tiistai 5. joulukuuta 2017

Ähkyä, pöhkyä ja ällömakeita unia

Piparitaikinasta saa pahemman ähkyn kuin jouluruoasta, ainakin makealle perso. Istunkin nyt ähkyisenä keittiön pöydän ääressä piparintuoksun ympäröimänä, vaikka olisi varmasti parasta liikkua – niinhän hevosiakin kävelytetään ähkyn iskettyä. Olo on kuitenkin niin raukea, että jumpan sijaan pistäydyn täällä. Ehkäpä tästä tulee taas tapa, sillä syksyn pahimmat viikot ovat nyt ohi.



Aloin lokakuun lopussa treenata Dynamic Neural Retraining System -metodin mukaan, sillä olin kuullut ihmeitä sen parantavasta tehosta. Menetelmä perustuu aivojen limbisen järjestelmän kuntouttamiseen, ja sen tavoitteena on vaikuttaa esim. monikemikaaliyliherkkyyden syntymekanismeihin ja poistaa yliherkkyysoireet. 

Menetelmässä pureudutaan asenteeseen ja sukelletaan positiivisiin muistoihin ja luodaan niiden avulla yhtä positiivisia tulevaisuuden kuvia. Joka päivä puolen vuoden ajan pitäisi treenata tunti päivässä. Alussa jaksoinkin tunnin treenejä, pitäen tosin silloin tällöin taukopäiviä. Parin viikon treenailun jälkeen siirryin ensin 45-minuuttisiin sessioihin ja lopulta stressaantuneena ajan vähyydestä ja ainaisesta kiireestä lyhensin tuokiot puolen tunnin mittaisiin. Sekin on tuntunut välillä liialta, ja taukopäiviä on toisinaan ollut kolmekin putkeen. 

Aivan putkeen eivät siis harjoitukset ole menneet, mutta päätin, että seuraavalla pitkällä lomalla teen sitten niitä tunninkin treenejä. Ei tämä lyhennytty versio menetelmästä haitaksi liene: ajatukseni ovat olleet hieman iloisemmat viime aikoina ja ainakin olen nukkunut pääsääntöisesti hyvin. Välillä näen myös hyvin onnellisia rakkausunia, jollaisia en ole nähnyt koskaan näin lyhyen ajan sisällä näin montaa peräkkäin. Vähän niinkuin eräs masennuslääke minuun vaikutti: aloin nähdä kreisejä, mutta mielenkiintoisia unia. Lopetin silti lääkkeen käytön, sillä unien näkeminen oli vähän pelottavaa ja lisäksi hikoilin lääkkeen takia peitot ja tyynyt märiksi jok'ikinen yö. 

Allergiat vaivaavat yhä edelleen, vaikka nyt minulla on kunnon lääkityskin kutinaan. Täytyy vain toivoa, että ajan kanssa remonttiaineiden höyryt täältä haihtuisivat, sillä remontoitavat on remontoitu, eikä tälle kämpälle tällä erää ole enää tehtävissä mitään. Sisäilma ei ole edelleenkään kovin hyvää, eikä huonon ilman syytä ole löytynyt, mutta ehkäpä ilmanlaatu on mennyt hiukan parempaan suuntaan, kun saatiin parveke kuntoon. Vaikea vielä sanoa mitään sen tarkempaa, sillä karttelen edelleen olohuoneessa olemista, koska siellä minua alkaa melkein aina kutittaa, aivastuttaa tai yskittää. Harmillista, mutta nyt on näin. 

Muuttoa en nyt kuitenkaan ole suunnittelemassa; odotellaan vähintään kesään, ennen kuin tehdään mitään päätöksiä. Koti tuntuu kaikesta huolimatta kodilta, ja pikkuhiljaa aion ottaa olohuoneenkin haltuuni, oireista välittämättä. Tuntuu tärkeältä saada sohva ja oma sänky (päivä)käyttöön – keittiön pöydän ääressä kyyhöttäminen ei pidemmän päälle ole yhtään mukavaa. Ähkyn lisäksi selkä vihoittelee nytkin, kuten lähes joka päivä. 

Hyvä uuden vuoden lupaus olisi vähentää istumista, mutta vielä ei kai ole lupausten aika, vaan nyt viihdyn mieluiten haaveissani ja toiveissani. Ehkä rakkausunistakin tulee vielä joskus totta, mutta kiire senkin suhteen on poissa. Tuntuu mahtavalta, että elämä voi olla hyvää näinkin, ilman sitä täyttymystä, joka kuitenkin on yksi sydämen suurimmista toiveista. 

sunnuntai 8. lokakuuta 2017

Annetaan pölyn laskeutua

Pää on surrannut viime päivät: mitä tehdä, jos tänne ei voi jäädä? Kerava, Lahti vaiko peräti vielä kaukaisempi halvempi paikkakuntako kutsuu? En haluaisi repiä auki elämäämme, mutta tuntuu siltä, että ei ole olemassa kuin huonoja vaihtoehtoja.

Joka tapauksessa remontti on pian ohi, ja olen sopinut, että marraskuun alussa muoviseinä puretaan. Sitä pidetään pari viikkoa ylimääräistä, jotta mahdollisimman paljon maalinhajua ehtii haihtua pois, sillä maalinkäry taisi olla se viimeinen niitti, joka käynnisti allergisen kohtaukseni. Olen nyt ties kuinka monennetta päivää sairaslomalla paitsi allergiakohtauksen myös äänen käheyttäneen flunssan takia. Tulivat sentään yhtäaikaa.

Pitäisi varmaan lakata analysoimasta tämän asunnon hajuja, sillä niitä riittää. Pitäisi kääntää ajatukset pois pyörimästä asunnon ympäriltä, sillä sekin voimistaa oireitani. Onneksi lääkäri otti minut vakavasti, sain uutta lääkettä, ja jossain vaiheessa tulen saamaan lähetteen iho- ja allergiasairaalaan. On todellakin tullut aika saada allergiaani vähän lisää valaistusta ja hoitokeinoja.

Kesään asti kuitenkin nyt odottelen tämän asunnon kanssa, ja sitten jos on pakko, myyntiinhän tämä lähtee. Helsingistä tai lähikunnista minulla ei enää ole varaa ostaa asuntoa, sillä tulen jäämään tämän asunnon remonttien takia tappiolle sen verran paljon. Vuokralle taasen en uskaltaudu, sillä viimeiseen kymmeneen vuoteen en ole pystynyt asumaan yhdessäkään asunnossa ilman, että sitä olisi (kauttaaltaan) remontoitu. Olisi täydellistä haaskausta lähteä taas kokeilemaan erilaisia vuokra-asuntoja vain polttaakseen (laina)rahaa loputtomaan muuttokierteeseen. 

Mitään uutta ei tainnut olla tuossa edellämainitussa, kunhan selkeytin tilannetta vähintään omassa päässäni. Kaikkien näiden käytännön toimien lisäksi olen tietysti pohtinut tilannetta myös laajemmalti. Ensinnäkin olen yrittänyt ajatella, että tämä on nyt vain yksi vaihe elämässäni. Tilanne kestää aikansa, mutta jossain vaiheessa se myös laukeaa. Tällaisen allergian kanssa eläminen on niin raskasta, että olen valmis suuriinkin muutoksiin, kunhan vain löydän sopivamman asunnon meille.

Samalla olen miettinyt sitä, teinkö suuren virheen asunnon ostaessani. Kadunko siis päätöstäni. On vaikea sanoa, missä olisimme nyt, jos en olisi ostanut juuri tätä asuntoa. Voisi olla, että olisin ehtinyt löytää paremman. Toisaalta voisi olla niin, että olisi tullut hirveä paniikki ja kiire, ja olisin joutunut tyytymään johonkin vieläkin kyseenalaisempaan vaihtoehtoon. Tässä asunnossa ei pitänyt olla ensikäynnin ja homekoiratutkimuksen perusteella mitään sen suurempaa vikaa kuin haiseva rappukäytävä, mutta ehkä tein sen tyhmyyden, että en ennen ostopäätöstä käynyt täällä vielä kertaalleen haistelemassa. Toisaalta en osaa sanoa, olisinko toisesta käynnistä riippumatta joka tapauksessa päätynyt ostamaan tämän. Jotain hyväähän tässä piti olla, jotta tämän halusin!

Jossittelu on joka tapauksessa turhaa, joten en jaksa katua. Siitä olen iloinen, että tämän asunnon eteen olen nyt ainakin tehnyt kaikkeni, jotta täällä olisi hyvä sisäilma. Enempää täällä ei oikeastaan voi remontoida! Nyt vain annetaan pölyn laskeutua, odotetaan marraskuuta, jotta saadaan muoviseinä pois ja siivousfirma hoitamaan remppasiivouksen. En itse uskalla altistaa itseäni parvekkeen tuoksuille ja remonttiaineiden jämille, joten päädyin (jälleen) tällaiseen ratkaisuun. 

Ehkä syksy sitten lopulta kääntyy vähän iloisempaan suuntaan, sillä ihan karsea syksyhän tämä on jälleen ollut. Onneksi olen lievän optimistinen edes toisinaan, ja luotan siihen, että kahden kamalan syksyn jälkeen täytyy olla tiedossa vähintään hiukan iloisempia talvia, keväitä, kesiä ja lopulta syksyjäkin.

tiistai 3. lokakuuta 2017

Pelastava piikkimatto keskellä arjen hajuja

Remontti alkoi viikko ja päivä sitten, ja sen jälkeen olen raapinut itseäni reippaasti öisin. Ilmassa lienee entistä enemmän kemikaaleja, vaikka – kumma kyllä – asunnossa ei maalit haise. Sen verran muoviseinä hajuja eristää. 

Se kumma entinen haju hälveni parvekkeelta, kun pintamaalit hiottiin pois. Myöskään ydinpuu ei haissut miltään sen kummemmalta kuin voimakkaasti puulta. Puusepänkin mielestä puu oli täysin tervettä. Niinpä päädyin siihen ratkaisuun, ettei ikkunaa ja parvekkeen ovea tarvitse vaihtaa, vaan nyt vain niiden ulommaiset osat hiotaan ja maalataan. Remontin kustannukset pysyvät näin olleen järjellisissä ulottuvuuksissa, vaikka en tietenkään suorastaan riemuitse, että asunnon laittaminen on hotkaissut yhteensä jo lähes 20 000 euroa. Etenkään, kun vieläkään ei ole varmuutta siitä, voiko tänne jäädä asumaan vai ei. 

Olohuoneessa, jossa en edelleenkään pysty olemaan saati nukkumaan, haisee yhä välillä tuo kumma, epämiellyttävä tuoksu. Nykyään se hälvenee, kun tuulettaa parvekkeen kautta, vaikka sitten saakin kaupanpäällisinä hiukan maalinhajua sisään. Kumma kyllä, en pidä maalintuoksua kuitenkaan mitenkään vastenmielisenä!

Syyhyämisen syitä en oikein ymmärrä: nythän minun pitäisi jo pystyä huokaisemaan helpotuksesta edes osittain, kun kerran remontti näyttää jonkinlaisia onnistumisen merkkejä. Toisaalta ihan vain fysikaalinen ärsytys, jopa pelkästään puusta irtoavat ns. luonnonmukaiset kemikaalit, voivat aiheuttaa kutinaa jo valmiiksi herkistyneessä kehossani. Eikä stressi varmasti ole vielä mihinkään lauennut, kun tilanne edelleen on kesken ja hermoheikkona kuljen usein ympäri kämppää haistelemassa ja analysoimassa se hajuja. Sitä olen kyllä aina tehnyt edellisissäkin asunnoissa, etenkin remonttien jäljiltä, mutta nyt tämä analysointi on tainnut lähetä lapasesta. 

Kylpyhuoneessa esimerkiksi on mielestäni alkanut haista kummalliselta. Olen ihmetellyt hajua jo muutaman kuukauden ajan, mutta nyt viikonloppuna avasin viemärin useaan osaan, sillä se oli mennyt täysin tukkoon. Salaa toivoin, että haju haihtuisi osien puhdistamisen jälkeen. Kattia kanssa, haju vain voimistui. Silloin ei auttanut muuta kuin ryömiä kylppärin lattia läpi nuuhkien nurkat; kunhan ei vain johonkin olisi muodostunut vesivahinkoa. Homekoirathat totesivat reilu vuosi sitten kylpyhuoneen puhtaaksi, eikä missään näkynyt fyysisiä merkkejä tuoreesta vesivahingosta. Myös haistelemalla päädyin siihen, että haju tulee vessanpytyn ympäristöstä – kunpa se ei vuotaisi! Tänään keksin, että olen säilönyt pytyn vieressä erilaisia pesuaineita, ja nostin ne väliaikaisesti siivouskaappiin. Ikäänkuin haju olisi heti lähtenyt vähenemään... Katsotaan, mitä tapahtuu seuraavien päivien kuluessa!

Ilmeisesti asuntomme (eräs) ongelma on sen huono ilmanvaihto: kun ilma ei liiku, kaikki kemikaalit jäävät leijumaan asuntoon pitkiksikin ajoiksi ja näin niiden haju ikään kuin voimistuu. Siis kun ilma ei vaihdu, hiilidioksidin ja muiden haitallisten (hengitysilman ja tavaroiden) päästöjen pitoisuus voi olla yksinkertaisesti liian korkea. En tiedä, voiko asialle tehdä muuta kuin tuulettaa enemmän, mutta siihen tarvitaan puhdas parveke, joka on vasta tulevaisuutta, jos sitäkään. 

Toivossa on kuitenkin hyvä elää, ja tänään olen hiukan entistä toiveikkaampi, sillä keksin viime yönä, että minullahan on piikkimatto, jonka päällä on hyvä maata, kun yöllä ei saa syyhynän takia nukuttua. Kyllä se sen verran rauhoittaa, että lopulta uni voittaa. 

Tänään olenkin rapsutellut itseäni ehkä aavistuksen vähemmän. Nyt ei siis auta kuin antaa ajan kulua, ilman tasaantua, ja vasta joulun jälkeen aletaan pohtia tämän asunnon myymistä ja uuden hankkimista, jos oireeni eivät helpota. Kertakaikkisen kurja ja hyvin stressaava ajatus olisi muutto kaikkine uusine toimenpiteineen, mutta jos mikään muu ei lopulta auta,  se on tehtävä. Tällaista sietämätöntä olotilaa en pysty vuosikausia kestämään. Toivotaan nyt kuitenkin, että remontti auttaisi, sillä eihän täällä ole hometta, eikä oikeastaan mitään järjellistä huonon ilman lähdettä. Ainoana selityksenä toimii tuo ilmanvaihdon riittämättömyys. Mutta voiko se olla syy kaikille oireilleni?

Ikävä ikkuna, ikävä kesää

keskiviikko 6. syyskuuta 2017

Sinilinnuista sinisin, auta nyt minua

Sadun sinilintu täytti päähenkilön pienimmänkin toiveen ja näin ryysyläinen nousi superrikkaaksi alta aikayksikön. 

Aivan tuollaista taikanousua en toivo, mutta sinilintu voisi hiukan auttaa minua. Etenevät asiat tosin ilman linnun taikavoimiakin, mutta epätoivo on ollut vallata minut monen monta kertaa. Olen tavattoman surullinen ja masentunut asunnon tuomista lisämurheista. Kyllä näitä murheita nyt tässä olisi riittänyt ilman tätä ehkäpä noin viidentoista tuhannen euron tappioksi koituvaa käännettäkin. 

Tosin nyt sormet ja varpaat ristissä toivon, että hieman pienempi käsittely riittäisi: ikkuna ja ovi hiotaan nyt ensin puulle ja käsitellään uusilla, terveillä maaleilla, todennäköisesti jo syyskuun aikana. Jos vika siis onkin vain ikkunapuitteissa käytetyissä maaleissa, ongelman pitäisi poistua tällaisella käsittelyllä. Jos vika on ydinpuussa, koko tämä remontti on turha ja rahaa palaa taas ilmoille noin kolmen tuhannen euron verran. Kokeiltava kuitenkin on.

Olen ollut paitsi surullinen, aika ajoin myös raivon partaalla. Tällaiset yllättävät, isot menot ovat sangen lamaannuttavia yksinhuoltaja-opettajan kukkarolle. Oikeasti en vielä tässä vaiheessa edes tiedä, miten rahoitan remonttini. Antaako pankki minulle lisää lainaa? Sen tiedän, että remontti on pakko tehdä, koska terveys on tärkein. Jos menetän sen, en voi tehdä töitä, ja sitten ollaan erittäin kaltevalla maalla. Muistamme kertomuksistani varmaan senkin, ettei tuo meidän koulumme sisäilma ole sekään mitään hulppean hyvää, ja elimistöni joutuu kaiken aikaa taistelemaan, nyt sekä kotona että koulussa, mutta tulevaisuudessa toivottavasti vain koulussa ja jossain erittäin kaukaisessa tulevaisuudessa ei toivottavasti taisteluja tarvitse käydä lainkaan, vaan olen päässyt terveeseen sisä/ulkoilmaan mielekkäisiin töihin. Sinilinnun tekemiä taikoja siis odotellessa.

Suihkussa äsken mietin, kuinka tekisi mieli raivota opettajien palkoista. Siitä, kuinka kohtuuttoman kallista yksinhuoltajalle (tai toisaalta myös isolle perheelle) asuminen on pääkaupunkiseudulla. Toisaalta kaikki on omaa valintaa, ja kyllä sitä kieltämättä on käynyt mielessä, että jos tämä asunto nyt ei näillä julmettomilla remonteilla korjaannu, niin sitten on vain lähdettävä täältä pois. Kertakaikkisen kauas, jonnekin sellaiselle paikkakunnalle, jossa asuminen on inhimillisen hintaista ja jonne kenties vielä on rakennettu hirsikoulu, kun hölmö Helsinki/Vantaa/Espoo ei sellaista tajua rakentaa. 

Toisaalta pidän työtäni kohtuupalkkaisena sen vaatimustasoon nähden. Nautin työni sisällöistä ja päiväni pysyvät inhimillisen mittaisina. Viime aikoina tosin oppilaat ovat tulleet uniini, mutta yleensä se on väliaikaista. Paljoa en jaksa lasten murheita vapaa-ajalla murehtia, kun on nämä oman kuplan murheet. 

Murheiden lisäksi huomaan eristyväni entistä enemmän. Olen yksinäinen. Onhan minulla ystäviä, mutta mikään jaksaminen ei riitä, että näkisin heitä riittävän usein. Kaipaan mielettömästi aikuista ihmistä omaan kotiini, vaikka vain seuraksi, en edes kumppaniksi, mutta olen tällä hetkellä luovuttanut etsimisen suhteen. Jaksaminen loppui. Etsiminen oli niin raskasta, lopulta raskaampaa kuin tämä yksinoloon tyytyminen. 

Olen miettinyt paljon ystäviä, niitä menneitä ja nykyisiäkin. Huomaan, kuinka vieraaksi olen tullut entisille hyvillekin tutuille ja kuinka vieraita he ovat minulle. Mistään todella tärkeästä en pystyisi heille enää kertomaan. Oma elämä on sen verran koetellut, muuttanut arvoja, suhtautumista elämään ja toisiin ihmisiin, ja toisaalta eron ja yksinhuoltajaksi joutumisen myötä oma sosiaalinen ja taloudellinen asema on muuttunut niin paljon, ettei sitä oikein osaa eläytyä niiden ihmisten juttuihin, joille tärkeintä tuntuu olevan matkustelu tai vaikka sellainen pakkomielle, että nyt kun on lapsi, niin pakko edelleen matkustaa yhtä paljon kuin ennen, vain todistaakseen itselleen ja muille, että lapsi ei pilaa elämää. Jollakulla on pakko ennen 40-vuotispäivää matkustaa tyyliin sadassa maassa, mutta ihanaa kun se kakkoskämppä on maksettu, niin sen vuokraamisesta tulee lisätuloja. 

Itse ei vaan pysty ymmärtämään, kun mietttii nyt sitä, että ei voi lähteä kaverin luo Savonlinnaan viikonlopuksi, kun junaliput on niin helvetin kalliit. (Muutama muukin syy päälle, mutta tuo yksi todellinen niistä.)

No, pakkoko sitä sitten on edes yrittää enää elää keskiluokkaista elämää. Mutta kun ei muuta osaa. Kai elämä pikkuhiljaa pakottaa muuttamaan elämäntyyliä, jollei jostain lehahda elämääni sinilinnuista sinisintä. En tosin oikein tiedä, millaista lintua odotan tai millaisia ihmeitä ajattelen sen tekevän. Kertoo varmaan masennuksen asteesta, että ei oikeastaan enää edes odota käännettä parempaan päin, kun se tuntuu niin mahdottomalta. Vaikka ulkoisesti asiat paranisivatkin: asunto saataisiin kuntoon, työkyky säilyisi, ystävyyksiä olisi, en oikein osaa uskoa ja luottaa siihen, että minä enää paranen. Jollain tavalla tämä haikeus, kärsiminen ja suru ovat tulleet elämääni jäädäkseen. Aina niiden kanssa ei ole niin raskasta elää, mutta toisinaan toivoisin, että ilo palaisi edes hetkeksi. Ehkäpä se joskus palaa.

Onneksi on nyt tuo terapeutti elämässäni. Hän on vähän kuin ystävän korvike! Ja viisaita sanoja hän lausuu. Ja uskaltaa nauraakin minulle! Se on hyvä. Viimeisimmästä tapaamisesta jäi mieleeni, kuinka hän vain totesi, että älä luulekaan, että kaikki ymmärtäisivät, millaista on olla yksinhuoltaja. Harva tajuaa todella, ja yleensä se, joka tajuaa, on itsekin joskus kokenut jotain vastaavaa. Ja sitten hän nauroi suunnitelmilleni, että kymmenen vuoden päästä kyllä matkustan, sitten on oltava varaa! Onhan hyvä suhtautua tulevaisuuteen optimistisesti. 

Tämä nyt oli tällaista tajunnanvirtaa. Ei kannata huolestua, kyllä mä pärjään, me pärjätään, aina ollaan pärjätty, mutta nyt vaan harmittaa niin kovasti, ja jonnekin se harmi oli päästävä purkamaan. Sydänverellä kirjoitettu, mutta totuudensiemen tekstissä on mukana. Jos entiset ystävät löytävät tarinasta itsensä, he järkevinä ihmisinä eivät loukkaannu, vaan ymmärtävät, että asiat menivät näin, ja me kasvoimme erillemme osin itsestämme riippumattomista syistä, osin varmaan persooniemme erilaisuudesta johtuen.

Välillä mietin sellaistakin, että jos olisin löytänyt jostain miehen, jonka tulot olisivat hurjat, olihan se tehnyt elämästäni paljon helpompaa. Mutta onnellisempi en silti välttämättä olisi, paitsi jos rakkautemme olisi todellista. Rahan takia naiminen on meidän hyvinvointiyhteiskunnassamme kuitenkin niin last season. Kyllä sitä tällä opettajankin palkalla lopulta porskuttaa menemään, kun näistä lamaannuttavista ajoista selviää. 

torstai 17. elokuuta 2017

Ei tullut iloisempaa

Joskus pitää luovuttaa, sanotaan, mutta onko sen aika vielä? 

Olen joutunut taisteluun taloyhtiön kanssa, sillä he eivät suostu ehdottamaani ikkunoiden ja parvekkeen oven vaihtoon. Olen nimittäin hyvin vakuuttunut siitä, että haju ja oireideni aiheuttaja piilee niissä. Kemikaalien kultainen 60-luku...

Tajusin eräänä yönä itseäni neljä tuntia raapien, että ei tässä nyt mikään viherseinä auta, vaan on tehtävä radikaalimpia ratkaisuja. Selvittelin asiaa, ja mittatilausikkunoiden teettäminen onnistuisi. Hintakin pysyisi kohtuudessa. 

Pulmaksi muodostui nyt se, että taloyhtiön hallitus rupesi vaatimaan kemikaalinäytteiden ottoa ilmasta! Siis ilmasta. Se on tutkimusten mukaan yhtä tyhjän kanssa, minkä heti ensimmäinen asiantuntija vahvisti, kun tilasin sitten tällaisen näytteenoton. Ei ilmasta pysty pyydystämään tarpeenmukaista määrää mikrobeja tai itiöitä, jotka herkistyneille aiheuttavat oireita. Itse olen se tärkein mittari tässä.

Ensi keskiviikoksi on nyt kutsuttu koolle miitinki, johon osallistuvat itseni lisäksi isännöitsijä, tekninen isännöitsijä, taloyhtiön hallituksen puheenjohtaja sekä minun kutsumanani Raksystemsin tekninen asiantuntija. 

Aion ehdottaa kolmea vaihtoehtoa: a) taloyhtiön hallitus antaa luvan ikkunoiden ja parvekkeen oven vaihtoon ja toimii ikkunan tilauksen ja vaihdon tarkastajana b) taloyhtiön hallitus ei anna lupaa, mutta silloin vien asian oikeusteitse asianajajan kanssa eteenpäin ja c) vaihdan ikkunan ja oven ilman lupaa ja kärsin sanktiot jälkikäteen. 

Näistähän ei mikään muu kuulosta järkevältä kuin a. 

Muuttoa ei voi tulla ennen ensi vuoden syksyä, sillä rahaa ei ole. Laskin, että muuton kustannuksiksi tulisi tappiota 15 000 euroa. Ei voi, ei vaan voi. 

Ei tässä muuten mitään, hajun kestäisin kyllä, mutta tämä jatkuva syyhynä, yskä ja hengenahdistus. Pelottaa. Pelottaa, mihin tämä voi vielä johtaa. 

maanantai 14. elokuuta 2017

Iloisempi viikko

Jokainen viikkoni toukokuun loppuun asti (lomia lukuunottamatta) alkaa terapialla. Kotona harrastan kukkaterapiaa. Tuokoot ne tasapainoa elämääni! 


Ensi viikonloppuna on vanhimman pikkusisareni häät. Ammennanko niistä iloa vai vaivunko haikeisiin muistoihin? 

Hyviä häitä ei koskaan ole liikaa, vaikka laskin aikuiselämässäni olleeni 17 häissä. Niistä vain muutamat ovat olleet todella riemukkaita ja räjähtävän onnellisia, riippuen tietysti myös omista senhetkisistä tunnelmistani. 

Hyvät bileet syntyvät kuitenkin usein sattumalta. Omalla kohdallani sattumien odottelu jatkuu. 

sunnuntai 13. elokuuta 2017

Vellovaa

Tähän mennessä tapahtunutta: Reagoin parvekkeellamme ja olohuoneessamme leijuvaan hajuun. Epäilen hajun tulevan parvekkeen rakenteista. Taloyhtiö on alkanut tutkia asiaa. Luulin löytäneeni hometta erään puoliksi irronneen listan alta.

Viikot vierivät ja asiat etenevät, mutta haju ei häviä. Parveke on nyt purettu niin, että täytteet ja tuulensuojalevyt on poistettu, ja yhteistuumin taloyhtiön kolmen asiantuntijan kanssa on havaittu, että rakenteet eivät haise. Puu on tervettä ja ilmeisesti villatkaan eivät olleet kastuneet, mutta ne vaihdetaan joka tapauksessa.



Ainoa korjattavissa oleva asia on ilmanvaihtoventtiilien virheellinen asetus. Oma remppafirmani, jonka kanssa käyn edelleen kädenvääntöä loppulaskun suuruudesta, on tehnyt asennuksen niin, että korvausilma tulee olohuoneeseen täytevillojen välistä. Huoh. Tämä on saattanut aiheuttaa osan oireistani, muttei suinkaan kaikkia, sillä nyt kun villat ovat olleet lähes viikon poissa ja parveke on saanut tuulettua, tilanteeseen ei ole tullut korjausta. Haju velloo yhtä voimakkaana olohuoneessa kuin ennenkin, ja vaivani jatkuvat. 

Olen tosin pystynyt nukkumaan omassa sängyssäni jälleen, ja uskon, että siinä pääasiassa tulenkin nukkumaan. Syyhyttää säännöllisesti, korvat ovat välillä kipeät (mulle tyypillinen allergiaoire), mutta en yski itseäni henkihieveriin. Ehkä tämän kanssa pystyy vuoden pari elämään. 

Mistä haju sitten tulee? Aivan selkeästi nyt lisää haisteltuani havaitsen, että ikkunapuitteet, karmit ja parvekkeen ovi haisevat, etenkin silloin kun aurinko lämmittää niitä. Myös muiden huoneiden ikkunankarmit haisevat hyvin hennosti, kun niitä oikein haistelee. Karmit ovat yli viisikymmentä vuotta vanhoja, 60-luvun kokeelliseen kemikaaliaikaan rakennettuja. Vahva veikkaukseni on, että niissä on käytetty sellaisia puunsuoja-aineita, jotka nykypäivänä olisivat kiellettyjä. Eiväthän karmit edes näytä mitään kulumisen merkkejä; monissa muissa 60-luvun taloissa ikkunat on jo aikapäiviä sitten vaihdettu. Täällä ei kuulemma vieläkään edes harkita asiaa, vaan neljän vuoden päähän sijoittuva ikkunaremontti tarkoittaa käytännössä ikkunapuitteiden huoltoa. 

Tai sitten minä vain olen tullut aivan yliherkäksi; koskaan aiemmin en ole moisiin tuoksuihin reagoinut, eikä olisi tullut asuntoa ostaessa edes mieleen, että ikkunat voisivat aiheuttaa ongelmia! Juuri kukaan muu ei tuoksua tunnista, paitsi yksi sisaristani ja nyttemmin myös Lyyli, sillä hänkin on taitanut alkaa herkistyä sille. Ei hyvä. 

Minulla ei ole ässää hihassa, joten olo on tällä hetkellä aika neuvoton. Ainoa, mitä edelleen harkitsen hinnakkuudestaan huolimatta, on Naava-seinä. Jospa siitä saisi edes vähän apua! Myöntäisiköhän pankki mulle pari vuotta lyhennysvapaata, että saisin sisäilma-asiani tavalla tai toisella (eli muuttamalla) kuntoon?

keskiviikko 26. heinäkuuta 2017

Homelöytöjä ja haistelija

Yritin keksiä uutta sanottavaa, mutta ei sitä paljoa ole olemattomaksi jääneen yön jälkeen. Olin vain niin hermostunut ja ahdistunut (ja kuumeinen) koko yön, ettei uni saanut minua valtaansa. Löysin nimittäin eilen parvekkeelta vähän puista listaa avatessani ihan silminnähtävän home-esiintymän puulistan alla olevassa höttöbetonissa. Ilmeisesti hometta on syvemmälläkin rakenteissa, mutta en ruvennut sen enemmän kuopimaan. 




Tänään olen puhunut puhelimessa teknisen isännöitsijän, isännöitsijän ja hänen valtuuttamansa "haistelijan" kanssa, ja taloyhtiön kanta on se, että jos haistelija haistaa hometta tai muuta epäilyttävää, parveke korjataan. Olen raivoissani. Miten joku ulkopuolinen "haistaja" voi haistaa sellaisen homeen, mitä homekoiratkaan eivät onnistuneet paikallistamaan? Mikä tekee hänet päteväksi tuohon työhön? Kymmenien vuosien kokemus korjauspuolella? Eikö se riitä, että minä, joka tästä kärsin koko kehoni noustua vastarintaan, haistan tuon hajun. Eikö järkevämpää olisi nyt vain avata parvekkeen ikkunan alla olevat rakenteet ja muillakin aisteilla tarkastella rakenteiden kuntoa, etenkin kun silminnähtävää rihmastoa jo löytyi? 

Tekninen isännöitsijä on puolellani, ymmärtää tuskani, oireeni, ja kenties tiistaina "haistelijan" käynnin jälkeen päätös onkin minun kannaltani myönteinen. Mutta jos ei ole, joudun taisteluun. Joudun jälleen kerran taisteluun: hankkimaan lakimiehen ajamaan oikeuttani saada taloyhtiön omistamat, mutta minun asunnossani vaikuttavat rakenteet kuntoon. Tai sitten joudun salaa teettämään remontin. Kumpikaan vaihtoehto ei houkuttele, etenkin kun tässä on kiire, jotta oireeni eivät hurjistu enää enempää. 

En oikeastaan tajua, miten voin edes tällaisessa kunnossa käydä töissä. Lämmin, lötkö, jaksamaton olo. Kaiken lisäksi sydän hakkaa kaiken aikaa. Soitin jo lääkärillekin, että saisin ajan, kun pitäisi uusia lääkekuureja ja alkaa myös tutkia tuota vatsaa. Kerroinko jo, että maanantaina vietin viisi tuntia Porissa päivystyksessä vatsakrampin takia? 

Ei ole tämäkään kesä hellinyt, mutta ehkä syksystä vielä hyvä tulee. Jos ja kun tämä asunto saadaan kuntoon, ei tästä ole muuttaminen. Tyyliin koskaan. 

tiistai 25. heinäkuuta 2017

Aivastus – taas

Jos tästä kesästä haluaa tiiviin lyhennelmän, se alkaa sanalla aivastus ja päättyy sanaan taas. Melkein naurattaa tämä vuodesta toiseen eri muodossa esiintyvä ongelmani nimeltä sisäilmaherkkyys.

Nyt tilanne on karannut sellaiseen olomuotoon, että minun on hyvin tukala olla kodissani. Keittiö tosin on kohtalaisen neutraali huone, täällä siis aikani vietänkin. Viime viikot olen nukkunut Lyylin huoneessa ikkuna sepposen selällään, ja sekin menettelee. Mutta olohuone on pulma, ja sinne viikon päästä on palattava nukkumaan. Oleskelua siellä ei voi nyt lainkaan harrastaa, sillä sisäilma. Miten sitten uinumista? Ehkä teen väliaikaispesän Lyylin ikkunan alle!



Selitän nyt tarkemmin tilanteen, vaikka se voi olla etäisesti tuttu, olenhan siitä jonkin verran puhunut. Tilanne kuitenkin elää. 

Parvekkeen ja olohuoneen välinen seinä isoa ikkunaa lukuunottamatta ei olekaan betonia, kuten asunnon muut ulkoseinät, vaan kyhäelmä ilmeisesti tukipuita, jotain vällyjä, sisäkuorena lastulevyä ja ulkokuorena ilmeisesti mineriittiä. Ja tuo kyhäelmä haisee. Ensin luulin, että mineriittilevyt erittävät jotain kemikaalia, jolle olen pikkuhiljaa herkistynyt. Taloyhtiömme mainio ja erittäin asiantunteva tekninen isännöitsijä oli toista mieltä: mineriitti on lähinnä kiveä (ml. asbestia!), ja hän epäili, että rakenteen sisällä olevat vällyt ovat joko kostuneet ja homehtuneet tai sisältävät muita kemikaaleja, jotka hajun aiheuttavat. 

Haju on puinen, mielestäni voimakas, ja joskus tunnen sen heti sisälle asuntoon astuessani. Vieraat eivät yleensä hajua haista eikä tuo tekninen isännöitsijäkään sitä huomannut, mutta oletusarvoni on, että väliseinä silti avataan. Se on avattava! Jos taloyhtiö ei sitä suostu tekemään, minun on tehtävä eli teetettävä se itse, vaikka eihän se asianmukaista olekaan, sillä rakenteet ovat taloyhtiön omaisuutta. Mikään ei kuitenkaan saa minua nyt epäilemään sitä, etteikö seinää avattaisi, kun oireeni ovat niin voimakkaat ja taloyhtiöllä on velvollisuus selvittää, mikä tuolla rakenteessa on vialla. Tällainen pieni seinäremontti ei varmasti taloyhtiön talouteen vaikuttaisi juuri millään tavalla – isännöitsijäkin totesi, että pikkujuttu. Paitsi minun terveydelleni. Sille tämä on tosi iso asia. 

Viime ajat kotona ollessani olen kierrellyt kaarrellut asunnossa ja haistellut paikkoja varmistaakseni, että parveke on ainoa hajunlähde. Aloin jopa epäillä, että uudet parketit olisi asennettu huonosti, kun sinne ne 24 tuubia silikonia kitattiin, mutta en huomaa parketissa mitään outoa hajua. Lievästihän se edelleen haisee puulta, muttei muulta eikä niin voimakkaasti kuin parvekkeelta sisälle erittyvä haju. 

Olen ymmärrettävästi ollut paljon poissa kotoa: vanhempieni luona, Lyylin isovanhempien mökillä ja kaverin mökillä, ja pian lähden pitkäksi viikonlopuksi Turkuun. Sitten on vielä tiedossa tangoleiri, mutta kun sen jälkeen alkaa työt, ei pakopaikkaa ole. Töissäkin joudun hiukan herkistymään, joten millainenhan syksy on tulossa? Pelottaa. Toisaalta toive remontin melko pikaisesta alkamisesta on virinnyt, kun kyseessä ei ole tuon isompi seinien avaaminen! 

Ei tässä oikein ole vaihtoehtoja, sillä taloudellisista syistä en pysty muuttamaan. Vähän rupesin miettimään viherseinän hankkimista, mutta sellaiset ovat aivan tajuttoman kalliita: pelkällä Naava-seinän hankintahinnalla matkustaisi maapallon ympäri, ja siihen tulee päälle lisäksi hoitokustannukset 65 euroa kuussa. Sinällään se summa ei kuulosta aivan mahdottomalta, ja olisinkin valmis sen maksamaan, mutta miten saisin seinän hankittua, kun sen ostohinta on lähes viisituhatta euroa! Sitäpaitsi Naavojen puhdistava teho on kertakaikkisen kyseenalainen. 

Toisaalta jos tästä muuttamaan joutuisi, hintalapuksi tulisi lähes kaksikymmentätuhatta – remontti ei nostanut asunnon arvoa lainkaan niin paljon kuin kustansi ja lisäksi asuntoon on hankittu kiinteät kaapit. Huomioon tulee ottaa myös varainsiirtovero ja kiinteistövälittäjän palkkio. Puhumattakaan siitä, että seuraavakin asunto pitäisi sisäilmaremontoida! 

Voisi käydä myös niin, että joutuisin ojasta allikkoon: uudesta asunnosta voisi löytyä joku toinen huonon sisäilman syy, jota ei ehkä pystyttäisi korjaamaan. Mitä sitten tekisin? Valtava kierre olisi valmis. Sikäli siis olen sitä mieltä, että tuo parvekkeen seinä korjataan. Korjataan tai itketään ja korjataan, vaikkei varmaan kukaan muu parvekkeeni takia tässä maailmassa itke kuin minä yksin. 

keskiviikko 19. heinäkuuta 2017

Mitä mulle kuuluu just nyt

Uumoilen, että tulen näinä sateisina päivinä kirjoittamaan enemmän kuin aikoihin, sillä olen myös hiukan kipeä; lämpöilen ilmeisesti allergioista johtuen. En ainakaan ole keksinyt muuta syytä, kun flunssakaan ei vaivaa. 

Jouduin kuumeilun takia siirtämään kiipeilykurssia ja perumaan osallistumiseni Satakunnan kansansoutuihin, ja elänkin nyt eräänlaisessa harmituksen ja väsymyksen sekaisessa maastossa. Melkein kaaduin iltaunille, mutta aikaisen herätyksen takia en viitsinyt kuitenkaan pilata yöuniani. Huomenna lähden siis joka tapauksessa Satakuntaan, vaikka soutamaan en pääsekään. Vielä eilen uskoin, että kuume ehtii laskea ja sydämen tiheäsykkeisyys kaikota ja ostin soutuhanskatkin, mutta löytyköön niille muuta käyttöä tulevina kesinä. Lyyli viettää kolmiviikkoistaan isovanhempien luona mökkeillen, joten olen siis näinä päivinä vapaa kuin taivaan lintu. Jos vain jaksan lentää...

Tämä kesä, huoh, on ollut taas tällainen. Suorittamista ja surua. En muista, milloin olisin itkenyt täyttä kurkkua niin paljon kuin viime kuukausien aikana. Kuitenkin samaan aikaan ajatukseni ovat entistä useammin iloisia ja vähintään puolikeveitä. Ei tunnu niin pahalta enää elää ilman parisuhdetta; osaan nauttia esimerkiksi siitä, että kukaan ei puutu sisustukseeni, hulluun siivoamiseeni tai päivärytmiini. Saan vaeltaa yöpuvussa pitkälle iltapäivään asti, voin tuulettaa kämpän niin kylmäksi kuin haluan tai poksutella purkkaa kuin teini-ikäinen konsanaan. On näissäkin puolensa. (Veikko tosin tuskin olisi näistä hermostunut, korkeintaan toivonut vähän vähempää tuulettamista...) Ja saan reissata, miten mieli lystää tai rahat riittävät, viettää aikaa yksin tai ystävieni kanssa, harrastaa ja hengata Lyylin harrastuksissa. Parisuhde varmasti toisi muutoksen tähän. 

Uusi asenne on jostain ainakin välillä hiipinyt aivojeni pintakerroksiin, sellainen, että tulkoon, mitä tulee, elämähän on aika jännää, kun ei tiedä, mitä tulee ja ehkä noin puolet asioista kuitenkin on hyviä ja ne huonot, no, ne on huonoja, mutta onko niillä suurta merkitystä isossa mittakaavassa? Osalla ehkä on vaikutusta kuukausien, ehkä vuosienkin ajan, esimerkkinä tuo parvekkeen ongelmapesäke, joka aiheuttaa allergiaa, mutta pesulan huonosti pesemä matto likastuu joka tapauksessa käytössä ja joulun alla voin viedä sen paremmin pesevään pesulaan. 

Se, mitä eniten pelkäämme, harvoin kuitenkaan tapahtuu. Ja ehkä siitäkin jotenkin selviää, jos sellainen hirveys joskus koittaa. Minähän tietysti pelkään näitä äärettömiä hirveyksiä, koska olen joutunut näkemään vaikean sairauden ja siitä aiheutuneen nuoren ihmisen kuoleman. Ja ruokin pelkojani esimerkiksi lukemalla synkkää kirjallisuutta tai katsomalla ihon alle meneviä elokuvia, kuten eilen ranskalaisen vallan mainion, mutta surullisen Niin kauan kuin sydän lyö -uutuuden.



Iloisista uutisista piti kuitenkin kirjoittamani, ja yksi niistä on se, että meillä tässä taloyhtiössä on vallan mainio tekninen isännöitsijä, joka otti sisäilmahuoleni todesta, joten todennäköisesti parveke avataan ja tarkistetaan, mitä noiden seinälevyjen takana on. Voihan nimittäin olla, että sisällä olevat vällyt ovat kostuneet tai reagoivat jotenkin lämmön kanssa, jolloin ilmaan erittyy kemikaaleja. Ainakin asia on nyt viety eteenpäin, ja voin olla tyytyväinen siihen, että olen tehnyt voitavani. 

Hajujen eliminoimiseksi poistin parvekkeelta sinne somistukseksi laittamani taljanpuolikkaan, sillä sekin tuntui haisevan. Parveke on nyt vähän ontto, mutta ensi vuodeksi olen jo suunnitellut hankkivani sinne yrttiviljelmän. Jos – ja kun – hajuasia saadaan kuntoon, mukava olisi myös jonkinlainen oleskeluviritelmä, kuten rottinkituoli. Silloin tulisi oltua enemmän ulkona! Tämän kesän osalta en enää jaksa tai hajun takia voikaan piitata. (Kuten huomaatte, olen päättänyt tahi tajunnut, että täällä vielä ensi vuonna asutaan!)

Toinen hyvä asia tapahtui sekin tällä viikolla, kun Kela ilmoitti myöntäneensä minulle vuodeksi kuntoutustukea psykoterapiaan. Hurraa, sillä hyvä terapeuttikin löytyi keväällä, ja olen jo kesäkuussa aloittanut hänen luonaan terapiakäynnit, jotka jatkuvat muutaman viikon päästä lomansa loputtua.


"Mitä mulle kuuluu just nyt? En muista koska viimeks oisin hengittänyt..."


Juuri nyt on mielessä vain viimeisistä lomaviikoista nauttiminen sinne tänne säntäillessä (Turku-viikonloppu strategiapeleineen, siskon kesäjuhlineen ja isän syntymäpäivineen sekä tangoleiri ovat vielä edessä; Lintsille, leffaan, Heurekaan pitäisi tytön kanssa keretä). Vastapainoina toimivat lukeminen, tv:n katselu ja vaikkapa sudokujen ratkominen. Olen jo siirtynyt neljän tähden sudokuihin. Mainiota nollaamista – en voi kuin suositella!

Eettisiä vaateratkaisuja?

Ehkä kerroin vuoden alussa lakostani, jonka piti koskea sekä vaatteiden, kenkien että kirjojen ostamista. Ainakin Facebookissa hehkutin ekolupaustani suureen ääneen. Mutta kuinkas sitten kävikään...

Sorruin jo tammikuussa ostamaan yhden työssä tarvittavan lastenkirjan. Sitä ostosta ei pidä katuman, sen verran usein kirja on ollut hyötykäytössä, ja varsinainen sortuminen onkin alkanut maaliskuussa ja keskittynyt vaatteisiin. 

Tarvitsin lisää jumppavaatteita, kun aloin käydä kahdesti viikossa afrotunnilla. Samalla huomasin kenkäkadon, sillä muutama hyvä kenkäpari oli tullut tiensä päähän jo aiemmin, enkä ollut ostanut heti uusia tilalle. 

Ja sitten kävi vielä niin, että huomasin kasvaneeni, nyyh, ja farkut lakkasivat istumasta. Päätin jälleen ekosyistä hankkia uudet farmarit kirpputorilta, sillä minulla on useasti ollut onnea farkkujen käytettyinä löytämisessä. Tällä kertaa se ei sitten ollutkaan niin yksinkertaista: käytin tunteja eri kirpputoreilla, hamusin kolmet eri farkut, joista kahdet lyhennytin ompelijalla, mutta mikään farkkupareista ei ollut oikein hyvä. Vihdoin sattumalta kesäisellä ex-temporee-käynnillä Vuosaaren omalla UFF:lla löysin sellaiset farkut, joita olin etsinytkin: tummansiniset, hyvin istuvat ja vielä kaupan päälle sopivan pituiset! Mikä tuuri! Laatua en tosin rupea kehumaan, kun olivat alun perin H&M:stä, mutta saavat kelvata ainakin jonkin aikaa, siis kunnes muuttuvat sietämättömän näköisiksi. 

Jälkikäteen arvioin farkkujahtiani kriittisesti ja totesin, että samalla rahalla, mitä näihin neljiin farkkuihin lyhennyttämisineen kulutin, olisin jo ostanut aivan uudet ja ehkäpä laadukkaammat farkut kuin mihin nyt päädyin. Mutta toisaalta en halua olla tukemassa epäeettistä ja epäekologista farkkuteollisuutta suoraan, joten tämä kenties oli lopulta kuitenkin se ekologisin tie. Enkä oikeastaan osaa sanoa Hennes&Mauritzin farkuista, kuinka kestäviä ja laadukkaita ovat; ehkä yllättävät minut lopulta?

Tästä pääsemme tämän postauksen varsinaiseen asiaan, nimittäin saamaani kirjoitushaasteeseen. Marjoannika lähetti minulle haasteen koskien blogikirjoitustaan siitä, miten muodin avulla voi rakentaa parempaa maailmaa. Lukekaahan tuo perusteellinen bloggaus! 

Minusta ei ole kirjoittamaan muodista, mutta olen erittäin kiinnostunut eettisestä kuluttamisesta ja siitä, miten vaatetuksellaan viestittää identiteetistään ja myös arvoistaan. Niinpä ajattelin esitellä teille tuoreimman vaatehankintani, jolle ei ole mitään sen kummempia perusteita kuin vain testata suomalaista merkkiä ja vastikään bongaamaani eettisten vaatteiden nettikauppaa Weecosia. Ja onhan kaapissani housuvaje, ja koska rakastan legginsejä, miksipä en ostaisi Suomessa tehtyä ja suunniteltua mukavuusvaatetta.



Pietamon Nuolikuvio-leggingsit


Eettiset vaatteet maksavat maltaita, se on totta. Mutta samalla rahalla kuin nämä leggarit (45 euroa plus postikulut 3 euroa) olisin tuskin ostanut Gantin, Tommy Hilfigerin, Calvin Kleinin tai minkään muunkaan (ylemmälle) keskiluokalle suunnatun vaatemerkin yhtäkään (järkevää) vaatekappaletta. Kun voivottelemme sitä, miten laatu maksaa, unohdamme usein, että Gant poikineen ei välttämättä ole laatua laisinkaan. Ja silti se maksaa! (Puhumattakaan noiden merkkien ekologisuudesta tai eettisyydestä.)

Herää tietysti kysymys, että ovatko nämä esimerkiksi Weecosin alle ryhmittyneet eettiset ja usein myös ekologiset, Suomessa tai lähimaissa valmistetut merkit sen laadukkaampia sitten kuin halvat Hennes&Mauritzin kuteet tai edellä mainitut ns. brändivaatteet. 

Itse olen päätynyt kuluttamisessani siihen, että ostan entistä enemmän eettisiä ja mahdollisuuksien mukaan ekologisia vaatteita nettikaupoista tai kivijalkaputiikeista ja tasapainottaakseni talouttani sitten taas osan kirpputoreilta. Viime käynnillä UFF:lla sain 25 eurolla farkut, huivin, t-paidan, ilmeisesti taas muodissa olevan napapaidan (tytölle!) ja lapsen hameen. Ei paha. 

Kirpparilöytöjä

Kokeilemalla erilaisia eettisiä ja/tai kotimaisia merkkejä, löydän varmasti vuosien saatossa suosikkini ja pystyn myös arvioimaan eettisten vaatteiden laatua. Ystäväni on ollut jo kauan perehtynyt vaatteiden eettisyyteen ja kestävyyteen, ja myös häneltä saan vinkkejä pukeutumiseeni. Teille muillekin kiinnostuneille suosittelen Facebook-ryhmiä Eettinen, ekologinen ja vastuullinen muoti sekä Eettinen, ekologinen ja vastuullinen kirppis

Ei maailma välttämättä kovasti parane omilla eettisillä pikkuvalinnoilla ja itse uskon, että maailmanpelastamispeli on käytännössä jo menetetty ympäristökatastrofin ja joukkosukupuuton yllätettyä meidät, mutta saa näillä harkituilla ostoksilla paljon paremman mielen, ostettua hyvän omantunnon ainakin hetkeksi, tuettua kotimaista teollisuutta ja lisättyä murusen työllisyyttä sekä – mikä parasta – löydettyä vaatteita, joita ei ihan jokaisella vastaantulijalla ole yllään!

maanantai 3. heinäkuuta 2017

Hui hai

Olen mielessäni monesti kirjoittanut hienon tekstin, mutta päätynyt siihen, että turha kirjoittaa sitä luettavaksi kenellekään, sillä teksti ei ole ollut muuta kuin vanhan toistoa. 

Vaikea keksiä mitään (uutta) sanottavaa, sillä olo on ollut kerta kaikkisen kärttyinen, surullinen ja väsynyt viime kuukaudet. Loma on tietenkin tehnyt hyvää, ennen kaikkea kuntoilut: olen jumpannut entistä ahkerammin ja Lyylin kanssa ollaan käyty uimassa useasti tytön uimakoulun tähden. Nyt ollaan maalla, pian mökillä ja sitten minulla on muutama viikko omaa aikaa. Lähinnä aion kuntoilla: käydä edelleen uimassa ja kiipeilemässä. Ilmoittauduin kaverin kanssa kiipeilykurssille!

Kesäkuun alussa aloin käydä terapiassa; se on nyt lomatauolla ja odottelen Kelan päätöstä siitä, korvaako se terapiani. Toivottavasti, sillä muuten terapiaistunnot jäävät näihin kolmeen kertaan. Luulenpa tosin, että korvaavat, mutta eihän sitä voi koskaan tietää. 

Tässä kun aika moni asia on mennyt puihin tai täysin toisella tapaa kuin oletin. Esimerkiksi asunnon ilmanlaadun kanssa on jälleen ongelmia: olen alkanut oireilla parvekkeen hajun takia. Ilmeisesti 60-lukulaiset, parvekkeella käytetyt kuorilevyt haisevat niin voimakkaasti edelleen, että olen pikkuhiljaa herkistynyt niiden päästöille. Homeelta haju ei vaikuta, mutta enpä vanno, etteikö se voisi olla jotain erityyppistä hometta. Toisaalta se ja sama, kun lopputulos on se, että oireita on. Nyt sitten vain parvekelasit auki aina. Suunnitelmissa on myös pestä levyt. Onneksi ikkunaremontti on tulossa pian, ilmeisesti jo ensi vuonna, joten ehkä siinä yhteydessä levyjen taakse voisi kurkata ja varmistaa ainakin sen, etteivät sisällä olevat vällyt ole kostuneet. 


Väsyttävää olla kaiken aikaa puolikuntoinen, mutta sellaistahan se elämä on monella muullakin. Tietyllä tapaa olen toiveikas tulevaisuuden suhteen: ei tämä tästä kai kurjemmaksi enää muutu, kun en mitään muutoksia ole elämääni tekemässä. Miehen etsimisestäkin olen luopunut; tulkoon vastaan, jos jossain on tullakseen. Sitäpaitsi Tinder-sovelluksenikin on mennyt jotenkin jumiin, joten ehkä sekin on merkki siitä, että antaa olla. ;) Kunhan nyt saisin kuluttajaviranomaisen avulla neuvoteltua remonttilaskun kohtuullisemmaksi. Pahalta näytää. Siinäkin meni mäkeen, mutta sama kait se, hyvin tekivät remontin, emmekä me kodistamme parvekkeen hajuista huolimatta nyt vähään aikaan pysty muuttamaan parempaan. 


Hämmästyttävää kyllä, surunkin kanssa oppii elämään. Yritin kauan saada sitä pois elämästäni, vimmaisesti etsien onnellisuutta, mutta olen tyytymässä nyt tähän tilanteeseen. Kunhan allergiat pysyvät jollain kohtuullisella tasolla, kunhan meillä Lyylin kanssa sujuu hyvin, kunhan on töitä työpaikassa, jossa pystyy olemaan, niin mikäs tässä hiljaiselossa. Kyllä siitä löytyy niitä pieniä hetkiä, jolloin voi olla hyvinkin tyytyväinen elämäänsä. 

Joten hui hai huolille, hui hai vaatimuksille, omille toiveille siitä, millainen elämästä piti tulla. Ja hui hai niille piireille, joille kelpaa vain tietynlaisena. Nyt olen tällainen, surullinen, mutta jatkan elämää suruni hyväksyen. 

torstai 25. toukokuuta 2017

Käytiin kävelyllä


Käytiin kävelyllä hermoja lepuuttamassa, sillä päivä on ollut karmea. Ilmeisesti olen jokaikisenä Lyylin syntttärikekkeripäivänä surkealla tuulella. Stressaantunut, väsynyt, kiukkuinen ja lopulta tavattoman ahdistunut. 

Kekkerit sinällään menivät kivasti: 13 tyttöä kodissamme, eikä mikään mennyt rikki! Lopputohinoissa erään vieraan veli sai kuitenkin sotkettua puhtaan puolen eteisen matosta, ja tiedossa on siksi pesulakeikka. Juhlissa matto tietysti oli likainen puoli päälläpäin, mutta tämä viimoisin vieraamme haettiin kaksi tuntia myöhässä (!) ja olin jo ehtinyt siivota kämpän ajatellen, että ei tässä mitään enää ehdi tapahtua, joten voin kääntää putipuhtaan puolen matosta esille. Väärin.

No, pesula hoitanee hommansa ja samalla saan keittiön maton vietyä pesuun. Eihän se olekaan odottanut tuolla eteisen nurkassa kuin muutaman kuukauden. :)

Monenlaisia murheita on ehtinyt tämän päivän aikana miettiä. Kaipa nämä tyttären syntymiseen ja vanhenemiseen liittyvät juhlat ovat tapahtumia, jolloin mielen synkät vedet tulvivat yli. Kuinka monta kertaa tänäänkin olen ehtinyt toivoa, että olisipa Veikko nyt täällä kanssani. Terveenä ja tavallisena itsenään jakamassa päivän annosta. Ja etupäässä jakamassa elämää kanssani. 

Bongasin Tinderissä pari viikkoa sitten kelpo miehen. Viesteiltiin muutama viikko ja tavattiin sunnuntaina. Oli mahtavaa: kahdeksan tunnin treffit. Tavattiin uudelleen tiistaina, neljän tunnin ajan. Edelleen hyvää, kivaa, mutta eilen alkoi tuntua, että joku tässä hiertää. En osaa edes selittää, mikä. Siksi olen synkkänä.

Mies on kiireinen, ei ehdi nähdä pitkään aikaan uudestaan. Minullakin tietysti rajoitteeni. En tiedä, onko nyt kysymys vain siitä, että olen sellainen hätähousu, etten kestä sitä, että täytyy rajoittaa tapaamiset kertaan viikossa tai jopa kertaan kahdessa viikossa vai siitä, että tämä vain on väärä mies minulle. Molemmat meistä olemme kyllä kiinnostuneita toisistamme, se on selvää, mutta olenko minä kuitenkin se kiinnostuneempi osapuoli, se jolla on aikaa parisuhteeseen? 

Kävelyllä ehti miettiä monta ajatusta. Kävelyllä ehti taas kerran todeta, että olisipa kiva olla kesällä muutakin kuin yksin. Viimeksi muistan viettäneeni todella onnellisen parisuhdekesän vuonna 2007, kymmenen vuotta sitten. 2012 oli lupaava sekin. Kaikkien muiden kesien vehreyteen sekoittuu niin paljon surua, kaipausta, yksinäisyyttä ja luopumista, että todella toivon tämän kesän antavan jotain muutakin. 


Sitten jälleen muistan, että olen kuitenkin saanut suurimman aarteen, mitä kaivata saattaa. Tytär suloisin. 

torstai 6. huhtikuuta 2017

Päiväunet ja päivän pohdinnat

Tarvitset ja ansaitset päiväunet. Lisäksi ehdit ne ottaa. Niinpä nukkumaan!

Tulin kotiin viiden aikaan, sillä flunssaisena en voinut mennä tanssitunnille. Söin, otin pari valokuvaa iltapäiväauringon valaistessa olohuonettamme ja vaivuin unille. Ajattelin ja toivoin, että heräisin järkevään aikaan, ehkäpä tunnin nukuttuani.

Kun nousin, kello näytti 21.11. Neljä tuntiahan siinä oli vierähtänyt taju kankaalla. Erittäin järkevää toimintaa. 

Ja vielä sitäkin järkevämpää oli keittää iltakahvit noustuani. Olisinkohan kietaissut toisen kahvikupposen siinä kymmenen aikaan illalla. 

Parasta tässä kuitenkin on se, että herättyäni olin onnellinen: virkeä ja hyvällä tuulella. Olin unohtanut kaiken ärsyttävän, mitä viikkoon on mahtunut. 




Olen toipunut remonttilaskun tuomasta järkytyksestä ja tajunnut laskelmia tehtyäni, että ei tuo uusi summa nyt niin pieleen mennytkään kuin aluksi tuntui. Olin vain suhtautunut liian optimistisesti remontin kustannuksiin, sillä remonttimies oli laskenut ne alkujen aluksikin ihan alakanttiin, mutta matkan varrella muistanut, että unohti laskuista parketin. Olisi pitänyt heti ynnätä se mukaan, sillä sehän on usean tuhannen euron ostos sellaisenaan.

Lisäksi teetin remonttifirmalla muutamia pieniä lisähommia, joten lopullinen lasku on vain noin neljätuhatta yli sen kymppitonnin, jonka tällaisesta remontista varmasti olisin joka tapauksessa joutunut maksamaan, kun kämpässä kuitenkin maalattiin kaikki ja revittiin kahden ison huoneen sekä eteisen lattiat ja laitettiin niihin parketit sekä tehtiin pieniä fiksauksia, kuten vaihdettiin väliovi ja tehtiin ilmastointiaukkoja.

Summa summarum: ilman remonttia täällä olisi todella ärsyttävä asua sekä visuaalisesti että mahdollisesti myös terveyden kannalta, enkä itse olisi tuollaiseen remonttiin pystynyt etenkään siinä olotilassa, kuin syksyllä muuton kynnyksellä olin. Eikä minulla ole edes remontoimisen taitoa! Korkeintaan maalaaminen olisi voinut onnistua, mutta siihenkin olisi tarvittu monen viikon lomaperiodi. Joten mitä turhaan suremaan, näin tässä piti käymän.

Tämänkertaista remonttia maksetaan laskujeni mukaan vuoden 2024 loppuun asti, johon on vain reilut seitsemän vuotta, jotka kyllä tulevat humpsahtamaan aivan yhtä nopeasti kuin edellisetkin seitsemän. Ainoa mikä mietityttää on nyt se, miten vielä kaupan päälle onnistun säästämään terapiaan rahaa... Mutta nämä nyt ovat näitä toissijaisia elämän ongelmia. Ei tarvitse lukea kuin yksi ainut uutinen Syyriasta, niin omista murheista ei kehtaa valittaa ääneen mihinkään. 

Vaan murheensa kullakin, oli niiden kokoluokka mikä tahansa. Tämän loppuillan ajan, jonka vielä valveilla viihdyn, yritän olla ajattelematta päivän aikaisia ajatuksia. Juuri tänään, auringon niin kauniisti hivellessä ihoa, on tuntunut entistä tärkeämmältä löytää vierelle joku kiva tyyppi – ja entistä surullisemmalta, kun tiedän kuinka vaikeaa se on. 

Miten voisin hyväksyä sen, että olen aina vain yksin. Miten voisin olla onnellinen ilman rakkautta?

sunnuntai 2. huhtikuuta 2017

Lyhyt tiedonanto

Tiedoksi annetaan: asumme hamaan tappiin asti uudessa kodissamme. Sen verran kolminkertainen remonttilasku tuli tiedokseni. Eikä ollut edes aprillipäivä, kun sain tuon tietää. Lisäksi tyttö kuumeessa ja äänetön.

Tämän olennon mielenmaisemat tänään siis aavistuksen synkät. Lasku sinetöi meidät moneksi vuodeksi paikoillemme, monella tapaa. Espanjan-unelmat saavat jäädä, tältä vuodelta ja varmasti monelta muultakin.

Toisaalta mitä väliä. Ainoa, mitä toivon, on, että ilma pysyisi kodissamme jollain tapaa siedettävänä. Tänään on kuitenkin ollut todella tunkkaista ja homeen hajuista, johtuen matalapaineesta, luulen ma. Jotenkin tämän kerrostalon ulkovaippa haisee mielestäni aika usein homeelta, mutta yleensä sen haju ei kantaudu sisälle. Vain sateisina ilmoina sisäilmakin on raskasta. Toisaalta kestän kyllä näemmä tällaiset määrät hometta, kun en tämän huonommin voi. Itseäni kyllä raavin ja kaularauhaset ovat turvonneet, mutta siinä se – ainakin toistaiseksi.

Mutta ei tässä nyt kysellä, että kestätkö sinä. Elämää on kestettävä. Kyllä se joskus taas hymyilee. Ihmeekseni uskon siihen!


torstai 30. maaliskuuta 2017

Kvartaalikatsaus

Neljäsosa vuodesta humpsahti, ja yhtäkkiä onkin kevät. Niinpä on tullut aika päivittää keväisiä tuntoja, tunnustuksiakaan unohtamatta. 

Ensinnäkin on ihme, että olen tähän aikaan illasta tietokoneen äärellä ja vielä näinkin järjellisissä tehtävissä kuin kirjoituspuuhissa. Yleensähän olen jo yhdeksän pintaan unten mailla. Osasyy tähän taitaa olla se, että lopetin espanjankurssin kesken. En vain enää jaksanut sitä, että ainoana omana arki-iltanani olisin kotona vasta puoli yhdeksän aikoihin. Nyt kun olen kotona aiemmin, ehdin kitata kahvia niin, ettei illansuussa enää uni hyökkää, kuten tavallisesti. 

Valon lisäännyttyä tuntuu siltä kuin aikaakin olisi enemmän. Viime viikot olenkin tanssinut ja jumpannut melko lailla ahkerasti. Arki kuitenkin painaa päälle sellaisella voimalla, että liikunnan määrä pysyy varsin kohtuullisena. Ylikunnosta ei pelkoa! 

Toisaalta olen paksuuntunut: reilu vuosi Veikon kuoleman jälkeen meni laihana: olin kai niin surkealla tuulella koko ajan, ettei ruokakaan oikein maistunut. Jaksoin myös tehdä ahkerammin ruokaa; nyt olen taas vähän repsahtanut syömään mitä sattuu, enkä ole malttanut pysähtyä nauttimaan aterioistani sen enempää kuin ennenkään, oikeastaan päinvastoin, vaikka uudenvuodenlupauksessani muuta uumoilinkin. 

Tänään kuitenkin paistoin falefellejä illansuussa, perjantain lounasta varten. Omat eväät kulkevat mukanani muutamana päivänä viikossa, muulloin syön kouluruokaa. 

Eivätkä muutkaan lupaukset tälle vuodelle kauaa pitäneet: jo tammikuun lopulla ostin yhden kirjan, tosin sen jälkeen en yhtään enempää, vaikka mieli on monta kertaa tehnyt. Tuo kirja on onneksi ollut varsin tarpeellinen opetuksessa – olen käyttänyt sitä viikottain. 

Maaliskuun puolessavälissä iski jokakeväinen "mulla ei oo mitään kaunista vaatetta, vaan kaikki on tällaisia kuluneita rytkyjä" -tunne, ja sorruin hankkimaan urheilukuteita ja kevätkengät. Se siitä ostolakosta, sillä vielä on ostettava 15 vuotta vanhojen kollegehousujen tilalle uudet sekä muutama freesi jumppapaitakin. Vanhat haisevat, kirjaimellisesti. 

Tunnustuksista jos puhutaan, niin tunnustetaan nyt sitten sellainenkin juttu, että olen ihastunut ihmiseen! Se on tehnyt minut niin onnelliseksi, että olen melkein unohtanut ahdistua! Ei todennäköisesti ole mitään pelkoa siitä, että ihastus muuttuisi sen syvemmäksi ihmissuhteeksi, mutta tämäkin jo riittää. Tuntuu, että niin monen vuoden surun jälkeen olen vihdoinkin jollain aidolla tavalla onnellinen kuitenkaan takertumatta kehenkään tai pakkomielteisesti olettamatta, että tässä se nyt sitten on. Riittää, kunhan näen toista tarpeeksi usein ja saan puhua hänen kanssaan. :)

Eiköhän tässä ollut kvartaalikatsausta riittämiin. Mielenkiintoiset kolme kuukautta takana; täytyy myöntää, että odotukset seuraavilta kolmelta kuukaudelta eivät ole järin suuret: pelkään vain kovasti, että kosahtaa korkealta ja muutun taas onnettomaksi ja yksinäiseksi surijaksi. 

sunnuntai 12. maaliskuuta 2017

Vihdoinkin valmis

Sen seitsemän vuotta siinä meni. Muistaakseni aloin hameen neulomisen talvella 2010, tarkoituksenani saada se valmiiksi kesällä 2011. Muistan, kuinka mietin, että kyllähän tässä tulee kestämään, kun lanka on niin ohutta, että annetaan hameelle reilusti aikaa. 

Reilusti aikaa se sitten veikin, tosin suurimman osan ajasta neule makasi keskeneräisenä neulelaatikossa. Nyt minulla taas on intoa neuloa; ehkä seuraavaksi päätyy käsittelyyn toinenkin keskeneräinen viheriäinen neule.



Neljäs kerta

Tapauksesta riippuu, kuinka mones kerta kertoo toden. Meidän olohuoneemme kohdalla vasta neljännellä kerralla onnistui, enkä edelleenkään ole täysin onnessani, mutta tyydyn kuitenkin.

Kysymys on siis jo kauan jatkuneesta mattopulmasta, joka ratkesi vasta toisen käytetyn taljan avulla. Ensimmäinen, uutena ostettu keinokuitumatto haisi, eikä sitä voinut pesettää -> päätyi työkaverille. Toinen, uusi puuvillamatto haisi pesulakeikan jälkeenkin -> päätyi varastoon odottelemaan, josko kelpaisi siskolleni. Kolmas matto, käytetty talja oli huijarimyyjän: kulunut, muutama iso korjausjälki ja paljon karvattomia kohtia -> huonokuntoisemman puolikkaan siitä myin pilkkahintaan, toinen puolikas päätyy sekin joko myyntiin tai annettavaksi eteenpäin, hätätapauksessa parvekkeelle. :( 

Rahaa kului luokattoman paljon, mutta koti on koti, ja se täytyy saada mahdollisimman kemikaalittomaksi. Ennemmin ilman mattoa kuin haisevalla matolla... Neljäs talja on kaunis, mutta korjailtu on sitäkin. Onneksi saumat eivät näy kuin tietyssä valossa, eikä niihin katse kiinnity, jollei tiedä, missä korjauskohdat sijaitsevat. Talja myös haiskahtaa aavistuksen homeelta: lienee säilytetty kellarissa, mutta haju on niin mieto, että siedän sitä. Enää en jaksaisi alkaa metsästää mistään minkäänlaista uutta ratkaisua. Rahat menivät ja jaksaminen siinä samassa.

