tiistai 17. tammikuuta 2017

Huoli-ilta

Minäpäs nyt olen intoutunut kirjoittamaan. Syy lienee siinä, että olen ollut tosi paljon yksin, siis ihan ilman ystävienkin seuraa, mitä yleensä ei tapahdu. (Eilinen teksti tosin oli ajastettu – vietimme maanantai-illan Lyylin harrastuksen parissa.)

Tänään syy kirjoittamiselle on huoli. Kun en tätä huolta nyt voi kenenkään kanssa kotona suullisesti jakaa, enkä halua kertoa näitä syvempiä mietteitäni Facebookissa, enkä edes viesteillä kenenkään kaverin kanssa, blogi on ehdottomasti paras vaihtoehto. Onhan tätä kirjoitusalustaa muutenkin hyvä herätellä henkiin, mutta tänään kirjoitan vain itseni vuoksi.

Huoleni koskee tytärtä. Viime syksy oli raskas paitsi muuton takia, myös sen takia, että nykyään pelkään lähes jatkuvasti sitä, että Lyylille käy jotain. Pelko liittyy osittain siihen, että olen jo kokenut rakkaan ihmisen traumaattisen menettämisen ja osittain todennäköisesti siihen, että olen nyt tajunnut, etten enää lapsia tule tähän maailmaan saattamaan. 

Nämä faktat tiesittekin jo, niistä olen niin paljon kirjoittanut täällä. Pelko on kuitenkin muuttunut viime aikoina entistä kahlitsevammaksi, ja tänään kun olen jo valmiiksi väsynyt ja ärtynyt asuntomme huonosta ilmanlaadusta, pelko on voittaa minut. (Joko naapuri tupakoi tai sitten täällä haisee pinttynyt tupakanhaju – todella ärsyttävä, kun etenkään naapurin tupakoimiselle ei mitään voi. Pinttyneen hajun saa otsonoimalla pois, ja hätäpäissäni otsonoinnin olenkin tänne jo tilannut.)

Lyyli nimittäin oli todella kalpea koulusta myöhään tänään kotiin palatessamme. Ruoka ei maistunut, mutta en näistä huolestunut. Vasta kun hän rupesi valittelemaan päänsärkyä, sain jonkun ihme kuolemanpelkokohtauksen: sydän rupesi hakkaamaan ja alkoi itkettää ihan hurjasti. Ajatus siitä, että jäisi ihan yksin tänne kammottavaan maailmaan, pusertaa ihmisen kyllä hyvin pieneen tilaan ja tekee olon sanoinkuvaamattoman murheelliseksi.

Toki tajuan, että tällainen menettämisen riski pelkässä päänsärkytilanteessa on erittäin minimaalinen, etenkin kun mitään ihmeellistä ei ole päivän aikana sattunut, mutta en myöskään voi itselleni mitään tässä väsymyksen ja uupumuksen tilassa. Viikko on alkanut erittäin aikaisilla heräämisillä, myöhäisillä kotiinpaluilla ja ylimääräisillä puuhilla. Olen kieltämättä jo nyt aika poikki, vaikka vielä pitää jaksaa ties kuinka monta päivää. Lyylillä on lisäksi lauantaina ylimääräinen koulupäivä, joten puhtia pitäisi olla normaaliakin enemmän. 

En tiedä, uuvutanko itseni lukuisilla harrastuksilla, mutta toisaalta ilman niitä istuisin tätäkin enemmän kotona murehtimassa joko tämän asunnon huonoa ilmaa tai sitä, että olen ilman miestä – tai pelkäämässä Lyylin kuolemaa. Ei elämäni toki yleensä ole näin synkkää, ja esimerkiksi viime viikonloppuni, pääosin yksin vietetty, oli erittäin mukava. Olen aina viihtynyt hyvin omassa seurassanikin. 

Tämä suru paitsi kahlitsee, myös kiukuttaa. Kiukuttaa se, etten saanut enempää lapsia. Uskoisin, että pelkääminen olisi silloin erilaista. Ei tarvitsisi pelätä sitä, että oma elämä loppuu lapsen kuolemaan, koska olisi syy jatkaa elämäänsä toisten lasten takia. Toisaalta pelkoa voisi olla ilmassa enemmän siksi, että jokaisen kohdalla täytyisi pelätä erikseen, ja pelkojen yhteenlaskettu määrä olisi varmasti hurja tällaisen pelkomaakarin kohdalla.

Pitää nyt vain yrittää luottaa siihen, että mitään niin hirveää en enää elämässäni joudu kokemaan. Ehkä luottamus on isompaa sitten, kun on taas vähän levänneempi. 

Toisaalta pitää myös luottaa ja uskoa siihen, että elämässä käy, kuten on tarkoitus. Jos Lyyli kuolee ennen kuin minä, yritän ajatella niin, että hän pääsee sitten isän luokse ja että minä vain seuraan perässä. Mutta ei varmaan sellaisen kauheuden jälkeen pysty muuta kuin odottamaan omaa kuolemaansa.

Onpas taas synkät mietteet – älkää kuitenkaan hämääntykö, sillä muuten olen elämäni kunnossa. Kokemastani traumasta tuskin pääsen enää koskaan irti, mutta arki meillä on viime aikoina hymyillyt. Huomenna Lyylin lipasto ja kirjahylly lähtevät kunnostukseen, ja otsonoinnin jälkeen tämä koti alkaa olla sellaisessa kunnossa, kuin sen on tarkoituskin olla. Tietenkin puuttuu pieniä juttuja, kuten kukkapöytä, tauluja, ja jossain vaiheessa päivitän joitain mattoja vähän kivemmiksi, mutta hyvin hyvin pian on koti ns. valmis. 

Sitä odotellessa. Nyt mars suihkuun ja unille, parempaa huomista odottaen. 

3 kommenttia:

  1. Minä ymmärrän sinua. Eikä se pelko oikein hellitä, vaikka niitä lapsia olisi enemmän kuin yksi (esim. kaksi, kuten minulla). Välillä minusta tuntuu, että sisälläni on Pandoran lipas, joka on täynnä pelkoa ja tietoisesti pyrin olemaan avaamatta tuota lipasta, sillä sen sisältö veisi kaiken järjen päästäni... Joskus näen unia, että lapsille (tai vaihtoehtoisesti jollekin muulle läheiselleni, esim. sisko) tapahtuu jotakin ja herään kauhuissani, sydän hakaten ja henkeä haukkoen. Pelko herää kyllä myös juuri tuollaisista lapsi tulee kotiin kalpeana ja päänsärkyisenä -tilanteista. Yleensä kyse on tavallisesta kulkutaudista, mutta itselläni mieleen vyöryvät heti kaikki vakavemmat vaihtoehdot. Luulen, että jokaisella vanhemmalla tämä pelko on olemassa jollakin tasolla, mutta sellaisilla, joilla on taustallaan jokin traumaattinen menetys, tämä ylikorostuu. Itselläni pelko lienee ylisukupolvista: vanhempani ovat menettäneet kaksi lasta ennen minua ja tämä on kyllä heijastunut itseeni pelkona jo odotusajasta lähtien. Joskus mietin sitä, että voisikohan elää jotenkin kevyemminkin kuin istumalla tukevasti tämän mainitun Pandoran lippaan päällä ja mistä tähän saisi apua (muualta kuin vuosien terapiasta...).

    VastaaPoista
  2. Ihan samanlaisia ajatuksia on minullakin, kahden lapsen kanssa. Kaikenlaisia kauhukuvia piirtyy usein mieleen liittyen siihen, mitä lapsille voisi käydä... Voin vain kuvitella tuon tunteen ainoan lapsen kohdalla. -henna.p

    VastaaPoista
  3. Ihanaa saada kommentteja. Luulin jo tekstiä kirjoittaessani tulleeni aivan pähkähulluksi, joten hyvä huomata, etten ole ajatuksineni yksin.

    Kyllä tässä nyt terapiaa silti on tullut harkittua, mutta onneksi jokaiseen viikkoon mahtuu aina monta tavallista päivääkin, jolloin huolet eivät ota tällaista ylivaltaa, ja olen jälleen useimmiten sitä mieltä, että terapiaistunnot eivät ole minua varten...

    VastaaPoista