keskiviikko 6. syyskuuta 2017

Sinilinnuista sinisin, auta nyt minua

Sadun sinilintu täytti päähenkilön pienimmänkin toiveen ja näin ryysyläinen nousi superrikkaaksi alta aikayksikön. 

Aivan tuollaista taikanousua en toivo, mutta sinilintu voisi hiukan auttaa minua. Etenevät asiat tosin ilman linnun taikavoimiakin, mutta epätoivo on ollut vallata minut monen monta kertaa. Olen tavattoman surullinen ja masentunut asunnon tuomista lisämurheista. Kyllä näitä murheita nyt tässä olisi riittänyt ilman tätä ehkäpä noin viidentoista tuhannen euron tappioksi koituvaa käännettäkin. 

Tosin nyt sormet ja varpaat ristissä toivon, että hieman pienempi käsittely riittäisi: ikkuna ja ovi hiotaan nyt ensin puulle ja käsitellään uusilla, terveillä maaleilla, todennäköisesti jo syyskuun aikana. Jos vika siis onkin vain ikkunapuitteissa käytetyissä maaleissa, ongelman pitäisi poistua tällaisella käsittelyllä. Jos vika on ydinpuussa, koko tämä remontti on turha ja rahaa palaa taas ilmoille noin kolmen tuhannen euron verran. Kokeiltava kuitenkin on.

Olen ollut paitsi surullinen, aika ajoin myös raivon partaalla. Tällaiset yllättävät, isot menot ovat sangen lamaannuttavia yksinhuoltaja-opettajan kukkarolle. Oikeasti en vielä tässä vaiheessa edes tiedä, miten rahoitan remonttini. Antaako pankki minulle lisää lainaa? Sen tiedän, että remontti on pakko tehdä, koska terveys on tärkein. Jos menetän sen, en voi tehdä töitä, ja sitten ollaan erittäin kaltevalla maalla. Muistamme kertomuksistani varmaan senkin, ettei tuo meidän koulumme sisäilma ole sekään mitään hulppean hyvää, ja elimistöni joutuu kaiken aikaa taistelemaan, nyt sekä kotona että koulussa, mutta tulevaisuudessa toivottavasti vain koulussa ja jossain erittäin kaukaisessa tulevaisuudessa ei toivottavasti taisteluja tarvitse käydä lainkaan, vaan olen päässyt terveeseen sisä/ulkoilmaan mielekkäisiin töihin. Sinilinnun tekemiä taikoja siis odotellessa.

Suihkussa äsken mietin, kuinka tekisi mieli raivota opettajien palkoista. Siitä, kuinka kohtuuttoman kallista yksinhuoltajalle (tai toisaalta myös isolle perheelle) asuminen on pääkaupunkiseudulla. Toisaalta kaikki on omaa valintaa, ja kyllä sitä kieltämättä on käynyt mielessä, että jos tämä asunto nyt ei näillä julmettomilla remonteilla korjaannu, niin sitten on vain lähdettävä täältä pois. Kertakaikkisen kauas, jonnekin sellaiselle paikkakunnalle, jossa asuminen on inhimillisen hintaista ja jonne kenties vielä on rakennettu hirsikoulu, kun hölmö Helsinki/Vantaa/Espoo ei sellaista tajua rakentaa. 

Toisaalta pidän työtäni kohtuupalkkaisena sen vaatimustasoon nähden. Nautin työni sisällöistä ja päiväni pysyvät inhimillisen mittaisina. Viime aikoina tosin oppilaat ovat tulleet uniini, mutta yleensä se on väliaikaista. Paljoa en jaksa lasten murheita vapaa-ajalla murehtia, kun on nämä oman kuplan murheet. 

Murheiden lisäksi huomaan eristyväni entistä enemmän. Olen yksinäinen. Onhan minulla ystäviä, mutta mikään jaksaminen ei riitä, että näkisin heitä riittävän usein. Kaipaan mielettömästi aikuista ihmistä omaan kotiini, vaikka vain seuraksi, en edes kumppaniksi, mutta olen tällä hetkellä luovuttanut etsimisen suhteen. Jaksaminen loppui. Etsiminen oli niin raskasta, lopulta raskaampaa kuin tämä yksinoloon tyytyminen. 

Olen miettinyt paljon ystäviä, niitä menneitä ja nykyisiäkin. Huomaan, kuinka vieraaksi olen tullut entisille hyvillekin tutuille ja kuinka vieraita he ovat minulle. Mistään todella tärkeästä en pystyisi heille enää kertomaan. Oma elämä on sen verran koetellut, muuttanut arvoja, suhtautumista elämään ja toisiin ihmisiin, ja toisaalta eron ja yksinhuoltajaksi joutumisen myötä oma sosiaalinen ja taloudellinen asema on muuttunut niin paljon, ettei sitä oikein osaa eläytyä niiden ihmisten juttuihin, joille tärkeintä tuntuu olevan matkustelu tai vaikka sellainen pakkomielle, että nyt kun on lapsi, niin pakko edelleen matkustaa yhtä paljon kuin ennen, vain todistaakseen itselleen ja muille, että lapsi ei pilaa elämää. Jollakulla on pakko ennen 40-vuotispäivää matkustaa tyyliin sadassa maassa, mutta ihanaa kun se kakkoskämppä on maksettu, niin sen vuokraamisesta tulee lisätuloja. 

Itse ei vaan pysty ymmärtämään, kun mietttii nyt sitä, että ei voi lähteä kaverin luo Savonlinnaan viikonlopuksi, kun junaliput on niin helvetin kalliit. (Muutama muukin syy päälle, mutta tuo yksi todellinen niistä.)

No, pakkoko sitä sitten on edes yrittää enää elää keskiluokkaista elämää. Mutta kun ei muuta osaa. Kai elämä pikkuhiljaa pakottaa muuttamaan elämäntyyliä, jollei jostain lehahda elämääni sinilinnuista sinisintä. En tosin oikein tiedä, millaista lintua odotan tai millaisia ihmeitä ajattelen sen tekevän. Kertoo varmaan masennuksen asteesta, että ei oikeastaan enää edes odota käännettä parempaan päin, kun se tuntuu niin mahdottomalta. Vaikka ulkoisesti asiat paranisivatkin: asunto saataisiin kuntoon, työkyky säilyisi, ystävyyksiä olisi, en oikein osaa uskoa ja luottaa siihen, että minä enää paranen. Jollain tavalla tämä haikeus, kärsiminen ja suru ovat tulleet elämääni jäädäkseen. Aina niiden kanssa ei ole niin raskasta elää, mutta toisinaan toivoisin, että ilo palaisi edes hetkeksi. Ehkäpä se joskus palaa.

Onneksi on nyt tuo terapeutti elämässäni. Hän on vähän kuin ystävän korvike! Ja viisaita sanoja hän lausuu. Ja uskaltaa nauraakin minulle! Se on hyvä. Viimeisimmästä tapaamisesta jäi mieleeni, kuinka hän vain totesi, että älä luulekaan, että kaikki ymmärtäisivät, millaista on olla yksinhuoltaja. Harva tajuaa todella, ja yleensä se, joka tajuaa, on itsekin joskus kokenut jotain vastaavaa. Ja sitten hän nauroi suunnitelmilleni, että kymmenen vuoden päästä kyllä matkustan, sitten on oltava varaa! Onhan hyvä suhtautua tulevaisuuteen optimistisesti. 

Tämä nyt oli tällaista tajunnanvirtaa. Ei kannata huolestua, kyllä mä pärjään, me pärjätään, aina ollaan pärjätty, mutta nyt vaan harmittaa niin kovasti, ja jonnekin se harmi oli päästävä purkamaan. Sydänverellä kirjoitettu, mutta totuudensiemen tekstissä on mukana. Jos entiset ystävät löytävät tarinasta itsensä, he järkevinä ihmisinä eivät loukkaannu, vaan ymmärtävät, että asiat menivät näin, ja me kasvoimme erillemme osin itsestämme riippumattomista syistä, osin varmaan persooniemme erilaisuudesta johtuen.

Välillä mietin sellaistakin, että jos olisin löytänyt jostain miehen, jonka tulot olisivat hurjat, olihan se tehnyt elämästäni paljon helpompaa. Mutta onnellisempi en silti välttämättä olisi, paitsi jos rakkautemme olisi todellista. Rahan takia naiminen on meidän hyvinvointiyhteiskunnassamme kuitenkin niin last season. Kyllä sitä tällä opettajankin palkalla lopulta porskuttaa menemään, kun näistä lamaannuttavista ajoista selviää.