maanantai 4. heinäkuuta 2016

Luottamuspulassa

Olin luottavainen lapsi: ajattelin aina, että elämä menee mukavasti, sujuu kuin sävelten kuuntelu. Minullahan olikin turvallinen lapsuus, joka antoi eväät luottaa onneen, lutviutumiseen, tasapainoon, perheeseen. 

Elämä kuitenkin näytti kovan puolen itsenäistyttyäni. Ehkä näin käy kaikille: vasta aikuisena tajuaa, miten julma ja julman kaunis maailma voi yhtä aikaa olla. 

Muistelen ilolla – ja kaiholla – niitä hyviä, tasapainoisia onnen vuosia, joita Veikon kanssa sain muutaman viettää. Silloin kaikki tuntui sujuvan, kuten olin lapsena ajatellut. Sen jälkeen ei enää koskaan. 

Olen ollut ja olen toisinaan edelleenkin katkera, mutta elämässä tuntuu nykyään olevan myös sellaista hyvää, mistä osaan olla kiitollinen. Mitä vanhemmaksi tulee, sitä pienemmillä asioilla tuntuu olevan merkitystä. Samalla on oppinut näkemään uusia mahdollisuuksia: miksi muka ydinperhe olisikaan se ainoa vaihtoehto? Ehkä voisin keksiä jotain ihan muuta tilalle? 

Olen huomannut, että tangopiireissä on paljon sellaisia ihmisiä, jotka ovat joko tietoisesti tai kohtalon saattelemina valinneet aivan toisenlaisen elämäntavan kuin ns. perinteisissä perheissä elävät. Vanhoista tutuistani ja monista uusista ystävistäni suurin osa taas on aivan klassisia ydinperheen jäseniä. Ehkä juuri se on tehnyt kipeää: olen auttamatta ulkopuolinen niissä kuvioissa, halusin tai en. Olen jotain sellaista tärkeää vailla, mitä muilla on. 

Siksipä juuri tangokin houkuttelee, vaikka se myös vaatii tällaiselta ujolta ihmiseltä paljon. Toisaalta eilen kirjoittamani uppoaminen itseeni on ollut nyt parasta: Netflix-sarjan katselu, pako tosielämästä. Tuntuu, että voisin elää ikuisesti niin, vaikka en kuitenkaan voisi. 

Lyyli elää hetkessä vaikkapa askarrellen

Jotenkin yritän koko ajan korjata elämääni touhuamalla jotain, kuten siivoamalla, puhumalla, tekemällä ruokaa, vaikka nyt tärkeämpää olisi antaa elämän olla rikki ihan kunnolla. Viisi vuotta on erosta, viisi erilaista ihmissuhdetta takana, seitsemän vuotta häistä, Lyylin syntymästä reilut kahdeksan. Aika on juossut, ja minä olen koko ajan panikoinut sen liian nopeaa etenemistä. 

Miksi en voisi luovuttaa, lopettaa kiirettäni? En usko ihmissuhteitteni menneen myttyyn kiireen tähden, mutta jotenkin hävitän itseäni tässä kauheassa yrittämisessä. Nyt täytyisi antaa olla! Saavuttaa se lapsuuden tila, jossa kaikki tuntui sujuvan vailla painetta asioiden onnistumisesta.

Mutta se mikä on helppoa kymmenvuotiaalle, ei enää ole helppoa 38 vuoden iässä. Väittäisin, että elämän rajallisuuden tajuaminen tekee ihmisestä kiireisen. Täysikasvuinen ihminen liiankin hyvin tajuaa, kuinka lyhyt aika meillä täällä maan päällä on käytettävissämme. 

Se on surullista, vaikka lopulta helpotus. 

Tänään on tasan puoli vuotta minun ja Kalevin ensitapaamisesta. Olemme kokeneet tänä aikana hurjia asioita. Vuoden 2016 alkupuolisko ei alun auvoisuudesta huolimatta ole ollut sweet sixteen, vaan pikemminkin se helvetin kuustoista, mutta ehkä on lupa odottaa loppuvuodelta sitä suloisuutta, mitä alkuvuosi ei sittenkään tarjonnut.

Tai ehkäpä parasta olisi olla odottamatta mitään: tarttua ainoastaan tähän hetkeen – nyt heti ja täysillä. 

Minä puuhaan ja suoritan tulevaa ajatellen

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti