torstai 25. toukokuuta 2017

Käytiin kävelyllä


Käytiin kävelyllä hermoja lepuuttamassa, sillä päivä on ollut karmea. Ilmeisesti olen jokaikisenä Lyylin syntttärikekkeripäivänä surkealla tuulella. Stressaantunut, väsynyt, kiukkuinen ja lopulta tavattoman ahdistunut. 

Kekkerit sinällään menivät kivasti: 13 tyttöä kodissamme, eikä mikään mennyt rikki! Lopputohinoissa erään vieraan veli sai kuitenkin sotkettua puhtaan puolen eteisen matosta, ja tiedossa on siksi pesulakeikka. Juhlissa matto tietysti oli likainen puoli päälläpäin, mutta tämä viimoisin vieraamme haettiin kaksi tuntia myöhässä (!) ja olin jo ehtinyt siivota kämpän ajatellen, että ei tässä mitään enää ehdi tapahtua, joten voin kääntää putipuhtaan puolen matosta esille. Väärin.

No, pesula hoitanee hommansa ja samalla saan keittiön maton vietyä pesuun. Eihän se olekaan odottanut tuolla eteisen nurkassa kuin muutaman kuukauden. :)

Monenlaisia murheita on ehtinyt tämän päivän aikana miettiä. Kaipa nämä tyttären syntymiseen ja vanhenemiseen liittyvät juhlat ovat tapahtumia, jolloin mielen synkät vedet tulvivat yli. Kuinka monta kertaa tänäänkin olen ehtinyt toivoa, että olisipa Veikko nyt täällä kanssani. Terveenä ja tavallisena itsenään jakamassa päivän annosta. Ja etupäässä jakamassa elämää kanssani. 

Bongasin Tinderissä pari viikkoa sitten kelpo miehen. Viesteiltiin muutama viikko ja tavattiin sunnuntaina. Oli mahtavaa: kahdeksan tunnin treffit. Tavattiin uudelleen tiistaina, neljän tunnin ajan. Edelleen hyvää, kivaa, mutta eilen alkoi tuntua, että joku tässä hiertää. En osaa edes selittää, mikä. Siksi olen synkkänä.

Mies on kiireinen, ei ehdi nähdä pitkään aikaan uudestaan. Minullakin tietysti rajoitteeni. En tiedä, onko nyt kysymys vain siitä, että olen sellainen hätähousu, etten kestä sitä, että täytyy rajoittaa tapaamiset kertaan viikossa tai jopa kertaan kahdessa viikossa vai siitä, että tämä vain on väärä mies minulle. Molemmat meistä olemme kyllä kiinnostuneita toisistamme, se on selvää, mutta olenko minä kuitenkin se kiinnostuneempi osapuoli, se jolla on aikaa parisuhteeseen? 

Kävelyllä ehti miettiä monta ajatusta. Kävelyllä ehti taas kerran todeta, että olisipa kiva olla kesällä muutakin kuin yksin. Viimeksi muistan viettäneeni todella onnellisen parisuhdekesän vuonna 2007, kymmenen vuotta sitten. 2012 oli lupaava sekin. Kaikkien muiden kesien vehreyteen sekoittuu niin paljon surua, kaipausta, yksinäisyyttä ja luopumista, että todella toivon tämän kesän antavan jotain muutakin. 


Sitten jälleen muistan, että olen kuitenkin saanut suurimman aarteen, mitä kaivata saattaa. Tytär suloisin. 

torstai 6. huhtikuuta 2017

Päiväunet ja päivän pohdinnat

Tarvitset ja ansaitset päiväunet. Lisäksi ehdit ne ottaa. Niinpä nukkumaan!

Tulin kotiin viiden aikaan, sillä flunssaisena en voinut mennä tanssitunnille. Söin, otin pari valokuvaa iltapäiväauringon valaistessa olohuonettamme ja vaivuin unille. Ajattelin ja toivoin, että heräisin järkevään aikaan, ehkäpä tunnin nukuttuani.

Kun nousin, kello näytti 21.11. Neljä tuntiahan siinä oli vierähtänyt taju kankaalla. Erittäin järkevää toimintaa. 

Ja vielä sitäkin järkevämpää oli keittää iltakahvit noustuani. Olisinkohan kietaissut toisen kahvikupposen siinä kymmenen aikaan illalla. 

Parasta tässä kuitenkin on se, että herättyäni olin onnellinen: virkeä ja hyvällä tuulella. Olin unohtanut kaiken ärsyttävän, mitä viikkoon on mahtunut. 




Olen toipunut remonttilaskun tuomasta järkytyksestä ja tajunnut laskelmia tehtyäni, että ei tuo uusi summa nyt niin pieleen mennytkään kuin aluksi tuntui. Olin vain suhtautunut liian optimistisesti remontin kustannuksiin, sillä remonttimies oli laskenut ne alkujen aluksikin ihan alakanttiin, mutta matkan varrella muistanut, että unohti laskuista parketin. Olisi pitänyt heti ynnätä se mukaan, sillä sehän on usean tuhannen euron ostos sellaisenaan.

Lisäksi teetin remonttifirmalla muutamia pieniä lisähommia, joten lopullinen lasku on vain noin neljätuhatta yli sen kymppitonnin, jonka tällaisesta remontista varmasti olisin joka tapauksessa joutunut maksamaan, kun kämpässä kuitenkin maalattiin kaikki ja revittiin kahden ison huoneen sekä eteisen lattiat ja laitettiin niihin parketit sekä tehtiin pieniä fiksauksia, kuten vaihdettiin väliovi ja tehtiin ilmastointiaukkoja.

Summa summarum: ilman remonttia täällä olisi todella ärsyttävä asua sekä visuaalisesti että mahdollisesti myös terveyden kannalta, enkä itse olisi tuollaiseen remonttiin pystynyt etenkään siinä olotilassa, kuin syksyllä muuton kynnyksellä olin. Eikä minulla ole edes remontoimisen taitoa! Korkeintaan maalaaminen olisi voinut onnistua, mutta siihenkin olisi tarvittu monen viikon lomaperiodi. Joten mitä turhaan suremaan, näin tässä piti käymän.

Tämänkertaista remonttia maksetaan laskujeni mukaan vuoden 2024 loppuun asti, johon on vain reilut seitsemän vuotta, jotka kyllä tulevat humpsahtamaan aivan yhtä nopeasti kuin edellisetkin seitsemän. Ainoa mikä mietityttää on nyt se, miten vielä kaupan päälle onnistun säästämään terapiaan rahaa... Mutta nämä nyt ovat näitä toissijaisia elämän ongelmia. Ei tarvitse lukea kuin yksi ainut uutinen Syyriasta, niin omista murheista ei kehtaa valittaa ääneen mihinkään. 

Vaan murheensa kullakin, oli niiden kokoluokka mikä tahansa. Tämän loppuillan ajan, jonka vielä valveilla viihdyn, yritän olla ajattelematta päivän aikaisia ajatuksia. Juuri tänään, auringon niin kauniisti hivellessä ihoa, on tuntunut entistä tärkeämmältä löytää vierelle joku kiva tyyppi – ja entistä surullisemmalta, kun tiedän kuinka vaikeaa se on. 

Miten voisin hyväksyä sen, että olen aina vain yksin. Miten voisin olla onnellinen ilman rakkautta?

sunnuntai 2. huhtikuuta 2017

Lyhyt tiedonanto

Tiedoksi annetaan: asumme hamaan tappiin asti uudessa kodissamme. Sen verran kolminkertainen remonttilasku tuli tiedokseni. Eikä ollut edes aprillipäivä, kun sain tuon tietää. Lisäksi tyttö kuumeessa ja äänetön.

Tämän olennon mielenmaisemat tänään siis aavistuksen synkät. Lasku sinetöi meidät moneksi vuodeksi paikoillemme, monella tapaa. Espanjan-unelmat saavat jäädä, tältä vuodelta ja varmasti monelta muultakin.

Toisaalta mitä väliä. Ainoa, mitä toivon, on, että ilma pysyisi kodissamme jollain tapaa siedettävänä. Tänään on kuitenkin ollut todella tunkkaista ja homeen hajuista, johtuen matalapaineesta, luulen ma. Jotenkin tämän kerrostalon ulkovaippa haisee mielestäni aika usein homeelta, mutta yleensä sen haju ei kantaudu sisälle. Vain sateisina ilmoina sisäilmakin on raskasta. Toisaalta kestän kyllä näemmä tällaiset määrät hometta, kun en tämän huonommin voi. Itseäni kyllä raavin ja kaularauhaset ovat turvonneet, mutta siinä se – ainakin toistaiseksi.

Mutta ei tässä nyt kysellä, että kestätkö sinä. Elämää on kestettävä. Kyllä se joskus taas hymyilee. Ihmeekseni uskon siihen!


torstai 30. maaliskuuta 2017

Kvartaalikatsaus

Neljäsosa vuodesta humpsahti, ja yhtäkkiä onkin kevät. Niinpä on tullut aika päivittää keväisiä tuntoja, tunnustuksiakaan unohtamatta. 

Ensinnäkin on ihme, että olen tähän aikaan illasta tietokoneen äärellä ja vielä näinkin järjellisissä tehtävissä kuin kirjoituspuuhissa. Yleensähän olen jo yhdeksän pintaan unten mailla. Osasyy tähän taitaa olla se, että lopetin espanjankurssin kesken. En vain enää jaksanut sitä, että ainoana omana arki-iltanani olisin kotona vasta puoli yhdeksän aikoihin. Nyt kun olen kotona aiemmin, ehdin kitata kahvia niin, ettei illansuussa enää uni hyökkää, kuten tavallisesti. 

Valon lisäännyttyä tuntuu siltä kuin aikaakin olisi enemmän. Viime viikot olenkin tanssinut ja jumpannut melko lailla ahkerasti. Arki kuitenkin painaa päälle sellaisella voimalla, että liikunnan määrä pysyy varsin kohtuullisena. Ylikunnosta ei pelkoa! 

Toisaalta olen paksuuntunut: reilu vuosi Veikon kuoleman jälkeen meni laihana: olin kai niin surkealla tuulella koko ajan, ettei ruokakaan oikein maistunut. Jaksoin myös tehdä ahkerammin ruokaa; nyt olen taas vähän repsahtanut syömään mitä sattuu, enkä ole malttanut pysähtyä nauttimaan aterioistani sen enempää kuin ennenkään, oikeastaan päinvastoin, vaikka uudenvuodenlupauksessani muuta uumoilinkin. 

Tänään kuitenkin paistoin falefellejä illansuussa, perjantain lounasta varten. Omat eväät kulkevat mukanani muutamana päivänä viikossa, muulloin syön kouluruokaa. 

Eivätkä muutkaan lupaukset tälle vuodelle kauaa pitäneet: jo tammikuun lopulla ostin yhden kirjan, tosin sen jälkeen en yhtään enempää, vaikka mieli on monta kertaa tehnyt. Tuo kirja on onneksi ollut varsin tarpeellinen opetuksessa – olen käyttänyt sitä viikottain. 

Maaliskuun puolessavälissä iski jokakeväinen "mulla ei oo mitään kaunista vaatetta, vaan kaikki on tällaisia kuluneita rytkyjä" -tunne, ja sorruin hankkimaan urheilukuteita ja kevätkengät. Se siitä ostolakosta, sillä vielä on ostettava 15 vuotta vanhojen kollegehousujen tilalle uudet sekä muutama freesi jumppapaitakin. Vanhat haisevat, kirjaimellisesti. 

Tunnustuksista jos puhutaan, niin tunnustetaan nyt sitten sellainenkin juttu, että olen ihastunut ihmiseen! Se on tehnyt minut niin onnelliseksi, että olen melkein unohtanut ahdistua! Ei todennäköisesti ole mitään pelkoa siitä, että ihastus muuttuisi sen syvemmäksi ihmissuhteeksi, mutta tämäkin jo riittää. Tuntuu, että niin monen vuoden surun jälkeen olen vihdoinkin jollain aidolla tavalla onnellinen kuitenkaan takertumatta kehenkään tai pakkomielteisesti olettamatta, että tässä se nyt sitten on. Riittää, kunhan näen toista tarpeeksi usein ja saan puhua hänen kanssaan. :)

Eiköhän tässä ollut kvartaalikatsausta riittämiin. Mielenkiintoiset kolme kuukautta takana; täytyy myöntää, että odotukset seuraavilta kolmelta kuukaudelta eivät ole järin suuret: pelkään vain kovasti, että kosahtaa korkealta ja muutun taas onnettomaksi ja yksinäiseksi surijaksi. 

sunnuntai 12. maaliskuuta 2017

Vihdoinkin valmis

Sen seitsemän vuotta siinä meni. Muistaakseni aloin hameen neulomisen talvella 2010, tarkoituksenani saada se valmiiksi kesällä 2011. Muistan, kuinka mietin, että kyllähän tässä tulee kestämään, kun lanka on niin ohutta, että annetaan hameelle reilusti aikaa. 

Reilusti aikaa se sitten veikin, tosin suurimman osan ajasta neule makasi keskeneräisenä neulelaatikossa. Nyt minulla taas on intoa neuloa; ehkä seuraavaksi päätyy käsittelyyn toinenkin keskeneräinen viheriäinen neule.



Neljäs kerta

Tapauksesta riippuu, kuinka mones kerta kertoo toden. Meidän olohuoneemme kohdalla vasta neljännellä kerralla onnistui, enkä edelleenkään ole täysin onnessani, mutta tyydyn kuitenkin.

Kysymys on siis jo kauan jatkuneesta mattopulmasta, joka ratkesi vasta toisen käytetyn taljan avulla. Ensimmäinen, uutena ostettu keinokuitumatto haisi, eikä sitä voinut pesettää -> päätyi työkaverille. Toinen, uusi puuvillamatto haisi pesulakeikan jälkeenkin -> päätyi varastoon odottelemaan, josko kelpaisi siskolleni. Kolmas matto, käytetty talja oli huijarimyyjän: kulunut, muutama iso korjausjälki ja paljon karvattomia kohtia -> huonokuntoisemman puolikkaan siitä myin pilkkahintaan, toinen puolikas päätyy sekin joko myyntiin tai annettavaksi eteenpäin, hätätapauksessa parvekkeelle. :( 

Rahaa kului luokattoman paljon, mutta koti on koti, ja se täytyy saada mahdollisimman kemikaalittomaksi. Ennemmin ilman mattoa kuin haisevalla matolla... Neljäs talja on kaunis, mutta korjailtu on sitäkin. Onneksi saumat eivät näy kuin tietyssä valossa, eikä niihin katse kiinnity, jollei tiedä, missä korjauskohdat sijaitsevat. Talja myös haiskahtaa aavistuksen homeelta: lienee säilytetty kellarissa, mutta haju on niin mieto, että siedän sitä. Enää en jaksaisi alkaa metsästää mistään minkäänlaista uutta ratkaisua. Rahat menivät ja jaksaminen siinä samassa.

Koti on nyt siinä pisteessä, että kutsun sitä valmiiksi. Seinät tosin ammottavat vielä tyhjyyttään, parvekkeelta puuttuu kaikki ja keittiön mattokin joutuu jossain vaiheessa päivitettäväksi. Mutta olo on helpottunut, eikä täällä juuri enää haise, mikä on suuri ilo elämässäni. Kaikista muista ahdistuksistani huolimatta olenkin ollut viimeisen viikon ajan aurinkoinen ja kohtalaisen onnellinen. 

On monia hetkiä, jolloin yksinäisyydestäni huolimatta huomaan hymyileväni itsekseni: elämästä ei tullut sellaista, kuin olisin toivonut, mutta tällainenkin elämä on varsin mukavaa, ainakin näin kiireettöminä sunnuntaiaamupäivinä. 


sunnuntai 5. maaliskuuta 2017

Ihmisen aika ja Jumalan aika

Tekee mieli kirjoittaa edes muutama rivillinen arkea, mutta olen aika väsynyt. Iltakahvit – pitkästä aikaa yhdeksän jälkeen nautittu kofeiinitankkaus – tekivät minut toivotusti uneliaaksi, enkä jaksaisi muutenkaan tähän aikaan alkaa valokuvaamaan olohuoneen uutta mattoa, josta kyllä aion tehdä postauksen myöhemmin. Parempi ottaa kuva aamuvalossa tai ensi viikonloppuna päivällä, joten antaa ajan nyt vähän kulua.

Olisinpa parempi antamaan ajan kulua, sillä useimmiten olen itseni tappioksi mahdoton hätähousu. Toisaalta tajuan paremmin kuin hyvin, että ihmisen aika on maapallolla niin kovin lyhyt, että aina ei vaan voi odotella sopivaa hetkeä. Ei minulla olisi lastakaan laisinkaan, jos olisin jäänyt normaalien kaltaisteni tavoin odottamaan ensin häitä ja sitten alkanut perheenlisäyspuuhiin. Hätäily voi olla kannattavaa. :) 

Olen ollut kaksi päivää yksin, lähestulkoon puhumatta kenenkään kanssa. (Maton myyjä kävi miehensä kanssa tänään kaupanteossa, joten puhuin ehkä kymmenen minuutin ajan jonninjoutavia.) Tällaiselle erakolle tämä ei ole aika eikä mikään, ja vaikka pystyisin eristäytymiseen viikkotolkuiksi, pidemmän päälle se tekisi minusta itkuisen ja ahdistuneen. Aikansa siis yksinäisyydelläkin: sen hyväätekevä vaikutus on mahdollinen vain, kun yksinolo ei kestä liian kauaa. 

Mietin päivittäin aikaa: miten lyhyt ja nopea on ihmisen pyrähdys täällä, miten pian sulkeutuvat aikaikkunat, joiden sisään meidän pitää ehtiä hyppäämään, jotta saamme elämältä toivomiamme asioita. En voi tajuta, että pian täytän 39! Olen ollut lähes kahdeksan vuotta opettajana, vaikka tuntuu siltä, että aloitin vasta muutama vuosi sitten. 

Keski-ikä on alkamassa, ellei jo alkanut. Muistaakseni vuonna 1978 syntyneiden naisten eliniänodote on 78, mikä tarkoittaa, että olisin todellakin laskennallisesti elämäni puolessavälissä. 

En oikeastaan sure mitään muuta ajan kulumisessa kuin sitä, etten saanut enempää lapsia. Isommassa perheessä olisi voimaa, ja jaksaisin paljon paremmin näitä surujanikin, kun olisi vilskettä ympärillä. Nyt on useimmiten kovin hiljaista, ja alati tuntuu siltä, että jotain puuttuu. Kaipa tähänkin sitten tottuu ajan kanssa. Tietysti pitäisi nähdä asioiden parhaat puolet: harvassa lapsiperheessä koti on näin siisti koko ajan. Tänne voisi pyytää vieraita ihan milloin vain tai jopa sisustuslehden kuvaajan, ainakin omasta mielestäni. :) (Keskeneräistä tosin vielä on, kun ei ole taulun taulua seinällä...)

Siisteydestä huolimatta aikaa on silti paljon muuhunkin. Usein mietin, että käytänkö sitä kuitenkin väärin, kun olen niin paljon sisällä. Tänäkään talvena en hiihtänyt yhtään, vaikka luntakin olisi ollut. En saa itseäni haastaviin puuhiin yksinäni. Sitä on yksinäisyys pahimmillaan: haluaisin tehdä jotain kivaa, mutta en saa itseäni potkittua siihen kivaan, ja toisaalta koko puuha tuntuu yksinään vain ontolta versiolta itsestään. 

Tänä viikonloppuna olen kuitenkin huonosta perjantaista huolimatta nauttinut melkein kaikesta. En itkenyt perjantain vollaamisen jälkeen kuin hiukan lauantain puolella, ja sitten vähän kuin unohdin ulkopuolisen maailman. Ehkä olisi pitänyt meditoida enemmän tai vaikka lukea tai jotain järkevää, mutta puuhastelin mitä puuhastelin. Tein sentään paljon ruokaa (bataattikiusausta, kukkakaali-kikhernevuokaa, härkiskastiketta, marinoituja kesäkurpitsoja), enkä käyttänyt kaikkea energiaa siivoamiseen.

Ehkä Jumalan aika on myös sitä, että antaa mennä, suunnittelematta, ajattelematta. Antaa ajan rullata eteenpäin vailla etukäteen viitoitettuja väliaikapisteitä. Nyt se onnistui, mutta edessä on varmasti taas vaikeita hetkiä, kun arki jatkuu. 

Huomenna arki jatkuu sillä, että soitan itselleni ajan psykiatrille. On aika alkaa terapia, muuten aika menee todellakin hukkaan, kun se valuu sormien läpi surressa ja ahdistuksen vallassa. Kävin perjantaina psykiatrisella sairaanhoitajalla, ja hän arvioi, että kärsin keskivaikeasta ahdistushäiriöstä, minkä suuntaista psykiatrikin vuosi sitten diagnosoi. Vaarana on, että voi joutua psykoosiin, jollei itseään hoida kuntoon. Tunnen henkilön, joka on joutunut psykoosiin mielenterveysongelmien pahennuttua, joten uhka lienee minunkin kohdallani varteenotettava, etenkin kun tätä ahdistusta on ollut nyt niin paljon eikä se ole oikeastaan lieventynyt, melkeinpä vaan pahentunut. 

Tästä huolimatta juuri nyt, näiden muutamien tuntien ajan olen pystynyt luottamaan siihen, että jossain minuakin odottaa erilainen aika ja uudenlainen ajantunne, jopa sellaisia onnen vuosia, jolloin Jumalan ja ihmisen aika yhdentyvät. Aikakausi, jolloin ei ole kiire ehtiä saamaan jotain ja jolloin ei ole enää surua siitä, ettei saanutkaan, mitä toivoi.

sunnuntai 12. helmikuuta 2017

Lipasto ennen ja jälkeen

Lyylin lipasto joulun tienoilla:


Ja lipasto helmikuussa:


Kyllä kannatti kunnostuttaa! Samalla tuli karsittua tavarapaljoutta ja organisoitua kamat kauniimmin laatikoihin. Pöytälevy odottaa vielä kerniliinaa, jotta säilyisikin puhtaana ja nättinä. 

maanantai 6. helmikuuta 2017

Kymmenen hyvää ja kaunista

Päätin listata kymmenen elämäni tärkeintä suurta asiaa, joiden korostaminen voisi tuoda lohtua surulliseen mielentilaani (ja näiden epämääräisten oireiden keskelle: eilen migreenikohtaus, tänään raajojen todella kummaa pistelyä, pelkään jo ties mitä tautia). Listasin myös viisi elämäni kauheinta asiaa, mutta ehkä vain tehdäkseni näkyväksi sen, että niitä on vain noin puolet näistä hyvistä ja kauniista asioista. 

Runnoin asiat tietenkin aivan väkisin noihin tasalukuihin, mutta näinhän se on, että moni abstrakti asia on aseteltavissa tiettyyn määrään tai malliin, sillä on suhteellista, laskenko homeallergiani ja muut krempat, kuten ahdistuneisuuden ja masennuksen, yhdeksi vai kahdeksi pahaksi ja toisaalta hyviin asioihin voi tarvittaessa laskea vaikkapa onnellisuuden tunteen, jos näitä kymmentä nyt ei muuten täyteen saisi. 

Saan kuitenkin omat "hyvikseni" aika kepeästi listattua, ja todennäköisesti lista on hyvin samannäköinen kuin kenen tahansa muun lista olisi. Listaamisen tarkoitus ei olekaan esitellä omaa erityislaatuisuuttaan tai edes juuri eritellä elämäänsä, vaan yksinkertaisesti muistuttaa siitä, että elämässä on aina jotain hyvää – ja usein hyvää on enemmän kuin pahaa.

Elämäni hyvät ja kauniit siis tässä:

1) Rakas tytär – tämä ei selittelyjä kaivanne
2) Työ, josta pidän valtavasti ja ammatti, johon sovin hyvin, ellen jopa erinomaisesti ja tällä hetkellä myös kohtalaisen kiva työpaikka, jonka sisäilma on siedettävää
3) Koti – vikoineen kaikkineen, mutta koti, jossa pystyn melko lailla oireetta asumaan
4) Terveys – minulla ei ole mitään vakavaa sairautta, olemassaolevien kremppojeni kanssa pystyn elämään varsin täyttä elämää
5) Ystävät ja suku – tiedätte kyllä näiden merkityksen!
6) Onnellinen lapsuus – ei todellakaan itsestäänselvyys. Lapsena en murehtinut, mikä onni! (Ollapa jälleen lapsi.) 
7) Onnelliset vuodet hyvän miehen kanssa – tunne, että on saanut rakastaa ja vastaanottaa rakkautta, kantaa senkin pelon yli, että mitäpä jos en enää koskaan löydä ketään vierelleni
8) Mielekkäät, monipuoliset ja kehittävät harrastukset
9) Talous tasapainossa, ei pelkoa työttömyydestä, rahat riittävät kaikkeen välttämättömään ja ylikin
10) Kyky innostua, oppia, ottaa selvää asioista, kyky ihastua ja tahto ja taito sopeutua

Aika perussettiä, mutta tuo kymppi nyt oli vähän erikoinen ja sellainen kohta muutenkin, joka vuosien saatossa varmasti elää. Muut kohdat taas ovat enemmän vakioita, tosin todennäköisesti tulee aikakausia, jolloin esimerkiksi talous tai terveys ei olekaan kunnossa, jos vaikka joutuu homeallergian takia pitkille sairauslomille tai sairastuu johonkin vakavampaan tautiin. Toisaalta mukaan voi päästä jotain aivan uutta. 

Sitä ehkä tarkoitankin tuolla kymppikohdan maininnalla: kyky ihastua ja päästää elämäänsä joskus joku uusi ihminen. Luotan siihen edelleen, että se on täysin mahdollista; niin erakoksi en ole muuttunut ja tiedän kaikista epäonnistumisista huolimatta, että olen parisuhdeihminen: parisuhteeseen pystyvä ja siinä viihtyvä. 

Toivoa en siis täysin ole heittänyt, ja siksipä en tänne nyt jaksa listata noita viittä pahaa ja rumaa; ehkä ne aiempien blogitekstieni perusteella ovat kaikkien pääteltävissä. 

sunnuntai 5. helmikuuta 2017

Tyhjää ja tyhmää

Voi tätä uuden vuoden alkua: on ollut ja on toisinaan edelleenkin sydänhuolia, kun syke tykkää taas olla taivaissa, lisäksi viime päivät ovat menneet lievässä päänsäryssä kaikki tyynni. Tällä viikolla alkoivat myös allergiat vaivata ja kaularauhaset ovat turvonneet ja todella kivuliaat. Tiedä sitten, miksi. 

Sitten sain päähäni kesken jumppatuokion, että heivautan olkkarin uuden maton parvekkeelle. Se on jo toinen tähän olohuoneeseen ostettu matto, mutta hajun takia en kestä tätäkään. Ensimmäinen lähti työkaverille sekin järkyttävien tuoksujen tähden, ja tämän uudemman varasi nyt alustavasti yksi siskoistani. 

Taas on siis olohuone matoton. Päädyin siihen, että tähän hätään hankin vain yhden lampaantaljan lisää ja olemassaoleva talja saa toimia matonkorvikkeena olkkarin keskilattialla ja tuleva sitten sänkyni vieressä. Ihan matoton olohuone ei siis ole nytkään, mutta onhan tuo nyt vähän persoonallinen sisustustyyli, hiukan huvittavakin. Mutta en jaksa maksaa enää penniäkään isosta kemikaalipotista, enkä edes oikein tiedä, millaisen maton tuohon haluaisin. Antaa sellaisen tulla joskus vastaan. 

Ilmeisesti olen siis todella herkistynyt nykyään myös kemikaaleille, mikä tietysti ei mitenkään ilahduta, mutta toisaalta en tuota nyt niin kauheasti jaksa surrakaan. Nyt on näin, ja varmaan tulevaisuudessakin on näin.


Vähän tyhjäähän täällä, kodissa ja elämässäni, on muutenkin, vaikka totesin juuri koko päivän suloisessa yksinäisyydessä oltuani, että tulipas tästä suoritussunnuntai. Pikkuasioiden hoitamista, kotihommia ja arkista puuhailua. Sikäli ei yhtään tyhjä päivä. 

Tyhmää taasen on valittaa ja vieläpä aina näitä samoja asioita; vähän minua kuitenkin jo naurattaa nämä mattotarinani, ja iloinen olen siitä, että matot ovat aina kelvanneet jonnekin. En myöskään millään jaksa uskoa, ettenkö joskus löytäisi tuohon sopivaa mattoa, kun vaan jaksan ottaa riskin hajusta. Ehkä pitää ostaa käytetty tai käydä monta kertaa haistelemassa ennen ostopäätöstä.

Tällä hetkellä täällä haisevat myös Lyylin vastakunnostetut huonekalut. Luotan kuitenkin siihen, että maalien hajut haihtuvat nopeasti. Inhottava fiilis kaikesta huolimatta tästä kemikaalikuormituksesta, jolle joudumme molemmat altistumaan. Onneksi juuri mitään ei tarvitse enää hankkia lisää. 

Tupakalta täällä sen sijaan ei mielestäni juuri enää haise. Peruutin otsonoinninkin, kun se olisi ollut turhan tyyristä vain varmuuden varaksi. Täytyy nyt antaa kaikkien hajujen laimentua, ja analysoida tilannetta sitten uudestaan. On tyydyttävä ja rauhoituttava, vaikka en vieläkään täällä juuri näiden hajujen takia viihdy. Elämä onneksi on kokonaisuudessaan väliaikaista, ja yritän tuudittautua siihen, että kyllähän täältä poiskin pääsee muuttamaan muutaman vuoden päästä, jos hajut edelleen vaivaavat. 

Silti kiukuttaa, kun on niin tyhjää ja tyhmää. Ehkä hyvän kirjan lukeminen tai pitkällä tauolla ollut the Crown -sarjan seuraaminen tekisi nyt terää?

keskiviikko 18. tammikuuta 2017

Kasautumia

Olipas ihana saapua töistä ajoissa kotiin. Avasimme ulko-oven jo kaksikymmentä yli neljä! Opettajan kevyt puolipäivätyö kun kestää yleensä neljään, ja sitten on vielä reilun tunnin kotimatka tyttären hakemisineen. Harrastusiltoina tullaan kotiin vasta puoli seitsemän ja puoli kahdeksan välillä. Herätys on kuudelta tai puoli seitsemältä, riippuen aamusta. Aika naattia tyttöä sitä on iltaisin yleensä jo yhdeksältä. 

Eilinen huoli on kuitenkin nyt poissa, ainakin hetken. Sen sijaan täällä vallitsee pienimuotoinen epäjärjestys – ehkäpä sisäisestikin, mutta etenkin ulkoisesti, sillä tyttären huoneessa on ns. kasa. Jouduin jopa kaivamaan muutaman muuttolaatikon esille, kun piti tyhjentää lipasto ja hylly kunnostusta varten, ja totesin, että yllättävän paljon tavaraa nuo huonekalut vetävät, nyt kun nuo "roinat" näkee tuollaisessa klöntissä lattiapintaa peittämässä.


Oli kuitenkin mahtavaa saada itsestään irti kunnostuspäätös- ja tilaus. Hintavaa hommaahan tuo on, mutta toisaalta niinpä on uusien huonekalujenkin hankkiminen. Olen tyytyväinen siihen, että itse on tullut nytkin suosittua käytettyä: nahkasohvan löysin erittäin edullisesti; keittiön tuolit ja olkkarin pöydän olen myös ostanut vanhoina. 

Huomenna alkaa espanjankurssini – jännittää etenkin se, miten tulen jaksamaan, sillä ensin suuntaan afroon puoli viideksi ja varttia yli kuusi alkaa sitten tuo 2–3 vuotta opiskelleille tarkoitettu ryhmä. En ihan ehkä ole samantasoinen toisten kanssa, mutta into oppia on nyt hurja! 

Pidetään peukkuja sille, että arki jatkaa rullaamistaan, mutta ennen kaikkea sille, että huolet eivät tekisi enempää ylilyöntejä.

tiistai 17. tammikuuta 2017

Huoli-ilta

Minäpäs nyt olen intoutunut kirjoittamaan. Syy lienee siinä, että olen ollut tosi paljon yksin, siis ihan ilman ystävienkin seuraa, mitä yleensä ei tapahdu. (Eilinen teksti tosin oli ajastettu – vietimme maanantai-illan Lyylin harrastuksen parissa.)

Tänään syy kirjoittamiselle on huoli. Kun en tätä huolta nyt voi kenenkään kanssa kotona suullisesti jakaa, enkä halua kertoa näitä syvempiä mietteitäni Facebookissa, enkä edes viesteillä kenenkään kaverin kanssa, blogi on ehdottomasti paras vaihtoehto. Onhan tätä kirjoitusalustaa muutenkin hyvä herätellä henkiin, mutta tänään kirjoitan vain itseni vuoksi.

Huoleni koskee tytärtä. Viime syksy oli raskas paitsi muuton takia, myös sen takia, että nykyään pelkään lähes jatkuvasti sitä, että Lyylille käy jotain. Pelko liittyy osittain siihen, että olen jo kokenut rakkaan ihmisen traumaattisen menettämisen ja osittain todennäköisesti siihen, että olen nyt tajunnut, etten enää lapsia tule tähän maailmaan saattamaan. 

Nämä faktat tiesittekin jo, niistä olen niin paljon kirjoittanut täällä. Pelko on kuitenkin muuttunut viime aikoina entistä kahlitsevammaksi, ja tänään kun olen jo valmiiksi väsynyt ja ärtynyt asuntomme huonosta ilmanlaadusta, pelko on voittaa minut. (Joko naapuri tupakoi tai sitten täällä haisee pinttynyt tupakanhaju – todella ärsyttävä, kun etenkään naapurin tupakoimiselle ei mitään voi. Pinttyneen hajun saa otsonoimalla pois, ja hätäpäissäni otsonoinnin olenkin tänne jo tilannut.)

Lyyli nimittäin oli todella kalpea koulusta myöhään tänään kotiin palatessamme. Ruoka ei maistunut, mutta en näistä huolestunut. Vasta kun hän rupesi valittelemaan päänsärkyä, sain jonkun ihme kuolemanpelkokohtauksen: sydän rupesi hakkaamaan ja alkoi itkettää ihan hurjasti. Ajatus siitä, että jäisi ihan yksin tänne kammottavaan maailmaan, pusertaa ihmisen kyllä hyvin pieneen tilaan ja tekee olon sanoinkuvaamattoman murheelliseksi.

Toki tajuan, että tällainen menettämisen riski pelkässä päänsärkytilanteessa on erittäin minimaalinen, etenkin kun mitään ihmeellistä ei ole päivän aikana sattunut, mutta en myöskään voi itselleni mitään tässä väsymyksen ja uupumuksen tilassa. Viikko on alkanut erittäin aikaisilla heräämisillä, myöhäisillä kotiinpaluilla ja ylimääräisillä puuhilla. Olen kieltämättä jo nyt aika poikki, vaikka vielä pitää jaksaa ties kuinka monta päivää. Lyylillä on lisäksi lauantaina ylimääräinen koulupäivä, joten puhtia pitäisi olla normaaliakin enemmän. 

En tiedä, uuvutanko itseni lukuisilla harrastuksilla, mutta toisaalta ilman niitä istuisin tätäkin enemmän kotona murehtimassa joko tämän asunnon huonoa ilmaa tai sitä, että olen ilman miestä – tai pelkäämässä Lyylin kuolemaa. Ei elämäni toki yleensä ole näin synkkää, ja esimerkiksi viime viikonloppuni, pääosin yksin vietetty, oli erittäin mukava. Olen aina viihtynyt hyvin omassa seurassanikin. 

Tämä suru paitsi kahlitsee, myös kiukuttaa. Kiukuttaa se, etten saanut enempää lapsia. Uskoisin, että pelkääminen olisi silloin erilaista. Ei tarvitsisi pelätä sitä, että oma elämä loppuu lapsen kuolemaan, koska olisi syy jatkaa elämäänsä toisten lasten takia. Toisaalta pelkoa voisi olla ilmassa enemmän siksi, että jokaisen kohdalla täytyisi pelätä erikseen, ja pelkojen yhteenlaskettu määrä olisi varmasti hurja tällaisen pelkomaakarin kohdalla.

Pitää nyt vain yrittää luottaa siihen, että mitään niin hirveää en enää elämässäni joudu kokemaan. Ehkä luottamus on isompaa sitten, kun on taas vähän levänneempi. 

Toisaalta pitää myös luottaa ja uskoa siihen, että elämässä käy, kuten on tarkoitus. Jos Lyyli kuolee ennen kuin minä, yritän ajatella niin, että hän pääsee sitten isän luokse ja että minä vain seuraan perässä. Mutta ei varmaan sellaisen kauheuden jälkeen pysty muuta kuin odottamaan omaa kuolemaansa.

Onpas taas synkät mietteet – älkää kuitenkaan hämääntykö, sillä muuten olen elämäni kunnossa. Kokemastani traumasta tuskin pääsen enää koskaan irti, mutta arki meillä on viime aikoina hymyillyt. Huomenna Lyylin lipasto ja kirjahylly lähtevät kunnostukseen, ja otsonoinnin jälkeen tämä koti alkaa olla sellaisessa kunnossa, kuin sen on tarkoituskin olla. Tietenkin puuttuu pieniä juttuja, kuten kukkapöytä, tauluja, ja jossain vaiheessa päivitän joitain mattoja vähän kivemmiksi, mutta hyvin hyvin pian on koti ns. valmis. 

Sitä odotellessa. Nyt mars suihkuun ja unille, parempaa huomista odottaen. 

maanantai 16. tammikuuta 2017

Vegaaninen tofu-pähkinämureke

Tein jouluna kinkun korvikkeeksi tofusta ja maapähkinöistä mureketta. Olin jo kerran aiemmin kokeillut tätä ystävältäni saatua reseptiä, mutta silloin kotona ei ollut soijakastiketta, jolloin yritin korvata sen muilla aineksilla epäonnistuen lähes täysin (tuli paha kakku). Jouluna mureke taasen onnistui yli odotuksien ja maistui omassa suussani todella herkulliselta. Ei-kasvissyöjät eivät kuitenkaan innostuneet, tiedä sitten miksi.

Nyt jaan reseptin täällä, tarkoilla kuvilla varustettuna. Tämä sopii hyvin tammikuiseenkin ruokapalettiin, etenkin jos osallistuu vegaanihaasteeseen. Murekkeen sijaan massasta voi hyvin muotoilla pihvejä tai levittää sen uunipellille. Maistuu hyvin lanttulaatikon ja keitettyjen perunoiden kera, mutta myös perunamuusi sopii erinomaisesti lisukkeeksi. Mureke on paitsi vegaaninen (lihaton, maidoton, kananmunaton) myös gluteeniton ja täysin vehnätön. (Joissain gluteenittomissa tuotteissahan on vehnätärkkelystä.)


Tofu-pähkinämureke

1 keltasipuli
2 pkt Jalotofun maustamatonta tofua
maapähkinöitä suunnilleen sama määrä kuin tofua
0,5 dl oliiviöljyä
0,5-1 dl soijakastiketta (gluteenitontakin myydään)
paprikaa, chiliä, mustapippuria 

1. Kuutioi sipuli.


2. Hienonna pähkinät veitsellä. 


3. Yhdistä sipuli, pähkinät ja tofu.


4. Muussaa keskenään, sauvasekoittimella tai tehosekoittimessa.


5. Mausta ja maista! Paprikaa ja chiliä voi laittaa reilunpuoleisesti, kukkuralliset teelusikalliset tai maun mukaan jopa ruokalusikalliset. Tofu imee mausteita kuin sieni. 


6. Sekoita hyvin ja levitä massa esim. leipävuokaan, jonka olet voidellut oliiviöljyllä.


7. Paista 200-asteisessa uunissa 20–25 minuuttia (kunnes pinta on kauniin ruskea).


sunnuntai 15. tammikuuta 2017

Laihana pysymisen salaisuus

Ensinnäkin täytyy heti myöntää, että enhän minä mikään laihiainen ole, vaan ihan normaalipainoinen, lyhyenläntä nainen. Mutta normaalipainoisena varsin helposti pysyvänä ajattelin kertoa muutaman omakohtaisen niksin, joilla saan pidettyä ruokavalioni terveellisenä ja näin myös painon kohtuulukemissa. Olen nimittäin ollut suunnilleen tämänpainoinen jo kaksikymmentä vuotta sitten, tosin nuoruusvuosinani olin viitisen vuotta alipainoinen ja jossain vaiheessa painoin parin vuoden ajan enemmän kuin nyt. 

Painotan sitä, että neuvoni ovat vain omakohtaisia kokemuksia, joskin olen varmasti joskus lukenut tai kuullut muiden painoaan tarkkailevien käyttävän samankaltaisia.

1) Pidetään keittiön ruokakaapit kunnossa: ei naposteltavia herkkuja, vaan paljon terveellisiä ja monipuolisia perusruoka-aineita. Karkit, suklaat, jätskit ja suolaiset herkut jätetään karkkipäiviin, vierailuhetkiin, kahvilakäynteihin tai ostettavaksi kuhunkin erityistarpeeseen. Jos niitä asuu kotona, ne myös kuluvat.

2) Ruokaostoksista puolet on kasviksia: vihanneksia, juureksia, hedelmiä ja marjoja. Kasviksia ostetaan monipuolisesti, ja salaatti tarkoittaa muutakin kuin kurkkua, tomaattia ja paprikaa. Suositaan hedelmiä smoothieiden ja mehujen sijaan. 

Ostetaan myös paljon pähkinöitä, kuivattuja hedelmiä, papuja ja ituja. Kaikki nuo ovat helppokäyttöisiä ja varsin maukkaita esim. salaatteihin lisukkeeksi tai sellaisenaan lautaselle, jos varsinaista salaattia ei jaksa tehdä. Papujahan saa valmiiksi keitettyinä, jollaisia suosin, kun en jaksa liotus-keittorumbaa.

Jos tuntuu siltä, että vatsa ei kestä papuja, niin sekin voi olla tottumattomuutta. Itse olen herkkävatsainen, mutta papuihin vatsani ei juuri reagoi. Toisaalta en koskaan syö niitä hurjia määriä kerralla. Pähkinöistä huomaan helposti, jos olen syönyt niitä liikaa, joten yritän pitää päivittäisen annokseni muutamassa kourallisessa. Jos pavut totuttelusta huolimatta ärsyttävät vatsaa, pitäydytään esim. tofussa niiden sijaan.

3) Hedelmiä ja salaatteja pidetään näkyvillä: ei niitä kukaan jaksa kaivaa jääkaapin uumenista, vaan ne täytyy olla helposti tarjolla. Tomaatit pesen aina heti, jotta ne ovat mahdollisimman helposti otettavissa käyttöön; joskus teen saman tietyille hedelmille, kuten omenille. 


4) Tehdään ruokaa itse, ainakin kerran viikossa. Näin saa tuntuman siihen, mitä syö ja miltä mikäkin ainesosa maistuu. Jos syö jatkuvasti vain teollista ruokaa, häviää kosketus raaka-aineiden makuihin, eikä valmisruokaa tule syötyä niin huolella, jolloin alkaa helposti syödä ahnehtien tai enemmän. Joitain kasviksia täytyy vain opetella syömään, vaikka ne eivät hyvältä aluksi maistuisikaan. Lopulta niihin rakastuu!

Siinäpä oppini, mutta lisään vielä yhden kohdan, jossa minullakin on opettelemista: 5) Syödään hitaasti, ruokaa maistellen ja nautitaan siitä aina. Ei koeta huonoa omaatuntoa herkkuja syödessä. 

maanantai 2. tammikuuta 2017

Aurinkotervehdys

Onhan sitä sen verran tullut oltua negatiivinen, että on aika olla ainakin hetken vähän aurinkoisempi.

Joulu, loma ja ehkäpä myös avautuminen täällä ovat tehneet hyvää. Olen ollut harvinaisen tyytyväinen elämääni. Erityisen iloinen olin uudenvuodenaamuna: tuntui kuin koko maailma hymyilisi. Mitään sen erityisempää ei kuitenkaan ole sattunut; uuttavuotta vastaanotin baarissa kahden ystävän kanssa, ja ehkä se oli juuri sitä erityisintä, mitä ihminen tarvitsee: hyviä keskusteluita. 


Uuden vuoden lupauksia tein muutaman, sellaisia hassuja, osin kevyitä, osin pelkkiä järjestelyitä. Ensinnäkään en aio enää syödä muuta kuin ekologista kalaa, kuten lahnaa, muikkuja ja muita roskakaloja, paitsi tilanteissa, joissa ei ole vaihtoehtoja (esim. vierailuilla). Toiseksi päätin alkaa syödä hitaammin, jotta vatsani tykkäisi enemmän elämästään. :) Kahvia olen myös vähän vähentänyt, mutta se vain näin loman kunniaksi. Arkena ei selviä yhdellä päivittäisellä kahvittelukerralla, vaikka sitä kahvia sillä kerralla joisikin neljän espresson verran. 

Kolmas ja ehkä tärkein päätökseni on olla ostamatta mitään turhaa tämän vuoden aikana: ei sisustuskrääsää, ei vaatteita, ei kirjoja. Eiväthän nuo kaikki turhia tuotteita sinällään ole, mutta kun minulla nyt sattuu olemaan yli neljäsataa vaatekappaletta, niin enköhän yhden vuoden pärjää shoppailematta mitään lisää. Lukemattomia lukemattomia kirjojakin löytyy (hih, taas pääsin käyttämään tuota kuolematonta sanaliittoa).

Olen ollut joulun jälkeen useamman päivän yksin kotona. Sekin on yllättävän mukavaa, kun ei ole kiire minnekään. Tänään päivä kului Lyylin uutta lipastoa purkaessa ja kootessa; ehdin jo melkein hihkaista riemusta, että tässäpä tuote, josta ei ole mitään reklamoitavaa, mutta olin väärässä. Viimeisestä paketista kuoriutui moduuli, jonka ovi oli vino. Tein tietysti heti valituksen, mutta saa nähdä, miten kauan kestää, ennen kuin mitään tapahtuu. 


Huomenna menen hankkimaan "käytettyjä" huonekasveja – todella paljon edullisempi tapa saada sisäilmaa paremmaksi kuin ostaa kukkakaupasta uusia. Yhden ilmaa puhdistavan kasvin (jonka lajiketta en tunne ja nimen unohdin heti sen ostettuani) hankin pari päivää sitten ennen kuin olin tajunnut etsiä tori.fi:stä, ja sain pulittaa siitä kolmekymppiä suojaruukkuineen. Käytettyjä saattaa saada vitosella ruukun kera! 

Lomalle on tiedossa paljon sosiaalistakin: kirjanjulkkarit, synttärit ja ristiäiset. Uskomattoman paljon kaikenlaista kivaa tekemistä on lomalla riittänyt, eivätkä odotukset loppuloman suhteen ole sen matalammalla. On vaikea uskoa, että tästä vuodesta tulisi lainkaan yhtä kurja kuin viime vuodesta, vaikka mitään erityistä ei tapahtuisikaan. Lähinnä sitä kai toivoo, ettei tapahtuisi mitään todella surullista tai kurjaa. 

Nyt odottelen, että pesukone kävisi loppuun ja saisin laittaa keittiön norsuverhot kolmatta kertaa pesuun. Niistä ei teollinen kemikaalien haju nimittäin ole lähteä millään! Ajattelin pestä ne vähintään neljä kertaa, ja jos haju edelleen pysyy, sitten on vain elettävä sen kanssa. Olen hankkinut uuteen kotiin niin paljon turhia tuotteita ja joutunut luopumaan niistä ilmaiseksi tai halvalla tai hankalasti, että en jaksa, enkä oikein pystykään nyt enää muuttamaan tätä sisustusta. Kunhan nyt vain saisin noita kasveja kotiimme runsain mitoin ilmanlaadun parantamiseksi, niin olisin jo ihan tyytyväinen. Suunnitelmissani on ostaa noin kymmenen kasvia!


Se muu kiva tekeminen peittojen, verhojen, tyynyjen ja mattojen pesemisen tai pesettämisen ohella on koostunut lukemisesta, pelaamisesta, kirjoittamisesta (jopa kirjeiden!) ja asioiden hoitamisesta. Minulle tulee usein tosi hyvä mieli, kun saan arkisia juttuja hoidettua. Tällä viikolla haluan saada tämän kämpän ns. lopulliseen kuntoonsa: sellaiseen kuntoon, ettei sitä tarvitse vähään aikaan olla päivittämässä. Toki vielä on asioita, joita tänne kaipaan lisää. Esimerkiksi keittiöön olisi kiva saada tauluja, sillä siellä kaikuu verhoista ja matosta huolimatta. En kuitenkaan kiirehdi tuollaisten pikkuasioiden vuoksi. Vain mielestäni välttämätön, kuten sohva, verhot, matot, pöydät ja kaapit/lipastot on hankittava heti. Sitä en nimittäin kestä, että on kalseaa, tyhjää tai että tavarat pyörivät lattioilla, kun niille ei kertakaikkiaan ole mitään paikkaa. Ensimmäinen asia, jonka tähän huoneistoon tilasin, olikin eteiskaapisto: tein ensimmäisen kyselyn siitä jo ennen kuin olin kirjoittanut kauppakirjat. Koristeluja taas voi tehdä sitä mukaa, kun löytää kivoja juttuja. 

Ainoa vain, että taisin luvata, etten hanki tänä vuonna mitään sisustuskrääsää. Voi siis olla, että vuoden aikana tulee rikottua lupauksia tai sitten koti tulee olemaan kokonaisen vuoden tässä kuosissa.