maanantai 24. lokakuuta 2016

Kattoni mun, mattoni mun

Katto on pään päällä edelleen. Telttaan ei muuteta! 

Olo on ollut kuitenkin koko tämän täällä Lokkisaaressa asumamme kuukauden huono: kutittaa, yskittää, nenä valuu ja välillä saan allergisia kohtauksia, jolloin koko keho hehkuu. Raskasta, varsinkaan kun ei tiedä, missä syy. Hometta, voiko olla, kun koirat ovat kämpän tarkistaneet, eikä home haise kuin rappukäytävässä, josta se ei juuri sisään tihku. 

Viemäri tosin haisee edelleen, ja se on tietenkin ehtaa sitä, kun putkissa on kosteutta jatkuvasti. Putkimiestä en ole vieläkään tavoittanut lomiltaan: josko hän saisi taiottua vesilukon toimimaan kunnolla; vessassa kun haju on paljon miedompi vesilukkotyypistä johtuen. 

Hyllyjä, naulakkoja tms. ei niitäkään ole vielä saatu seinään. Remppamiestä odottelen.

Tuntuu, että elämä junnaa nyt paikoillaan. Suru, ahdistus, epätoivo jatkuvat. Tämän asunnon piti aloittaa jotain uutta, mutta jäin pyörimään vanhoihin pelkoihin. Toisaalta valonsäde minussa nousee välillä väkisinkin esille: ehkä tämä sittenkin aloittaa jotain uutta, mutta en vielä tiedä, mitä, missä ja milloin.

Ainakin kaikki matot menevät tai ovat jo menneet uusiksi: olkkarissa on viimeisistä Anttilan alemyynneistä hankittu karvalankamatto; Lyylille tilasin beigen chenillematon edullisesti. Eteiseen ja keittiöön teetän harmaa-viheriäät räsymatot. Keittiössä on tällä hetkellä yksiön eteismatto ja keittiön matto, ja nekin istuvat tuohon, mutta parempi olisi rytmittää tätä tilaa yhdellä matolla. Sitäpaitsi varamattoja on kiva olla – sen sain huomata viime asunnossa, kun vein matot pesulaan. Nehän viettävät siellä helposti kaksikin viikkoa, ja koti on todella ankea ilman maton mattoa. 


Keittiön maton kudevärejä olen fiilistellyt viime päivät:



Ja istunut keittiössä, vaikka en tiedä, pitäisikö suosia muita huoneita:


Hassua, että vaikka asunnon epämiellyttävät hajut pyörivät koko ajan tietoisuudessani, en kauheasti enää kaipaile takaisin Helminkadun Helmeemme. Sen aika vain tuli täyteen. Toki kaipaan sitä raikasta sisäilmaa, jonka tuo Helmi kätki, mutta ehkä samantyyppisen aarreasunnon löytää vielä joskus. 

Melkein tekisi mieli vannoa, että muutan enää yhden kerran, ja tämän loppusijoituspaikan tulee olla kunnollinen kaikin puolin. Mutta eihän tuollaista vannoa voi, kun ei edes luvata, eikä melkein edes uskalla toivoa. 

Katse on minulla kuitenkin nyt eteenpäin, vaikka en vielä tiedä, millä aikataululla edetään. Jos asuminen täällä ei yhtään rauhoitu, oireet vain jatkuvat ja hajut jatkavat villiä elämäänsä, täytyy joulun jälkeen kartottaa uusia vaihtoehtoja. Olen luvannut itselleni, että vasta maaliskuussa teen päätöksen jatkosta. 

Nyt ei enää hättäillä. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti