maanantai 24. lokakuuta 2016

Kattoni mun, mattoni mun

Katto on pään päällä edelleen. Telttaan ei muuteta! 

Olo on ollut kuitenkin koko tämän täällä Lokkisaaressa asumamme kuukauden huono: kutittaa, yskittää, nenä valuu ja välillä saan allergisia kohtauksia, jolloin koko keho hehkuu. Raskasta, varsinkaan kun ei tiedä, missä syy. Hometta, voiko olla, kun koirat ovat kämpän tarkistaneet, eikä home haise kuin rappukäytävässä, josta se ei juuri sisään tihku. 

Viemäri tosin haisee edelleen, ja se on tietenkin ehtaa sitä, kun putkissa on kosteutta jatkuvasti. Putkimiestä en ole vieläkään tavoittanut lomiltaan: josko hän saisi taiottua vesilukon toimimaan kunnolla; vessassa kun haju on paljon miedompi vesilukkotyypistä johtuen. 

Hyllyjä, naulakkoja tms. ei niitäkään ole vielä saatu seinään. Remppamiestä odottelen.

Tuntuu, että elämä junnaa nyt paikoillaan. Suru, ahdistus, epätoivo jatkuvat. Tämän asunnon piti aloittaa jotain uutta, mutta jäin pyörimään vanhoihin pelkoihin. Toisaalta valonsäde minussa nousee välillä väkisinkin esille: ehkä tämä sittenkin aloittaa jotain uutta, mutta en vielä tiedä, mitä, missä ja milloin.

Ainakin kaikki matot menevät tai ovat jo menneet uusiksi: olkkarissa on viimeisistä Anttilan alemyynneistä hankittu karvalankamatto; Lyylille tilasin beigen chenillematon edullisesti. Eteiseen ja keittiöön teetän harmaa-viheriäät räsymatot. Keittiössä on tällä hetkellä yksiön eteismatto ja keittiön matto, ja nekin istuvat tuohon, mutta parempi olisi rytmittää tätä tilaa yhdellä matolla. Sitäpaitsi varamattoja on kiva olla – sen sain huomata viime asunnossa, kun vein matot pesulaan. Nehän viettävät siellä helposti kaksikin viikkoa, ja koti on todella ankea ilman maton mattoa. 


Keittiön maton kudevärejä olen fiilistellyt viime päivät:



Ja istunut keittiössä, vaikka en tiedä, pitäisikö suosia muita huoneita:


Hassua, että vaikka asunnon epämiellyttävät hajut pyörivät koko ajan tietoisuudessani, en kauheasti enää kaipaile takaisin Helminkadun Helmeemme. Sen aika vain tuli täyteen. Toki kaipaan sitä raikasta sisäilmaa, jonka tuo Helmi kätki, mutta ehkä samantyyppisen aarreasunnon löytää vielä joskus. 

Melkein tekisi mieli vannoa, että muutan enää yhden kerran, ja tämän loppusijoituspaikan tulee olla kunnollinen kaikin puolin. Mutta eihän tuollaista vannoa voi, kun ei edes luvata, eikä melkein edes uskalla toivoa. 

Katse on minulla kuitenkin nyt eteenpäin, vaikka en vielä tiedä, millä aikataululla edetään. Jos asuminen täällä ei yhtään rauhoitu, oireet vain jatkuvat ja hajut jatkavat villiä elämäänsä, täytyy joulun jälkeen kartottaa uusia vaihtoehtoja. Olen luvannut itselleni, että vasta maaliskuussa teen päätöksen jatkosta. 

Nyt ei enää hättäillä. 

keskiviikko 5. lokakuuta 2016

Ei se ota, jos ei anna

Sanotaan, että vaikeudet yhdistävät ihmisiä. Niin ne voivat yhdistää ihmistä ja asuntoakin. Oma tarinani tämän uuden kodin kanssa toivottavasti päättyy toteamukseen "vaikeuksien kautta voittoon", vaikka ihan vielä ei voittajafiilis olekaan.

Asunnon (aikaiset) ongelmat, jotka ovat aiheuttaneet minulle noin kolme hermoromahdusta ja kaksi sairauslomapäivää:

a) Viemärien makea haju (=hometta). Keittiössä ei hajuun auta mikään; putkimiehen lomaltapaluuta odotellessa. Täällä istuessa (tyhmä kun olen, mutta ei ole muuta pöytää) kutajaa ja yskittää normaalia enemmän. Onneksi ei ole rakenteissa, mitä ensin pelättiin... Kyllä tämän kanssa jotenkuten elää, ainakin vähän aikaa.

b) Ystävältä lainassa olleet huonekalut. Sain kaksi 50-lukulaista huonekalua pitkään lainaan ystävän perheenlisäystä ajatellen – hän asuu miehensä kanssa yksiössä, joten tietenkin yksiöelämää tarpeeksi nähneenä päätin avittaa heitä tässä tilanpuutetilanteessa. Olisihan uusista huonekaluista minulle paljonkin iloa! Täällä 55-neliöisessä lattiapinta-alaa riittää ja olohuone kaikuu puolityhjyyttään.

Jouduin kuitenkin luopumaan muutaman päivän kokeilun jälkeen näistä lainakamoista, sillä sain sellaisen allergisen kohtauksen eräänä yönä, etten ole pitkään aikaan saanut, ja arvelin osasyyn olevan tuoksuvat, vuosien aikana erilaisia ilmankosteuksia ja hajuja imeneet puisen pöydän ja lipaston.

Isäni ajoi Porista ja Poriin saman päivän/yön aikana, ja siinä välissä vei painavat 50-lukulaiset takaisin omistajalleen tavallisen auton perässä. Tarinahan voisi olla huvittavakin, mutta en vielä jaksa nauraa, kun ei nämä huvittavuudet edes tähän lopu.

c) Kylpyhuoneen vesivahinko: Vihdoin ja viimein monen päivän, usean puhelun ja erinäisen sopimisen jälkeen sain pesukoneen maanantaina seinään ammattilaisen laittamana. Eilen päätin vetäistä koneellisen pyykkiä, sillä sitä riittää, mutta kappas, sainkin aikaan vesivahingon: unohdin, että tässä kylppärissä poistoputki ei mene suoraan seinään, vaan se pitää nostaa lavuaariin. En hoksannut nostaa sitä kaapin alta ja niinpä lattia ui vedessä pariinkin otteeseen, kun kone poisti veden suoraan lattialle. Onneksi lattiakaivo sen veti; ainoastaan matto oli ihan litimärkä, kun vessaan iltamyöhällä astuin ja muuten lattia oli vain märkä, ei vedessä uiva. Mutta silti, miten huonoa tuuria, että koko aikana ei käyty kertaakaan vessassa, vaikka yleensä illan aikana siellä tulee joskus rampattua vähän väliä. 

Minä sitten vietin iltani umpiväsyneenä puolitoista tuntia lattiaa hiustenkuivaajalla kuivaten. Ei se päällisin puolin märäksi jäänyt ilman tuota käsittelyäkään, mutta pelkäsin, että vesieristeet eivät toimi. Saapi nähdä, miten käy. Vielähän ei voi tietää, jos vesi jostain kohtaa on löytänyt kolon hiipiä rakenteisiin. Toisaalta silloin on kysymyksessä rakennusvirhe, sillä pitäähän kylppärin kestää suihkussakäyntiäkin, jossa vettä tulee lattialle pitkän aikaa ja paljon.

Minua lohdutettiin, että ei tuossa ole huolta, että nykyiset eristeet ovat hyviä. Toivon samaa, sillä enempää huolia en nyt jaksaisi. Olen niin äärettömän väsynyt, että olen monta kertaa meinannut kävellä auton alle, kun en ole huomannut punaista valoa! Niin väsynyt, että unohtelen koko ajan asioita, kuten juuri tuon poistoletkunkin. 

Nyt uskaltauduin kokeilemaan ensimmäistä kertaa elämäni ensimmäistä omaa astianpesukonetta. Luin ihan käyttöohjeet ja kaikki, ettei tapahtuisi enempää katastrofeja. Kylppäriä käyn vähän väliä haistelemassa, mutta raikkaalta ja kuivahkolta se tuntuu. Uskotaan nyt kerrankin parempaan vaihtoehtoon, ja huokaistaan hiukan. Ja uskalletaan nauttia tämän asunnon kauneudesta, tilavuudesta ja tietynlaisesta raikkaudestakin, vaikka oireilenkin täällä edelleen. 

Jos oireet kuitenkin pysyvät kurissa, kyllä täällä jonkin aikaa elelee. Loppuelämän asunnoksi ei tästä ole, mutta toivotaan, että kellarin maakosteusongelmasta huolimatta asunnosta tulee muutamaksi hyväksi vuodeksi rakastettu koti.