Koti on nyt siinä pisteessä, että kutsun sitä valmiiksi. Seinät tosin ammottavat vielä tyhjyyttään, parvekkeelta puuttuu kaikki ja keittiön mattokin joutuu jossain vaiheessa päivitettäväksi. Mutta olo on helpottunut, eikä täällä juuri enää haise, mikä on suuri ilo elämässäni. Kaikista muista ahdistuksistani huolimatta olenkin ollut viimeisen viikon ajan aurinkoinen ja kohtalaisen onnellinen. 

On monia hetkiä, jolloin yksinäisyydestäni huolimatta huomaan hymyileväni itsekseni: elämästä ei tullut sellaista, kuin olisin toivonut, mutta tällainenkin elämä on varsin mukavaa, ainakin näin kiireettöminä sunnuntaiaamupäivinä. 


sunnuntai 5. maaliskuuta 2017

Ihmisen aika ja Jumalan aika

Tekee mieli kirjoittaa edes muutama rivillinen arkea, mutta olen aika väsynyt. Iltakahvit – pitkästä aikaa yhdeksän jälkeen nautittu kofeiinitankkaus – tekivät minut toivotusti uneliaaksi, enkä jaksaisi muutenkaan tähän aikaan alkaa valokuvaamaan olohuoneen uutta mattoa, josta kyllä aion tehdä postauksen myöhemmin. Parempi ottaa kuva aamuvalossa tai ensi viikonloppuna päivällä, joten antaa ajan nyt vähän kulua.

Olisinpa parempi antamaan ajan kulua, sillä useimmiten olen itseni tappioksi mahdoton hätähousu. Toisaalta tajuan paremmin kuin hyvin, että ihmisen aika on maapallolla niin kovin lyhyt, että aina ei vaan voi odotella sopivaa hetkeä. Ei minulla olisi lastakaan laisinkaan, jos olisin jäänyt normaalien kaltaisteni tavoin odottamaan ensin häitä ja sitten alkanut perheenlisäyspuuhiin. Hätäily voi olla kannattavaa. :) 

Olen ollut kaksi päivää yksin, lähestulkoon puhumatta kenenkään kanssa. (Maton myyjä kävi miehensä kanssa tänään kaupanteossa, joten puhuin ehkä kymmenen minuutin ajan jonninjoutavia.) Tällaiselle erakolle tämä ei ole aika eikä mikään, ja vaikka pystyisin eristäytymiseen viikkotolkuiksi, pidemmän päälle se tekisi minusta itkuisen ja ahdistuneen. Aikansa siis yksinäisyydelläkin: sen hyväätekevä vaikutus on mahdollinen vain, kun yksinolo ei kestä liian kauaa. 

Mietin päivittäin aikaa: miten lyhyt ja nopea on ihmisen pyrähdys täällä, miten pian sulkeutuvat aikaikkunat, joiden sisään meidän pitää ehtiä hyppäämään, jotta saamme elämältä toivomiamme asioita. En voi tajuta, että pian täytän 39! Olen ollut lähes kahdeksan vuotta opettajana, vaikka tuntuu siltä, että aloitin vasta muutama vuosi sitten. 

Keski-ikä on alkamassa, ellei jo alkanut. Muistaakseni vuonna 1978 syntyneiden naisten eliniänodote on 78, mikä tarkoittaa, että olisin todellakin laskennallisesti elämäni puolessavälissä. 

En oikeastaan sure mitään muuta ajan kulumisessa kuin sitä, etten saanut enempää lapsia. Isommassa perheessä olisi voimaa, ja jaksaisin paljon paremmin näitä surujanikin, kun olisi vilskettä ympärillä. Nyt on useimmiten kovin hiljaista, ja alati tuntuu siltä, että jotain puuttuu. Kaipa tähänkin sitten tottuu ajan kanssa. Tietysti pitäisi nähdä asioiden parhaat puolet: harvassa lapsiperheessä koti on näin siisti koko ajan. Tänne voisi pyytää vieraita ihan milloin vain tai jopa sisustuslehden kuvaajan, ainakin omasta mielestäni. :) (Keskeneräistä tosin vielä on, kun ei ole taulun taulua seinällä...)

Siisteydestä huolimatta aikaa on silti paljon muuhunkin. Usein mietin, että käytänkö sitä kuitenkin väärin, kun olen niin paljon sisällä. Tänäkään talvena en hiihtänyt yhtään, vaikka luntakin olisi ollut. En saa itseäni haastaviin puuhiin yksinäni. Sitä on yksinäisyys pahimmillaan: haluaisin tehdä jotain kivaa, mutta en saa itseäni potkittua siihen kivaan, ja toisaalta koko puuha tuntuu yksinään vain ontolta versiolta itsestään. 

Tänä viikonloppuna olen kuitenkin huonosta perjantaista huolimatta nauttinut melkein kaikesta. En itkenyt perjantain vollaamisen jälkeen kuin hiukan lauantain puolella, ja sitten vähän kuin unohdin ulkopuolisen maailman. Ehkä olisi pitänyt meditoida enemmän tai vaikka lukea tai jotain järkevää, mutta puuhastelin mitä puuhastelin. Tein sentään paljon ruokaa (bataattikiusausta, kukkakaali-kikhernevuokaa, härkiskastiketta, marinoituja kesäkurpitsoja), enkä käyttänyt kaikkea energiaa siivoamiseen.

Ehkä Jumalan aika on myös sitä, että antaa mennä, suunnittelematta, ajattelematta. Antaa ajan rullata eteenpäin vailla etukäteen viitoitettuja väliaikapisteitä. Nyt se onnistui, mutta edessä on varmasti taas vaikeita hetkiä, kun arki jatkuu. 

Huomenna arki jatkuu sillä, että soitan itselleni ajan psykiatrille. On aika alkaa terapia, muuten aika menee todellakin hukkaan, kun se valuu sormien läpi surressa ja ahdistuksen vallassa. Kävin perjantaina psykiatrisella sairaanhoitajalla, ja hän arvioi, että kärsin keskivaikeasta ahdistushäiriöstä, minkä suuntaista psykiatrikin vuosi sitten diagnosoi. Vaarana on, että voi joutua psykoosiin, jollei itseään hoida kuntoon. Tunnen henkilön, joka on joutunut psykoosiin mielenterveysongelmien pahennuttua, joten uhka lienee minunkin kohdallani varteenotettava, etenkin kun tätä ahdistusta on ollut nyt niin paljon eikä se ole oikeastaan lieventynyt, melkeinpä vaan pahentunut. 

Tästä huolimatta juuri nyt, näiden muutamien tuntien ajan olen pystynyt luottamaan siihen, että jossain minuakin odottaa erilainen aika ja uudenlainen ajantunne, jopa sellaisia onnen vuosia, jolloin Jumalan ja ihmisen aika yhdentyvät. Aikakausi, jolloin ei ole kiire ehtiä saamaan jotain ja jolloin ei ole enää surua siitä, ettei saanutkaan, mitä toivoi.

sunnuntai 12. helmikuuta 2017

Lipasto ennen ja jälkeen

Lyylin lipasto joulun tienoilla:


Ja lipasto helmikuussa:


Kyllä kannatti kunnostuttaa! Samalla tuli karsittua tavarapaljoutta ja organisoitua kamat kauniimmin laatikoihin. Pöytälevy odottaa vielä kerniliinaa, jotta säilyisikin puhtaana ja nättinä. 

maanantai 6. helmikuuta 2017

Kymmenen hyvää ja kaunista

Päätin listata kymmenen elämäni tärkeintä suurta asiaa, joiden korostaminen voisi tuoda lohtua surulliseen mielentilaani (ja näiden epämääräisten oireiden keskelle: eilen migreenikohtaus, tänään raajojen todella kummaa pistelyä, pelkään jo ties mitä tautia). Listasin myös viisi elämäni kauheinta asiaa, mutta ehkä vain tehdäkseni näkyväksi sen, että niitä on vain noin puolet näistä hyvistä ja kauniista asioista. 

Runnoin asiat tietenkin aivan väkisin noihin tasalukuihin, mutta näinhän se on, että moni abstrakti asia on aseteltavissa tiettyyn määrään tai malliin, sillä on suhteellista, laskenko homeallergiani ja muut krempat, kuten ahdistuneisuuden ja masennuksen, yhdeksi vai kahdeksi pahaksi ja toisaalta hyviin asioihin voi tarvittaessa laskea vaikkapa onnellisuuden tunteen, jos näitä kymmentä nyt ei muuten täyteen saisi. 

Saan kuitenkin omat "hyvikseni" aika kepeästi listattua, ja todennäköisesti lista on hyvin samannäköinen kuin kenen tahansa muun lista olisi. Listaamisen tarkoitus ei olekaan esitellä omaa erityislaatuisuuttaan tai edes juuri eritellä elämäänsä, vaan yksinkertaisesti muistuttaa siitä, että elämässä on aina jotain hyvää – ja usein hyvää on enemmän kuin pahaa.

Elämäni hyvät ja kauniit siis tässä:

1) Rakas tytär – tämä ei selittelyjä kaivanne
2) Työ, josta pidän valtavasti ja ammatti, johon sovin hyvin, ellen jopa erinomaisesti ja tällä hetkellä myös kohtalaisen kiva työpaikka, jonka sisäilma on siedettävää
3) Koti – vikoineen kaikkineen, mutta koti, jossa pystyn melko lailla oireetta asumaan
4) Terveys – minulla ei ole mitään vakavaa sairautta, olemassaolevien kremppojeni kanssa pystyn elämään varsin täyttä elämää
5) Ystävät ja suku – tiedätte kyllä näiden merkityksen!
6) Onnellinen lapsuus – ei todellakaan itsestäänselvyys. Lapsena en murehtinut, mikä onni! (Ollapa jälleen lapsi.) 
7) Onnelliset vuodet hyvän miehen kanssa – tunne, että on saanut rakastaa ja vastaanottaa rakkautta, kantaa senkin pelon yli, että mitäpä jos en enää koskaan löydä ketään vierelleni
8) Mielekkäät, monipuoliset ja kehittävät harrastukset
9) Talous tasapainossa, ei pelkoa työttömyydestä, rahat riittävät kaikkeen välttämättömään ja ylikin
10) Kyky innostua, oppia, ottaa selvää asioista, kyky ihastua ja tahto ja taito sopeutua

Aika perussettiä, mutta tuo kymppi nyt oli vähän erikoinen ja sellainen kohta muutenkin, joka vuosien saatossa varmasti elää. Muut kohdat taas ovat enemmän vakioita, tosin todennäköisesti tulee aikakausia, jolloin esimerkiksi talous tai terveys ei olekaan kunnossa, jos vaikka joutuu homeallergian takia pitkille sairauslomille tai sairastuu johonkin vakavampaan tautiin. Toisaalta mukaan voi päästä jotain aivan uutta. 

Sitä ehkä tarkoitankin tuolla kymppikohdan maininnalla: kyky ihastua ja päästää elämäänsä joskus joku uusi ihminen. Luotan siihen edelleen, että se on täysin mahdollista; niin erakoksi en ole muuttunut ja tiedän kaikista epäonnistumisista huolimatta, että olen parisuhdeihminen: parisuhteeseen pystyvä ja siinä viihtyvä. 

Toivoa en siis täysin ole heittänyt, ja siksipä en tänne nyt jaksa listata noita viittä pahaa ja rumaa; ehkä ne aiempien blogitekstieni perusteella ovat kaikkien pääteltävissä. 

sunnuntai 5. helmikuuta 2017

Tyhjää ja tyhmää

Voi tätä uuden vuoden alkua: on ollut ja on toisinaan edelleenkin sydänhuolia, kun syke tykkää taas olla taivaissa, lisäksi viime päivät ovat menneet lievässä päänsäryssä kaikki tyynni. Tällä viikolla alkoivat myös allergiat vaivata ja kaularauhaset ovat turvonneet ja todella kivuliaat. Tiedä sitten, miksi. 

Sitten sain päähäni kesken jumppatuokion, että heivautan olkkarin uuden maton parvekkeelle. Se on jo toinen tähän olohuoneeseen ostettu matto, mutta hajun takia en kestä tätäkään. Ensimmäinen lähti työkaverille sekin järkyttävien tuoksujen tähden, ja tämän uudemman varasi nyt alustavasti yksi siskoistani. 

Taas on siis olohuone matoton. Päädyin siihen, että tähän hätään hankin vain yhden lampaantaljan lisää ja olemassaoleva talja saa toimia matonkorvikkeena olkkarin keskilattialla ja tuleva sitten sänkyni vieressä. Ihan matoton olohuone ei siis ole nytkään, mutta onhan tuo nyt vähän persoonallinen sisustustyyli, hiukan huvittavakin. Mutta en jaksa maksaa enää penniäkään isosta kemikaalipotista, enkä edes oikein tiedä, millaisen maton tuohon haluaisin. Antaa sellaisen tulla joskus vastaan. 

Ilmeisesti olen siis todella herkistynyt nykyään myös kemikaaleille, mikä tietysti ei mitenkään ilahduta, mutta toisaalta en tuota nyt niin kauheasti jaksa surrakaan. Nyt on näin, ja varmaan tulevaisuudessakin on näin.


Vähän tyhjäähän täällä, kodissa ja elämässäni, on muutenkin, vaikka totesin juuri koko päivän suloisessa yksinäisyydessä oltuani, että tulipas tästä suoritussunnuntai. Pikkuasioiden hoitamista, kotihommia ja arkista puuhailua. Sikäli ei yhtään tyhjä päivä. 

Tyhmää taasen on valittaa ja vieläpä aina näitä samoja asioita; vähän minua kuitenkin jo naurattaa nämä mattotarinani, ja iloinen olen siitä, että matot ovat aina kelvanneet jonnekin. En myöskään millään jaksa uskoa, ettenkö joskus löytäisi tuohon sopivaa mattoa, kun vaan jaksan ottaa riskin hajusta. Ehkä pitää ostaa käytetty tai käydä monta kertaa haistelemassa ennen ostopäätöstä.

Tällä hetkellä täällä haisevat myös Lyylin vastakunnostetut huonekalut. Luotan kuitenkin siihen, että maalien hajut haihtuvat nopeasti. Inhottava fiilis kaikesta huolimatta tästä kemikaalikuormituksesta, jolle joudumme molemmat altistumaan. Onneksi juuri mitään ei tarvitse enää hankkia lisää. 

Tupakalta täällä sen sijaan ei mielestäni juuri enää haise. Peruutin otsonoinninkin, kun se olisi ollut turhan tyyristä vain varmuuden varaksi. Täytyy nyt antaa kaikkien hajujen laimentua, ja analysoida tilannetta sitten uudestaan. On tyydyttävä ja rauhoituttava, vaikka en vieläkään täällä juuri näiden hajujen takia viihdy. Elämä onneksi on kokonaisuudessaan väliaikaista, ja yritän tuudittautua siihen, että kyllähän täältä poiskin pääsee muuttamaan muutaman vuoden päästä, jos hajut edelleen vaivaavat. 

Silti kiukuttaa, kun on niin tyhjää ja tyhmää. Ehkä hyvän kirjan lukeminen tai pitkällä tauolla ollut the Crown -sarjan seuraaminen tekisi nyt terää?

keskiviikko 18. tammikuuta 2017

Kasautumia

Olipas ihana saapua töistä ajoissa kotiin. Avasimme ulko-oven jo kaksikymmentä yli neljä! Opettajan kevyt puolipäivätyö kun kestää yleensä neljään, ja sitten on vielä reilun tunnin kotimatka tyttären hakemisineen. Harrastusiltoina tullaan kotiin vasta puoli seitsemän ja puoli kahdeksan välillä. Herätys on kuudelta tai puoli seitsemältä, riippuen aamusta. Aika naattia tyttöä sitä on iltaisin yleensä jo yhdeksältä. 

Eilinen huoli on kuitenkin nyt poissa, ainakin hetken. Sen sijaan täällä vallitsee pienimuotoinen epäjärjestys – ehkäpä sisäisestikin, mutta etenkin ulkoisesti, sillä tyttären huoneessa on ns. kasa. Jouduin jopa kaivamaan muutaman muuttolaatikon esille, kun piti tyhjentää lipasto ja hylly kunnostusta varten, ja totesin, että yllättävän paljon tavaraa nuo huonekalut vetävät, nyt kun nuo "roinat" näkee tuollaisessa klöntissä lattiapintaa peittämässä.


Oli kuitenkin mahtavaa saada itsestään irti kunnostuspäätös- ja tilaus. Hintavaa hommaahan tuo on, mutta toisaalta niinpä on uusien huonekalujenkin hankkiminen. Olen tyytyväinen siihen, että itse on tullut nytkin suosittua käytettyä: nahkasohvan löysin erittäin edullisesti; keittiön tuolit ja olkkarin pöydän olen myös ostanut vanhoina. 

Huomenna alkaa espanjankurssini – jännittää etenkin se, miten tulen jaksamaan, sillä ensin suuntaan afroon puoli viideksi ja varttia yli kuusi alkaa sitten tuo 2–3 vuotta opiskelleille tarkoitettu ryhmä. En ihan ehkä ole samantasoinen toisten kanssa, mutta into oppia on nyt hurja! 

Pidetään peukkuja sille, että arki jatkaa rullaamistaan, mutta ennen kaikkea sille, että huolet eivät tekisi enempää ylilyöntejä.

tiistai 17. tammikuuta 2017

Huoli-ilta

Minäpäs nyt olen intoutunut kirjoittamaan. Syy lienee siinä, että olen ollut tosi paljon yksin, siis ihan ilman ystävienkin seuraa, mitä yleensä ei tapahdu. (Eilinen teksti tosin oli ajastettu – vietimme maanantai-illan Lyylin harrastuksen parissa.)

Tänään syy kirjoittamiselle on huoli. Kun en tätä huolta nyt voi kenenkään kanssa kotona suullisesti jakaa, enkä halua kertoa näitä syvempiä mietteitäni Facebookissa, enkä edes viesteillä kenenkään kaverin kanssa, blogi on ehdottomasti paras vaihtoehto. Onhan tätä kirjoitusalustaa muutenkin hyvä herätellä henkiin, mutta tänään kirjoitan vain itseni vuoksi.

Huoleni koskee tytärtä. Viime syksy oli raskas paitsi muuton takia, myös sen takia, että nykyään pelkään lähes jatkuvasti sitä, että Lyylille käy jotain. Pelko liittyy osittain siihen, että olen jo kokenut rakkaan ihmisen traumaattisen menettämisen ja osittain todennäköisesti siihen, että olen nyt tajunnut, etten enää lapsia tule tähän maailmaan saattamaan. 

Nämä faktat tiesittekin jo, niistä olen niin paljon kirjoittanut täällä. Pelko on kuitenkin muuttunut viime aikoina entistä kahlitsevammaksi, ja tänään kun olen jo valmiiksi väsynyt ja ärtynyt asuntomme huonosta ilmanlaadusta, pelko on voittaa minut. (Joko naapuri tupakoi tai sitten täällä haisee pinttynyt tupakanhaju – todella ärsyttävä, kun etenkään naapurin tupakoimiselle ei mitään voi. Pinttyneen hajun saa otsonoimalla pois, ja hätäpäissäni otsonoinnin olenkin tänne jo tilannut.)

Lyyli nimittäin oli todella kalpea koulusta myöhään tänään kotiin palatessamme. Ruoka ei maistunut, mutta en näistä huolestunut. Vasta kun hän rupesi valittelemaan päänsärkyä, sain jonkun ihme kuolemanpelkokohtauksen: sydän rupesi hakkaamaan ja alkoi itkettää ihan hurjasti. Ajatus siitä, että jäisi ihan yksin tänne kammottavaan maailmaan, pusertaa ihmisen kyllä hyvin pieneen tilaan ja tekee olon sanoinkuvaamattoman murheelliseksi.

Toki tajuan, että tällainen menettämisen riski pelkässä päänsärkytilanteessa on erittäin minimaalinen, etenkin kun mitään ihmeellistä ei ole päivän aikana sattunut, mutta en myöskään voi itselleni mitään tässä väsymyksen ja uupumuksen tilassa. Viikko on alkanut erittäin aikaisilla heräämisillä, myöhäisillä kotiinpaluilla ja ylimääräisillä puuhilla. Olen kieltämättä jo nyt aika poikki, vaikka vielä pitää jaksaa ties kuinka monta päivää. Lyylillä on lisäksi lauantaina ylimääräinen koulupäivä, joten puhtia pitäisi olla normaaliakin enemmän. 

En tiedä, uuvutanko itseni lukuisilla harrastuksilla, mutta toisaalta ilman niitä istuisin tätäkin enemmän kotona murehtimassa joko tämän asunnon huonoa ilmaa tai sitä, että olen ilman miestä – tai pelkäämässä Lyylin kuolemaa. Ei elämäni toki yleensä ole näin synkkää, ja esimerkiksi viime viikonloppuni, pääosin yksin vietetty, oli erittäin mukava. Olen aina viihtynyt hyvin omassa seurassanikin. 

Tämä suru paitsi kahlitsee, myös kiukuttaa. Kiukuttaa se, etten saanut enempää lapsia. Uskoisin, että pelkääminen olisi silloin erilaista. Ei tarvitsisi pelätä sitä, että oma elämä loppuu lapsen kuolemaan, koska olisi syy jatkaa elämäänsä toisten lasten takia. Toisaalta pelkoa voisi olla ilmassa enemmän siksi, että jokaisen kohdalla täytyisi pelätä erikseen, ja pelkojen yhteenlaskettu määrä olisi varmasti hurja tällaisen pelkomaakarin kohdalla.

Pitää nyt vain yrittää luottaa siihen, että mitään niin hirveää en enää elämässäni joudu kokemaan. Ehkä luottamus on isompaa sitten, kun on taas vähän levänneempi. 

Toisaalta pitää myös luottaa ja uskoa siihen, että elämässä käy, kuten on tarkoitus. Jos Lyyli kuolee ennen kuin minä, yritän ajatella niin, että hän pääsee sitten isän luokse ja että minä vain seuraan perässä. Mutta ei varmaan sellaisen kauheuden jälkeen pysty muuta kuin odottamaan omaa kuolemaansa.

Onpas taas synkät mietteet – älkää kuitenkaan hämääntykö, sillä muuten olen elämäni kunnossa. Kokemastani traumasta tuskin pääsen enää koskaan irti, mutta arki meillä on viime aikoina hymyillyt. Huomenna Lyylin lipasto ja kirjahylly lähtevät kunnostukseen, ja otsonoinnin jälkeen tämä koti alkaa olla sellaisessa kunnossa, kuin sen on tarkoituskin olla. Tietenkin puuttuu pieniä juttuja, kuten kukkapöytä, tauluja, ja jossain vaiheessa päivitän joitain mattoja vähän kivemmiksi, mutta hyvin hyvin pian on koti ns. valmis. 

Sitä odotellessa. Nyt mars suihkuun ja unille, parempaa huomista odottaen.