sunnuntai 18. syyskuuta 2016

Paistaa se päivä

Muutto lähestyy, ja stressi on sen mukainen. Toinen viikko sairauslomalla ei paljon lämpöä ole alentanut, mutta olenpahan saanut levätä. Mitään järkevää pakkaamisen ohella en olekaan jaksanut. En jaksa henkisesti eikä fyysisesti pinnistellä. Näin jäivät syksystäni tango, espanja, kuntoilu ja kirjallisuus, kunnes tilanne muuttuu. 

Huomenna yritän taas töihin. Olin viime viikollakin maanantain sorvin ääressä, mutta olo oli niin lämmin, ettei siitä mitään tullut. Ensi viikolla pääsen kuitenkin omalle lääkärilleni, joka on jo vuosien ajan ollut perillä tästä herkistymisestä. Nyt oireet vaan ovat päässeet niin pahoiksi, että edessä täytyy olla jotain ihan uutta – itse ajattelen nyt niin, että meneillään on viimeinen vuoteni peruskoulun S2-opettajana. 

Mutta ei niin huonoa, jollei jotain hyvääkin: ystävät ovat olleet auttamassa pakkaamisessa ja mielentilani on kohtalaisen vakaa. Tänään pilvet saivat toviksi hopeareunat. Kävin uudella asunnolla viemässä tapetteja ja palovaroittimen, ja ilahduin. Asunnon lattiamatot oli poistettu, ja ilma tuntui jotenkin hiukan raikkaammalta. Remonttinainen maalaili siellä ovea, ja minä ihailin kauniita valkoisia seiniä. 

Höyhenenkevyesti huokaisin hiukan, sillä jopa rappukäytävän ilma tuntui vähän vähemmän homeiselta tällä kertaa. Tuli tunne, että kyllä tuosta koti meille saadaan. Se pelastaisi paljolta. 


Olen nyt hyvin väsynyt. Lämmön lisäksi tämä jatkuva epävarmuus tulevaisuudesta, huolehtiminen jaksamisesta ja kaiken päälle pelkoni esimerkiksi Lyylin kuolemasta vievät voimat. Toisaalta kohtalaisen merkillistä, etten ole tämän ahdistuneempi: pystyn puhumaan monenlaisista aiheista ihmisten kanssa, ajatukseni eivät kierrä pelkästään tiettyjä ratoja; välillä nauran, iloitsen, tartun hetkeen. 

Seitsemän vuotta sitten aloin surra Veikon ja minun tilannettamme, joka johti muutaman vuoden sisällä eroon. Sen jälkeen olen surrut paitsi Veikon kuolemaa, myös monia muita pieniä suruja. Viime ajat olen surrut sitä, että unelma isosta perheestä on täytynyt hylätä. Näiden surujen jälkeen on kuitenkin alkanut avautua kiitollisuuden ja tyytyväisyyden tunteet: että saan itse elää, että minulla on ihana tytär, ystäviä, todellista elämää ympärilläni. 

Suru ei ole väistynyt, mutta matkan aikana pehmentynyt. Seitsemän vuotta siihen tarvittiin, ja nyt en jaksa kuin toivoa, että saan jatkaa matkaa Lyylin kanssa ja että uusi asunto avaa meille uusia ovia sen sijaan, että supistaisi elämää entistä enemmän sairastamisen ympärille. 

Täytyyhän näiden vastoinkäymisten oheen tulla välillä myös myötämäkeä, ihan tilastollisesti ajatellenkin. Ja kun niitä ovia sulkee, niin jotain kautta täytyy päästä suljetuista huoneista pois. Jos ei uudet ovet itsestään aukene, ne pitää aukaista sitten vaikka puoliväkisin. 

perjantai 9. syyskuuta 2016

Suuria asioita

Katselen aamukahvikupin, tietokoneen ja pöydällä lepäävän päiväkirjan lomasta ulos. Mitä kaunein syyspäivä on jälleen alkamassa. Maisema tästä ikkunasta on kuin syksyinen postikortti, mutta en osaa nyt nauttia siitä, koska tiedän, että kahden viikon ja kahden päivän päästä ei tällaista postikorttia silmieni eteen avaudu. 

En oikeastaan – tietenkään – sure postikorttini menettämistä, sillä tarjolla on kolme uutta postikorttimaisemaa: kolmesta tulevan kotimme ikkunasta avautuvaa vehreää vuosaarelaista pihakuvaa. Suren vain sitä, että ehkäpä menetän parhaimman sisäilman, jota minulla vuosiin on ollut. Uudessa asunnossa sain huuliini ihottuman, kun olin siellä tunnin. Tuntuu äärimmäisen raskaalta muuttaa sellaiseen asuntoon, jossa pelkästään vieraileminen laukaisee oireita. Kaiken tämän rinnalla hieno keittiö, tulevat uudet parketit ja kauniiksi maalatut seinät tuntuvat kovin vähäarvoisilta; niistä osaa iloita vasta, jos se tärkein eli sisäilma on kunnossa.

Muutto on aina kaikille muutos ja usein myös taloudellinen riski: laskin, että tulen tässä asunnon vaihdossa käyttämään remontteihin yli 10 000 euroa. Muutto on myös ajankäytöllisesti iso uhraus, ja asuinpaikan tai pelkästään kaupunginosan vaihtaminen muuttaa arkea monella tapaa. Ei tuolta idästä niin vain kahville keskustaan lähdetä, kuten tähän asti ties kuinka monta vuotta. Olen asunut Helsingissä yli 13 vuotta, ja niistä lähes 12 vuotta kantakaupungissa. 

Homeallergikko joutuu muutossa kohtaamaan myös sellaisia asioita, joita ns. tavallisille muuttajille ei tulisi mieleenkään ajatella: että ehkä en pysty asumaan asunnossa, johon juuri olen upottanut kaikki säästöni, enkä varmasti saa kaikkia niitä myytäessä takaisin; että aluksi syyhyän, raavin, saan ihottumia, yskää ja ahdistun joka tapauksessa, mutta en voi tietää, milloin se loppuu, loppuuko se ja mitä on tulossa. Tuleeko ilmassa aina olemaan liikaa jotain, joka ärsyttää vai laskeeko ärsytystä aiheuttavien aineiden määrä ajan kuluessa? Miten käy tämän asunnon homerappukäytävän suhteen? Pääseekö sieltä ilmaa kotiimme? Pystynkö sietämään pieniä määriä kellarista kantautuvaa hometta?

Oikeastaan asiat olisivat melko tavallisesti, jollen tietäisi, että elämässä on nyt toinenkin iso asia käynnissä muuton ohella: työpaikkani aiheuttaa minulle sellaista fyysistä pahaa oloa, että olen tajunnut tämän syksyn aikana, että työurani opettajana ainakin julkisen koulujärjestelmän sisällä alkaa olla ohi. Homeallergikkona en kestä koulurakennusten kuntoa. Tällä erää olen kolmatta päivää lämpöilyn takia kotona; yleensä jaksan 37,7:ssä asteessa tehdä töitä, mutta nyt tämä lämmönnousu ja pysyminen korkealla teetti niin huonon olon, että päätin jäädä kotiin lepäämään. Tiedossa on niin isoja asioita, että en aio tehdä niitä kipeänä. Kunpa nyt lämpöily vähäksi aikaa taukoaisi, mutta taidan toivoa liikoja. Eikä lämpöily tietenkään ole ainoa oire, jonka töistä saan, mutta mitä niistä nyt kertomaan. Pahempi mieli vain tulee.

Jollain tavalla olo on kuitenkin varma ja asiat edistyvät: asunto, jonka ostin on joka tapauksessa homekoirilla tutkittu: ei siellä sisällä ole homeongelmaa, ja vaikka koirat haistoivat rappukäytävän homeen asunnon kahden oven läpi, ovia ei ollut tiivistetty. (Nyt sisäovi vaihdetaan desibelioveksi uusine karmeineen.) Tähän hätään en olisi löytänyt välttämättä yhtään sen parempaa asuntoa vuokramarkkinoilta; myyntiin ei tullut siinä ajassa, kun asunto olisi pitänyt löytää, yhtään sen sopivampaa kämppää. 

Toisaalta tein päätöksen paitsi homekoirien myös sen varassa, että ensimmäisellä kerralla asunnossa käydessäni sen sisäilma tuntui ihan tarpeeksi raikkaalta. Muuttaminen on aina riskinottoa, ja joskus onnistuu paremmin, joskus huonommin. Viime kerralla minulla oli huipputuuri, mutta tätä yksiötä etsinkin lähes vuoden ajan, 78 asuntoa katsastaen. Nyt ei yksinkertaisesti ollut siihen mitään mahdollisuuksia. Oli tehtävä nopeampia ratkaisuja ja luotettava siihen, että remontoimalla ja eristämällä saa asunnosta asuttavan. 

En usko, että tulemme asumaan tuossa kaksiossa kauaa, vaikka siihen taloudellisesti paljon sijoitankin. Tällä hetkellä muuta ei kuitenkaan voinut: aluksi remontin piti olla pieni tiivistys ja pintamaalaus, mutta päädyimme remonttimiehen kanssa siihen, että lattiat vaihdetaan, sillä vanhan parketin alta löytyi ikivanhaa muovimattoa ja ja ties mitä 60-lukulaista linoleumia – hurjan repaleista ja liimaa täynnä olevaa kamaa. Lisäksi teetän eteiseen kiinteät kaapit. Ehkä hifistelen, mutta säilytystilat asunnossa olivat kohtalaisen huonot, eikä meillä ole mitään muutettavia kaappeja. Mieluummin satsaan toimivaan asuntoon, kuin että kärvistelen paitsi sisäilman myös toimimattomuuden kanssa. Sitäpaitsi kuntoon laitettu asunto on sitten helpompi myydäkin – huomasin juuri, että toinen Vuosaaressa oleva 60-lukulainen asunto, jota kävin kesäkuun alussa katsomassa, oli edelleen myynnissä, huolimatta siitä, että se oli huippukuntoon remontoitu! Asunnot siellä eivät vaihda omistajaansa aivan yhtä helpolla kuin täällä kantakaupungin mailla.

Postikorttinäkymistä, auringonpaisteesta ja surun rauhoittumisesta (seitsemän vuotta siinä sitten keskikin!) huolimatta mieli on matalalla. Paljon kaikkea tapahtuu koko ajan, elämällä on kyllä annettavaa, eikä ainakaan tylsäksi mikään muutu, mutta riskit ovat suuret. Joudun riskeeraamaan koko ajan terveyteni töitä tehdessäni, taloudellisesti olen ajanut itseni aika ahtaalle ja suren kaiken lomassa yksinäisyyttäni. Taas muutan yksin, taas kaikki on yksin minun harteillani. 


Lyylin huoneeseen tulee Ritva Kronlundin Juhannusruusu


Yhden pyynnön heitän ihmisille: te onnelliset, jotka olette löytäneet kumppanin rinnallenne ettekä ole sairaita töistänne tai kodeistanne, olkaa onnellisia! Minäkin olen onnellinen siitä suuresta onnesta, joka on jäljelle jäänyt: ihanasta tyttärestä! Asuminen on niin väliaikaista. Ehkä suuntaamme katseemme nyt jo kaukaista tulevaisuutta kohti ja alamme miettiä, minne seuraavaksi muutamme ja menemme töitä tekemään. Ehkä se onkin Helsingin ulkopuolella?