eroa, yhden pitkän tapailusuhteen päättäminen, yksi keskenmeno ja surullisimpana Lyylin isän kuolema yllättäen, vaikkakin pitkän ja vaikean taipaleen jälkeen. Ei voi sanoa, että ruuhkavuodet olisivat kohdelleet minua lempeästi. Välillä tuntuu niin kohtuuttoman raskaalta, mutta toisaalta ymmärrän kyllä, että moni asia on kuitenkin mennyt myös nappiin: tytär, työpaikka, ystävät, harrastukset... Olisin äärettömän kiitollinen, jos en olisi koko ajan näin surullinen.

Jouduin vähän aikaa sitten sairaalaan, ja luin eilen raportin sairaalakäynnistäni. Mainitsematta vielä mitään sairaalakäynnin syystä (kerron siitä aikanaan), ihmettelin esitiedoissa ollutta tekstiä: "38-vuotias varsin terve nainen". Mistäs tuollaiset tiedot? Itsestä kun tuntuu, että olen koko ajan kipeä, ravannut vuoden aikana lääkärillä tai päivystyksessä jatkuvasti: polvi, jalan rasitusvamma, selkä, vatsa, mielentila, pää... Joka paikassa ongelmia. Vähän aikaa sitten tajusin, että kuulonalenemanikin on varmasti pahentunut, kun en meinaa enää saada selvää ihmisten nopeasta puheesta. Hohhhoijaa. 

Nyt tiedossa on kuitenkin aktiivinen viikko Helsingissä tangoineen, vinttikomeron siivoamisineen ja muine arkisine toimenpiteineen. Varasin juuri kirpputoripaikan Vekarakirppikselta, ja aion myydä kaikki Lyylin vanhat vaatteet siellä. En jaksa muuttaa mitään ylimääräistä tai turhaa. 

On tullut aika jättää vanhat taakseen. Ehkä se auttaa. 

Jep, tiedetään, kevät meni jo. Oon kiinni menneessä, edelleen, koko ajan, tiukasti.

torstai 7. heinäkuuta 2016

Poria ja Hermannia

Olemme saapuneet nauttimaan vuosittaista Pori-annostustamme tänne vanhempieni luo taajamaan, vaikka maaseuduksikin tätä tulee mainostusmielessä usein kutsuttua. Tosiasiassa kylä kuuluu nykyään Poriin, mutta sijaitsee viidentoista kilometrin päässä keskustasta. Lähellä on peltoja ja maalaistaloja, mutta juuri tämä alue on melko tiiviisti kaavoitettua. 


Yhtä kaikki, minun päämääräni täällä on nukkua, lukea, jutella ja käydä Pori Jazzeilla vapaaehtoistyössä pyöräillen. Lyhyesti sanottuna liikuntaa ja kulttuuria, jotta jaksaa taas työntäytteisen talven. Lyyli lähtee jo muutaman päivän päästä mökkeilemään toisten isovanhempien kanssa.


Itsellä, kumma kyllä, työasiat ovat jo hiipineet ajatuksiin, vaikka loma on vasta puolessa välissä – vai pitäisikö todeta, että jo puolessa välissä. Nopeaa on kesän kulku, ja se pelottaa, mutta yritän jotenkin ajatella, että nyt vähemmän onnistunut pääruoka on takana ja edessä on vain herkulliset jälkiruoat – ja onhan niitä tiedossakin, monta annosta: grillijuhlat, tangoleiri, tuparit... Matkustuskannalla pysytään, vaikka kotimaan sisällä toistaiseksi.


Unohdin ottaa kameran mukaan tännekin, joten saatte tyytyä seuraavien postausten ajan joihinkin arkistokelpoisiin kuviin tai vaihtoehtoisesti haaveiluihini: asuntomme – siis kotimme! – on myyty, ja olen tehnyt ehdollisen tarjouksen kivasta kämpästä Vanhassa Vuosaaressa eli eräässä itäisessä Helsingin lähiössä, noin 45 minuutin matkan päästä keskustasta. Kyseessä on tilava kaksio, jonka homekoirat ensi viikolla tarkastavat. Riippuen siitä, mitä ne toteavat, joko ostan kämpän tai jatkan etsimistä. Rahanmenoa ei ainakaan voi estää, mutta tällaista on allergisen elämä: terveys joka tapauksessa ennen kaikkea. Onneksi on edes vähän säästöjä!


En oikeastaan ole kovin surullinen tällä hetkellä, vaikka niin moni asia on viimeisten vuosien aikana mennyt myttyyn. Rakastan nykyistä asuntoamme, mutta jotenkin helpottavaa aloittaa taas ikään kuin puhtaalta pöydältä uuden ympäristön myötä. Lokakuun alkuun mennessä meidän tulee olla muuttaneet, joten hätätapauksessa joudumme vuokralle, vaikka siinä sitten on todennäköisesti tiedossa terveysongelmia, kun vuokra-asuntoa en tasan tarkkaan rupea remontoimaan. 


Toivotaan nyt kuitenkin, että joku Vuosaaren tai Puotilan 60-lukulaisista asunnoista nappaa pikaisesti, jotta myös remontointiin jää aikaa! Hermannin kaupunginosalle sanomme joka tapauksessa tällä erää hyvästit.


Kuvat ovat oman asuntoni myyntikuvia – hei hei Hermanni, hei hei Helminkadun koti!

maanantai 4. heinäkuuta 2016

Luottamuspulassa

Olin luottavainen lapsi: ajattelin aina, että elämä menee mukavasti, sujuu kuin sävelten kuuntelu. Minullahan olikin turvallinen lapsuus, joka antoi eväät luottaa onneen, lutviutumiseen, tasapainoon, perheeseen. 

Elämä kuitenkin näytti kovan puolen itsenäistyttyäni. Ehkä näin käy kaikille: vasta aikuisena tajuaa, miten julma ja julman kaunis maailma voi yhtä aikaa olla. 

Muistelen ilolla – ja kaiholla – niitä hyviä, tasapainoisia onnen vuosia, joita Veikon kanssa sain muutaman viettää. Silloin kaikki tuntui sujuvan, kuten olin lapsena ajatellut. Sen jälkeen ei enää koskaan. 

Olen ollut ja olen toisinaan edelleenkin katkera, mutta elämässä tuntuu nykyään olevan myös sellaista hyvää, mistä osaan olla kiitollinen. Mitä vanhemmaksi tulee, sitä pienemmillä asioilla tuntuu olevan merkitystä. Samalla on oppinut näkemään uusia mahdollisuuksia: miksi muka ydinperhe olisikaan se ainoa vaihtoehto? Ehkä voisin keksiä jotain ihan muuta tilalle? 

Olen huomannut, että tangopiireissä on paljon sellaisia ihmisiä, jotka ovat joko tietoisesti tai kohtalon saattelemina valinneet aivan toisenlaisen elämäntavan kuin ns. perinteisissä perheissä elävät. Vanhoista tutuistani ja monista uusista ystävistäni suurin osa taas on aivan klassisia ydinperheen jäseniä. Ehkä juuri se on tehnyt kipeää: olen auttamatta ulkopuolinen niissä kuvioissa, halusin tai en. Olen jotain sellaista tärkeää vailla, mitä muilla on. 

Siksipä juuri tangokin houkuttelee, vaikka se myös vaatii tällaiselta ujolta ihmiseltä paljon. Toisaalta eilen kirjoittamani uppoaminen itseeni on ollut nyt parasta: Netflix-sarjan katselu, pako tosielämästä. Tuntuu, että voisin elää ikuisesti niin, vaikka en kuitenkaan voisi. 

Lyyli elää hetkessä vaikkapa askarrellen

Jotenkin yritän koko ajan korjata elämääni touhuamalla jotain, kuten siivoamalla, puhumalla, tekemällä ruokaa, vaikka nyt tärkeämpää olisi antaa elämän olla rikki ihan kunnolla. Viisi vuotta on erosta, viisi erilaista ihmissuhdetta takana, seitsemän vuotta häistä, Lyylin syntymästä reilut kahdeksan. Aika on juossut, ja minä olen koko ajan panikoinut sen liian nopeaa etenemistä. 

Miksi en voisi luovuttaa, lopettaa kiirettäni? En usko ihmissuhteitteni menneen myttyyn kiireen tähden, mutta jotenkin hävitän itseäni tässä kauheassa yrittämisessä. Nyt täytyisi antaa olla! Saavuttaa se lapsuuden tila, jossa kaikki tuntui sujuvan vailla painetta asioiden onnistumisesta.

Mutta se mikä on helppoa kymmenvuotiaalle, ei enää ole helppoa 38 vuoden iässä. Väittäisin, että elämän rajallisuuden tajuaminen tekee ihmisestä kiireisen. Täysikasvuinen ihminen liiankin hyvin tajuaa, kuinka lyhyt aika meillä täällä maan päällä on käytettävissämme. 

Se on surullista, vaikka lopulta helpotus. 

Tänään on tasan puoli vuotta minun ja Kalevin ensitapaamisesta. Olemme kokeneet tänä aikana hurjia asioita. Vuoden 2016 alkupuolisko ei alun auvoisuudesta huolimatta ole ollut sweet sixteen, vaan pikemminkin se helvetin kuustoista, mutta ehkä on lupa odottaa loppuvuodelta sitä suloisuutta, mitä alkuvuosi ei sittenkään tarjonnut.

Tai ehkäpä parasta olisi olla odottamatta mitään: tarttua ainoastaan tähän hetkeen – nyt heti ja täysillä. 

Minä puuhaan ja suoritan tulevaa ajatellen

lauantai 2. heinäkuuta 2016

Satunnaisia vierailuja saitilla

Kesäloma lähes puolessavälissä, ja minä vierailen täällä vasta nyt! Näinkö tässä kävi: bloggausrakkaus viileni?

Myönnän, että kevät oli kiireinen, mutta kesä ei ole ollut niinkään – kiireen sijaan ajatukseni ovat olleet totaalisesti poissa. Olen ollut jotenkin tyhjä. En ole myöskään tanssinut tangoa kesällä. En ole mitenkään erityisen paljon nähnyt ihmisiä, vaan olen vaipunut omiin oloihini. Surua on ollut, mutta siitä enemmän parin kuukauden päästä, kunhan olen saanut surtua sen pois. 

Mitä sitten olen tehnyt niinä hetkinä, kun on ollut aika kaivautua ulos ajatuksistaan? No, olen vienyt tyttöä uimakouluun ja puistoihin, näkemään kavereitaan, olen lukenut paljon ja opiskellut espanjaa. Näitä tuttuja turvallisia. Lisäksi olimme kymmenen päivän ajan Andalusiassa Lyylin kanssa – jälleen ihana matka. Uusi isäntäperhe, uusi opettaja kielikoululla, mutta sama kylä. Oli parhautta matkustaa tyttären kera ja jälleen oppia espanjaa lisää. 

Ensi vuonna kenties jotain erilaista, mutta Espanja edelleen kohteena.

Nyt kohteena sänky. Surullinen, levoton, huonosti nukuttu yö takana; elämä koettelee taas uudella tavalla. Ehkä pitää vain luovuttaa ja antaa olla. Antaa elämän tulla omalla painollaan. Ei se mennyt niinkään kuin olin tällä kertaa suunnitellut.

Liimatkaa muhun nuo postimerkit ja lähettäkää pois!