torstai 22. joulukuuta 2016

En lätise

Kirjoitan nyt suoraan. Kirjoitan juuri niin kuin asiat ovat, enkä lätise. – Tuttavani legendaarisia lauseita muokaten, sopivat nimittäin minullekin kuin sade tähän iäti jatkuvaan syksyyn.

Jos pahoitat mielesi helposti, kehotan lukemaan muita areenoita. Tämähän tosiaan on päiväkirjani, ja kielenkäyttöni on ihan yhtä värikästä kuin elämäni, enkä liikaa lukijoita ajattele. Ehkä voisin ajatella enemmänkin, mutta silloin karsisin liikaa vapauttani ilmaista ajatuksiani sellaisina kuin ne ovat. (Eikä täällä juuri kukaan käy ainakaan kommentoimassa, joten miten edes voisin jatkaa toisin?)

Minähän itse tietysti pahoitan mieleni erittäinkin helposti, mutta on sentään tämä areena, jolla saan sen tehdäkin ilman lupaa ja ilman häätöä. Hyvä näin, sillä jossain on ihmisen saatava puhua suunsa puhtaaksi. 

Aiheenani on tänään joulu. Joululoma alkoi juuri, mutta minäpä odotan vain sitä, että joulu olisi jo ohi. Eipä ole viime vuosina joulu napannut, eikä nappaa nytkään. Nappaa entistä vähemmän tänä vuonna. Olen tietysti ihan järkyttävän väsynyt tästä syksystä, muutosta ja kaikista pienistä vastoinkäymisistä, mikä vaikuttaa voimakkaasti tuntemuksiini ja odotuksiini myös joulun, rakkauden juhlan suhteen.

Sanon siis suoraan, niin kuin lupasin, että takana on paska vuosi. Ei paskin kaikista, mutta paska kuitenkin. Mitä sitä kaunistelemaan. Suurinta surua oli menettää odottamani vauva viime kesänä, vaikka lapsenalun isän kanssa tiet olivat jo erkaantuneet. Nytpä sen tiedän aivan varmaksi: lapsia minä en tähän maailmaan enää ehdi saada, ja ehkä hyvä niin. Kunpa vain minulle luvattaisiin se, että se ainokaiseni saa elää pidempään kuin minä, etten joudu enää suurten menetysten keskelle.

Mielessäni on yllättäen pari hyvääkin asiaa: Ensinnäkin tykkään työstäni ihan valtavasti. Pienet lapset ovat huippuja, ja se elämänmaku, joka töissäni maistuu, on melkein kaikkein parasta maailmassa! Tiedän, että osaan hoitaa hommani hyvin ja sovin työtehtäviini, mutta toki on asioita, jotka voisi tehdä paremmin. (Yksi niistä on tämän temperamenttisen luonteenlaatuni hallitseminen, mutta yllättävän hyvin sen töissä kyllä hillitsenkin. Ei turhia kiukkukohtauksia oppilaille eikä rajapintaista kielenkäyttöä tänä syksynä laisinkaan!)

Ja se kaikkein paras asia on oma tyttö, joka elää edelleen. En saata olla pelkäämättä hänen poismenoaan, joten jokainen päivä hänen kanssaan on kuin voitto täällä kuoleman varjon maassa.

Koska lupasin, etten lätisekään, en myöskään sitä tee. En toisaalta myöskään korkkaa viinipulloa ja hukuta suruani viinin lipitykseen, vaan sen sijaan menen nyt suihkuun ja sitten pakkaan. Kipeäksi olen tulossa, kuinkas muutenkaan, juuri kun loma parahiksi pääsi alkamaan. Huomenna kuitenkin lähdetään maalle. Siellä en ole aivan yksin ajatusteni kanssa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti