sunnuntai 18. syyskuuta 2016

Paistaa se päivä

Muutto lähestyy, ja stressi on sen mukainen. Toinen viikko sairauslomalla ei paljon lämpöä ole alentanut, mutta olenpahan saanut levätä. Mitään järkevää pakkaamisen ohella en olekaan jaksanut. En jaksa henkisesti eikä fyysisesti pinnistellä. Näin jäivät syksystäni tango, espanja, kuntoilu ja kirjallisuus, kunnes tilanne muuttuu. 

Huomenna yritän taas töihin. Olin viime viikollakin maanantain sorvin ääressä, mutta olo oli niin lämmin, ettei siitä mitään tullut. Ensi viikolla pääsen kuitenkin omalle lääkärilleni, joka on jo vuosien ajan ollut perillä tästä herkistymisestä. Nyt oireet vaan ovat päässeet niin pahoiksi, että edessä täytyy olla jotain ihan uutta – itse ajattelen nyt niin, että meneillään on viimeinen vuoteni peruskoulun S2-opettajana. 

Mutta ei niin huonoa, jollei jotain hyvääkin: ystävät ovat olleet auttamassa pakkaamisessa ja mielentilani on kohtalaisen vakaa. Tänään pilvet saivat toviksi hopeareunat. Kävin uudella asunnolla viemässä tapetteja ja palovaroittimen, ja ilahduin. Asunnon lattiamatot oli poistettu, ja ilma tuntui jotenkin hiukan raikkaammalta. Remonttinainen maalaili siellä ovea, ja minä ihailin kauniita valkoisia seiniä. 

Höyhenenkevyesti huokaisin hiukan, sillä jopa rappukäytävän ilma tuntui vähän vähemmän homeiselta tällä kertaa. Tuli tunne, että kyllä tuosta koti meille saadaan. Se pelastaisi paljolta. 


Olen nyt hyvin väsynyt. Lämmön lisäksi tämä jatkuva epävarmuus tulevaisuudesta, huolehtiminen jaksamisesta ja kaiken päälle pelkoni esimerkiksi Lyylin kuolemasta vievät voimat. Toisaalta kohtalaisen merkillistä, etten ole tämän ahdistuneempi: pystyn puhumaan monenlaisista aiheista ihmisten kanssa, ajatukseni eivät kierrä pelkästään tiettyjä ratoja; välillä nauran, iloitsen, tartun hetkeen. 

Seitsemän vuotta sitten aloin surra Veikon ja minun tilannettamme, joka johti muutaman vuoden sisällä eroon. Sen jälkeen olen surrut paitsi Veikon kuolemaa, myös monia muita pieniä suruja. Viime ajat olen surrut sitä, että unelma isosta perheestä on täytynyt hylätä. Näiden surujen jälkeen on kuitenkin alkanut avautua kiitollisuuden ja tyytyväisyyden tunteet: että saan itse elää, että minulla on ihana tytär, ystäviä, todellista elämää ympärilläni. 

Suru ei ole väistynyt, mutta matkan aikana pehmentynyt. Seitsemän vuotta siihen tarvittiin, ja nyt en jaksa kuin toivoa, että saan jatkaa matkaa Lyylin kanssa ja että uusi asunto avaa meille uusia ovia sen sijaan, että supistaisi elämää entistä enemmän sairastamisen ympärille. 

Täytyyhän näiden vastoinkäymisten oheen tulla välillä myös myötämäkeä, ihan tilastollisesti ajatellenkin. Ja kun niitä ovia sulkee, niin jotain kautta täytyy päästä suljetuista huoneista pois. Jos ei uudet ovet itsestään aukene, ne pitää aukaista sitten vaikka puoliväkisin. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti